lauantai 27. helmikuuta 2010

Kiirusta

Olipas taas kiireinen lopetus viikolle. Kävin eilen töissä vain parin tunnin ajan ja lähdin sieltä suoraan kokoukseen toiselle paikkakunnalle. Olin aivan haltioissani, sillä aurinko paistoi ja keli oli ihan mahtava! Olin menossa ensin ystäväni luokse juoruilemaan ja tiesin käveleväni jonkin matkaa ulkona. Mutta kas kummaa, saapuessani perille ilma oli ihan harmaa ja lunta sateli hieman. Höh!

No mutta näinpä ystäviäni myös kokouksen puitteissa ja sain hyvää ruokaa. Matkasin vielä illalla takaisin kotiin.

Tänään kävin taas parin tunnin ajan töissä, huomennakin täytyy viettää siellä pari tuntia. Ajattelin olla sitten ensi viikolla yhden päivän kotosalla ja tehdä rauhassa täällä esitystä yhteen tulevaan konferenssiin. Tämä päivä onkin sitten työnteon lisäksi mennyt kotihommissa. Pesin/pesen pyykkiä, siivoilin ja vaihdoin vihdoin zamioculcakseni kahteen pieneen ruukkuun. Siirsin ne samalla olohuoneen ikkunalle, josta ne saavat nyt enemmän valoa. Josko ne nyt siitä innostuisivat.

Mies teki meille tänään ihan mahtavaa ruokaa. Marinoi kanan minuuttipihvejä puoli tuntia soija-cherry-paahdettu sipuli-seoksessa ja paistoi ne. Lisukkeeksi meillä oli riisiä johon oli lisätty punaisia linssejä ravintoarvon parantamiseksi ja jämäsalaatit jääkaapista. Salaatin päälle ruiskautin hieman balsamiöljyä.


Jälkiruoaksi oli kahvia ja amarettoa, sekä Jauhot Suussa blogista löydettyjä moussekakkusia. Ihan yhtä hienoja kerroksia en saanut aikaan. Meille tulee huomenna vieraita, joten leivoin noita mahtavia leivoksia. Tein kakut itseasiassa jo torstaina, kun en tiennyt vielä silloin tulevatko vieraat tänään vai huomenna, enkä eilen olisi kerennyt leipomaan. Nauratti torstaina leivoksia leipoessani kun optimoin ajankäytön. Kotiin tultua leivoin pohjan ja laitoin ulos pakkaseen jäähtymään. Sitten tein ensimmäisen moussekerroksen ja laitoin taas ulos jäähtymään. Lopuksi kolmas kerros ja taas takaisin ulos. Yhteensä meni aikaa vähän päälle kolme tuntia. Tein ohjeella yhden kakun ja yhteensä 12 kpl "muffinia", pohjiin riitti yksinkertainen taikina mutta mousseja tein kaksinkertaisen määrän.


Suklaa-sitruunakakku

Suklaabrownies pohja
75 g suklaata
125 g juoksevaa margariinia
2 dl sokeria
1 iso tai 2 pientä kananmunaa (eli 1,5 kananmunaa)
1,5 dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa margariinin joukkoon ja kaada ne sokerin päälle. Sekoita seos tasaiseksi ja anna jäähtyä kädenlämpöiseksi. Lisää kananmuna(t) ja sekoita, lisää lopuksi jauhot ja paista irtopohjavuoassa tai muffinivuoassa 185 C 20 min.

Suklaamousse
100 g suklaata
100 g maustamatonta tuorejuustoa
1 dl kuohukermaa
1 liivate

Sulata suklaa, vaahdota kerma ja sekoita vaahdon joukkoon suklaa ja tuorejuusto. Liota liivate kylmässä vedessä ja sulata pieneen tilkkaan vettä. Lisää liivate vaahtoon ja kaada seos brownies pohjan päälle. Anna jäähtyä kunnolla.

Sitruunamousse
0,5 dl lemon curdia
2 dl kuohukermaa
4 rkl sitruunamehua
1-2 liivatetta

Vaahdota kerma ja lisää joukkoon lemon curd. Liota liivate kylmässä vedessä ja sulata sitruunamehuun. Lisää liivate vaahdon joukkoon ja kaada suklaamoussen päälle. Anna taas jäähtyä kunnolla. Koristele kakku haluamallasi tavalla.

Nam! (Ohjeessa Jauhot Suussa blogin ohjeeseen verrattuna puolikas taikina pohjaa, mousset yksinkertaisina ja voin sijaan juokseva margariini.)

torstai 25. helmikuuta 2010

Ilmanparantajat

Eilen koneeni temppuillessa ehdin väsätä tällaisen postauksen, mutta viimeistelin sen vasta nyt aamulla. Kartoitin mullanvaihdon tarvetta kasveilleni ja näpsäisin samalla kuvia tylsyyksissäni :)

Kun olin yläasteella raahasin kotiini paljon viherkasveja eräästä kukkakaupasta, jossa kävin lähes viikottain. Harmi etteivät suurin osa kasveista kestäneet eloa vanhempieni asunnossa. Äiti on kyllä uskomaton viherpeukalo, mutta enhän minä valinnut kasveja muuta kuin ulkonäön perusteella.


Ensimmäiseen omaan kotiini soluasuntoon vein mukanani äidin minulle ostaman zamioculcaksen (aka. tikapuukukka tai palmuvehka, kuvaan oli pakko saada sen hieman resuinen olemus). Se viihtyi huoneessani erinomaisesti, huone oli viileä ja sinne ei paistanut ikkunasta kuin aamuaurinko. Seuraavassa asunnossa se joutui evakkoon kissanpentujen tieltä ja suutahti hieman. Kolmannessa asunnossa se vain oli, ei tykännyt kyttyrää muttei saanut uutta intoa kasvuunkaan. Nykyisessä asunnossa en ole vielä löytänyt sille hyvää paikkaa. Ajattelin vaihtaa sen pienempään ruukkuun, jos se vaikka siitä innostuisi. Tämä kasvi on ehkä yksi minun rakkaimmista kasveistani, sillä se on nähnyt minun itsenäistymisen ja kasvun. Siksi en halua luopua siitä vaan yritän saada sen taas viihtymään.


Toinen minulle rakas kasvi on enkelinsiipi. Nyt minulla oleva yksilö taitaa olla jo kolmas, kaikki muut olen tappanut, tosin kaikki ovat peräisin samasta yksilöstä äidiltäni. Tämä kasvi on minulle siksi tärkeä, että minun hoitotädilläni (olin perhepäivähoitajalla) oli valtava enkelinsiipi ja ihastelin sitä aina. Rakastan kasvin lehtien hopeisia pilkkuja ja leiskuvan punaista lehden alapintaa. Suureksi onnekseni enkelinsiipeni rakastui meidän asuntoomme ja kasvaa ja voi hyvin. Olen kasvistani todella ylpeä :)


Kolmas minulle tärkeä viherkasvi on apostolinmiekkani. Opiskeluaikana kävin kastelemassa ystäväni kukkia hänen ollessa muualla kesäloman ja kiitokseksi hän toi pistokkaan apostolinmiekastaan. Myös tämä kasvi on ihastunut uuteen paikkaansa asunnossamme ja on kasvanut aivan valtavaksi. Koskaan en kuitenkaan ole saanut sitä kukkimaan.


Muihin viherkasveihini minulla ei ole tunnesiteitä (ainakaan vielä). Molemmat olen ottanut pistokkaina työpaikaltani, toinen on kahvihuoneestamme ja toinen työhuoneestani. Toisen nimeä en tiedä (jos sinä tiedät, niin kerrotko minullekin?), uusin tulokas on peikonlehti joka vielä juurruttaa isteään.


Näiden lisäksi meiltä löytyy miehen chilejä.


Mitäs ilmanparantajia teiltä löytyy ja onko teillä samanlaisia tunnesiteitä kasveihinne kuin minulla on? :)

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Ikäkriisi

Mainitsin tässä taannoin potevani hienoista ikäkriisiä. En ole koskaan aiemmin joutunut moisen kouriin, mutta yksissä juhlissa tajusin yhtäkkiä kuuluvani vanhimpiin vieraisiin. Olen aina ollut se nuorin kaveriporukoissani ja jotenkin ikuisesti 21-vuotias. Juhlissa kuitenkin tajuntaani iski, että suurin osa vieraista oli lukionsa lopettavia, 90-luvulla syntyneitä. Siis mitä?? 90-luvulla?! Eihän silloin syntyneet voi olla vielä 15 vuotta vanhempia! En usko!

Vaikka kuinka koitan vääntää ja kääntää asiaa itselleni rautalangasta, en vieläkään voi sulattaa tätä yhtäkkistä tajuamistani. En kertakaikkisesti ymmärrä tätä asiaa.

Mutta vielä kamalampaa on se, että mieheni se vasta ikäloppu onkin! Pian kolmekymppinen. 30! Ei tästä tule kyllä yhtään mitään. Kolmekymppisenä sitä pitäisi jo olla oma asunto (no se löytyy), muksuja (mhyh, vauvakuume sen kuin kasvaa), hieno auto, ura ja kaikki. Ei voi olla totta.

Jotenkin tuntuu ihan hassulta miten sitä joskus nuorempana kuvitteli että kolmekymppisenä sitä olisi jo kaikki maallinen mammona hankittu, ura hyvässä kuosissa, matkusteltu joka maailman kolkassa ja lapset hankittu. Kuvittelinhan silloin, että lapsi olisi saatava viimeistään 25-vuotiaana. Myöhäistä rypistää nyt. Mutta mistä nämä kuvitelmat oikein sikiävät? Tiedän etten ole ainoa joka on "alisuoriutunut" omista nuoruuden haaveistaan.

Onneksi olen sentään menossa naimisiin, mies on ainakin tullut hankittua haaviin :D Keskustelin nimittäin ikäkriisistäni ystäväni kanssa viikonloppuna, hän on minua pari vuotta vanhempi ja sinkku. Mielestäni sinkkuna olemisessa ei ole kuitenkaan mitään pahaa enkä halua tuomita ketään :) Mutta oma napa on oma napa ja minulla se haluaa miehen.

Tämä ilta meni windowsia uudelleen asentaessa, huomenna täytyy vielä jatkaa ohjelmien asentelun parissa. No, tulipa siivottua kone perusteellisesti. Väsyttää niin maan vietävästi, että lopetan ikäkriiseilyn nyt tähän ja menen nukkumaan kunnon kauneusunet, jotka nuorentavat minua vuosia!

tiistai 23. helmikuuta 2010

Kevät tulloo

Tänään aamulla kävellessäni portaita alas keittiöön huomasin, että sininen hetki oli juuri alkamassa. Pian aurinko paistaa jo seitsemältä! Huomasin myös autolle kävellessäni, että talitintit laulavat jo titityytä (tai no, tityytähän ne kaupungissa sanoo). Varpuset ovat tirpattaneet pensasaidassa jo useamman viikon mutta pian se ihana lintujen konsertti alkaa! Kevät alkaa olla käsillä! :)

Tänään meillä oli töissä henkilöstöliikuntapäivä. Menin heti kahdeltatoista uimaan ystäväni kanssa ja sieltä minun piti suunnata vielä syvävenyttelyyn, mutta en ehtinytkään. Menimme sen sijaan syömään kreikkalaiseen ravintolaan omnom ruokaa. Oli kyllä mukavaa ja sain hyvin "korvattua" tämän päivän taekwondotreenit. Eilen ottelutreeneissä tuplapotkuissa leikattu polvi ei oikein toiminut tukevasti tukijalkana, vaan muljahti hieman ikävästi. Ei pahasti, mutta ei se hyvältäkään tuntunut. Kotona laitoin kylmägeeliä siihen, nyt tuntuu enää pieni turvotus mutta ei mitään suurempaa kipua. Mutta olin niin tyytyväinen itseeni eilen treeneissä kun sain tehtyä takakiertopotkun! En ole pystynyt siihen vuoteen :) Mutta nyt näemmä tuplapotkut eivät vielä onnistu. Pikkuhiljaa hyvä tulee.

Kävimme myös viemässä miehen sormuksen uudelleen muotoiltavaksi korusepälle. Yhdistämme vihkisormukseen kihlasormuksemme (valkokultaa) ja miehen isän kultaisen vihkisormuksen (hän kuoli kun mieheni oli armeijassa). Myös hääkutsut alkavat olla perillä näihin aikoihin.

Kotiin tultua tein suklaamoussea wienernougat rouheen kera sekä kardemummakaffetta ja kermavaahtoa. Kertakaikkisen mukava päivä tänään(kin) :)

Suklaamousse (kahdelle)
2 dl vispikermaa
75 g suklaata


Raasta tai murustele suklaa, kiehauta kerma ja kaada suklaan päälle. Anna seoksen jäähtyä kunnolla jääkaapissa tai pakkasessa. Vaahdota kovaksi vaahdoksi ja tarjoile esimerkiksi Wiener nougat rakeiden kanssa.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Arvonta

Käykäähän vilkaisemassa Arkirakkauden arvonta! Aivan upeita palkintoja :)

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Pitkä viikko

Olin töissä perjantaina 8-19, kotiin päästyäni söin jäätelöä, saunoin, katsoin Täydellisiä Naisia ja menin nukkumaan. Eilenkin olin töissä jo puoli kahdeksalta, kotiin pääsin viiden maissa. Ystäväni, joka on parturi-kampaamokoulussa ja joka tekee häihin kampukseni, piti tulla eilen luokseni juoruilemaan ja koittamaan koekampausta. Hän kuitenkin sairastui, joten vietinkin iltaa elokuvan, saunan, siiderin ja keskustelun kera toisen hyvän ystäväni kanssa. Oli mukava höpötellä pitkästä aikaa ja olla vaan ihan rennosti.

Miehellä oli siis polttarit eilen joten hän ei ollut kotona. Hän lähti "pelaamaan" aamulla toiselle paikkakunnalle kun minä lähdin töihin. Olin sanonut hänen ystävilleen jo noin kuukausi sitten, että alkakaahan suunnitella polttareita. Emme olleet vielä virallisesti kertoneet suunnitelmistamme mennä naimisiin näille ystäville ja tahallani "panttasin" sitä tietoa, mieheltä siis. Hän ei osannut odottaa yhttään mitään kun ei tiennyt että ystävämme tiesivät jo häistä :D Olinpas juvela!

Nukahdin illalla hyvin, mutta yöllä heräsin ja palelin. Aamulla en saanut nukuttua enää kahdeksan jälkeen kun ei ollut ketään kenen selkää vasten käpertyä, vaikka vielä hieman väsyttikin. Nukun aina huonommin ilman miehen lämpöä. Palelen aina jos hän ei ole vieressä, vaate- tai peiton määrällä ei ole väliä. Hassua.

Tänään voisin hieman järjestellä viikon aikana sotkuun menneitä paikkoja, pestä pyykkiä ja olla vaan. Ei huvita mennä treeneihin näin pitkän työviikon jälkeen (enkä kyllä millään pääsisikään treeneihin, auto kun on miehellä, bussit ei kulje treenipaikalle ja tällä ilmalla en kävele niin pitkälle).

Rentouttavaa sunnuntaita!

torstai 18. helmikuuta 2010

Ommoolommoo

Tänään oli mukavan rauhallinen päivä. Olin töissä vain aamupäivän, lähdin puoli kahdeltatoista parin työkaverin kanssa kuuntelemaan päivämatineaa. Kaupunginorkesteri ja sinfoniaorkesteri soittivat yhdessä ja pianisti Iiro Rantala vieraili konsertissa myös. Ohjelmaan kuului Edward Elgar: Pomp & Circumstance nro 1, George Gershwin: Rhapsody in Blue ja Jean Sibelius: Finlandia, sekä yksi ylimääräinen soolo Iiro Rantalalta (en muista kappaletta enää). Oli kyllä mahtava yksituntinen, nautin kovasti.

Konsertin jälkeen jäin kaupunkiin hoitamaan asioita. Kävin varaamassa korjaussovituksen hääpukuun, kysymässä korsettia puvun alle (ei ollut vielä uusia korsetteja saapunut, uusi reissu ensi kuussa), ostamassa miehelle huomenlahjan (konjakinlämmitin konjakkilasilla nahkaisessa nimikoidussa kotelossa), ostamassa hääkoristeluita, shampoota, hoitoainetta ja muuten vain kiertelin kaupungilla. Lisäksi vein vihdoinkin hääkutsut postiin. Ihanaa omaa aikaa, vaikka jalat kipeytyivätkin kävelystä. Osuinmyös sopivasti paikalle ja näin suurimman osan penkkariautoista. En ainakaan myönnä koskaan olleeni yhtä meluisa ja typerän näköinen :D

Kävin Hairstoressa ostamassa Schwarzkopfin Bonacure hairtherapy shampoon ja hoitoaineen. Kun ostin vielä kolmannen tuotteen samaa sarjaa, sain kaiken 15 euroon! Myymälä on lopettamassa joten tuotteet olivat jo valmiiksikin alennuksessa.


Olin jo joskus aiemmin ostanut hiuksiin jätettävän hoitoaineen (turkoosi suihkupurkki), mutta tukkani on kovin kuiva (ja luonnonkihara) joten tarvitsin lisäkosteutta poispestävästä hoitoaineesta. Ja myyjä kehui kovasti tuota "sealed ends" tököttiä latvoihin.

Ruokakaupassa himoitsin leipätikkuja ja päätin olla maksamatta maltaita tikuista joita osaan tehdä itsekin. Leipaisin siis illalla vielä leipätikkuja. En muuten ehtinyt treeneihin.

Leipätikut
3 dl vettä
1 pss kuivahiivaa
1,5 tl suolaa
1 tl sokeria
2 dl ohrajauhoja
vajaa 1 dl sokerijuurikas kuituja
6 dl vehnäjauhoja
1 rkl oliiviöljyä
juustoa
mausteita
siemeniä


Sekoita hiiva lämpöiseen veteen, lisää osa vehnäjauhoista, suola ja sokeri. Tee jauhoseos muista kuivista aineista ja vaivaa taikinaksi. Lisää lopuksi öljy ja anna taikinan kohota. Tee taikinasta haluamasi kokoisia tikkuja leivinpaperile ja anna kohota. Voitele tikut öljyllä (itse voitelin kananmunalla kun jääkaapissa oli yksi kananmuna joka piti käyttää pois) ja mausta haluamallasi tavalla. Itse käytin raastettua juustoa, seesamin siemeniä, Afrikka mausteseosta sekä Roasted garlic & pepper mausteseosta erilaisina kombinaatioina. Paista 225 C 10-15 min.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Terveysfriikkivinkit

Monet ovat taas näin kevään kynnyksellä laihdutus- ja/tai kiinteytymisprojektin kimpussa, mukaan lukien minutkin. Olen ollut aina kiinnostunut terveydestä ja liikkumisesta. Muksuna kävin satujumpassa, sitten ala-asteella jossain vastaavassa jumpassa. Ylä-aste meni vähän itseä hakiessa mutta ulkoilin ahkerasti ystäväni ja hänen koiransa kera. Lukiossa löysin tieni Lady Linelle ja aloin ymmärtää myös kuntosalin päälle. (Kallista kuin mikä.) Muutettuani opiskelujen perässä kävin yliopistoliikunnalla, joka maksoi 20 e/vuosi ja ohjattuja tunteja oli iltaisin joka arkipäivä. Viimeisenä opiskeluvuonna löysin taekwondon ja nyt olenkin hurahtanut tähän lajiin (80 e/vuosi). Nykyään treenailen taekwondoa pari kertaa viikossa ja sen lisäksi kobudoa kerran viikkoon. Joskus käyn myös yliopiston kuntosalilla ja uimassa uimahallissa. Sekä lenkillä silloin tällöin kävellen tai pyörällä. Hankin sykemittarin lukioaikoina ja se auttoi motivoimaan liikkeelle lähtöä, treenin jälkeen kun oli konkreettiset lukemat saatavilla.

Liikunnan lisäksi myös ravitsemus on ollut minulle tärkeää. En syö punaista lihaa, pidän proteiinintarpeeni yllä kanalla, kalkkunalla, kalalla, kananmunilla ja soijalla. Punaista lihaa en ole kaivannut koskaan ja ruoansulatukseni on parantunut. Mieheni syö kyllä punaista lihaa, pääasiassa kuitenkin samaa ruokaa kuin minä. Myös hän on huomannut ruoansulatuksensa parantuneen.

Oma päiväni alkaa aina aamiaisella. En pääse käyntiin, ellen ensin syö jotain. Myöskään ruoansulatukseni ei lähde käyntiin. Arkisin syön paljon hedelmiä kahvitauoilla ja näiden välipalojen avulla pystyn syömään vähän vähemmän lounaalla. Pyrin myös aina syömään jotain pientä ennen kauppaan lähtöä.

Ja kolmas omalle terveydelleni tärkeä asia on uni. Olen armoton unikeko, 8 h yössä on minulle vähimmäismäärä unta. Kesällä vähän vähemmän, talvella vähän enemmän. Viikonloppuisin nukun mielelläni ainakin 10 tuntia yössä. Pärjään hetken vähemmälläkin unella mutta voin paremmin kun menen nukkumaan viimeistään 22:30. Nukun päiväunia todella harvoin.

Tässäpä minun vinkit, jotka ovat auttaneet minua vuosien varrella:

1.) Jos ja kun mittaat painosi, tee se aina samaan aikaan vuorokaudesta. Aamuisin ennenkuin olet syönyt mitään vaaka yleensä näyttää alhaisinta lukemaa ;)

2.) Älä mittaa painoa päivittäin, kerran tai kaksi viikkoon on ihan riittävä määrä, silloin tapahtuvan kehityksen suunta on nähtävissä paremmin kuin päivätasoisilla heittelyillä.

3.) Lihas painaa enemmän kuin läski, joten älä ole vaa'an orja vaan katso myös peilistä onko muutosta tapahtunut. Itse ei aina välttämättä näe muutosta, ota silloin avuksi jokin vaatekappale. Onko se löysempi kuin aiemmin?

4.) Syö aamiainen. Jos et pysty, juo edes jotain jossa on energiaa (ei kahvia tai vettä, esimerkiksi appelsiinimehussa on paljon potkua). Ruoansulatus ei käynnisty ennenkuin sinne mahaan tyrkkää edes jotain kiinteämpää.

5.) Pyri syömään paljon välipaloja. Nälkä ja mielihalut pysyvät paremmin kurissa. Raikas hedelmä on parempi kuin munkki kahvitunnilla.

6.) Vähennä annoskokoja ja lisää salaatin ja kasvisten määrää. Saat paljon kuituja ja taas kakka lentää paremmin.

7.) Anna itsellesi lupa herkutella. Jos oikein tekee mieli jäätelöä niin kyllä sitä jäätelöä saa syödä. Totaalikieltäytyminen vain ketuttaa.

8.) Iltanapostelua vähentää hampaiden pesu. Laiskuus on kaveri siinä vaiheessa, kun illalla ei enää huvita pestä hampaita kahdesti. Tämä ei kuitenkaan toimi tuntikausia, joten jos peset hampaat kahdeksalta illalla ja aiot valvoa kahteentoista asti, tulet varmasti syömään jotain. Pese siis hampaat kymmeneltä :)

9.) Pidä kahden viikon ajan rehellistä ruokapäiväkirjaa. Merkitse sinne joka ikinen suklaapala jonka olet syönyt. EnergyNet ja Lockr ovat uskomattomia apulaisia tässä kohdassa. Vaivalloista ja aikaavievää mutta kaiken sen arvoista. Tarkastele päivätasolla toteutuvatko nämä:
  • 1500 - 2000 kcal (1500 kcal alle ei kannata mennä, kroppa menee energiansäästötilaan mikä ei auta painonpudotuksessa, lisäksi energiaa aletaan ottaa lihaksista rasvan sijaan)
  • energiasta 55 - 60 % hiilihydraateista, 30 % proteiineista ja 15 % rasvasta
  • vähintään 25 g kuituja
10.) Nuku ja lepää riittävästi. Väsyneenä ei jaksa ja tulee syötyä normaalia enemmän.

11.) Jossain vaiheessa pelkästään ruokavaliomuutoksilla ei pääse eteenpäin, kuten ei myöskään liikunnalla yksinään. Ei se sohvaperuna kehitä lihaksia vaikka kuinka söisi hedelmiä, eikä se himoliikkuja hävitä läskiä jos treenin jälkeen syö donitseja.

12.) Yritä löytää itsellesi mieluisa liikkumismuoto. Pakkopulla on pakkopullaa, eikä muuksi muutu. Kun liikunnasta tulee hyvä mieli, tulee sinne lähdettyä uudestaankin.

13.) Aloita pikkuhiljaa, ruokavalio harvoin muuttuu pysyvästi terveellisemmäksi kertarykäyksellä ja yhtäkkiä suuri määrä liikuntaa vain kipeyttää lihakset pahasti. Anna itsellesi aikaa muuttua.

14.) Kerro projektistasi jollekin. Kunnianhimo kasvaa kun joku muu on taustajoukoussa seuraamassa kehitystä.

15.) Älä ole liian ankara itsellesi. Anna itsesi nauttia elämästä äläkä jää märehtimään jokaista sulkaapalaa tai munkkia. Isot muutokset tapahtuvat pikkuhiljaa ja pääasia kaikessa on se, että Sinulla on hyvä olla :)

Kaikille paljon tsemppiä! :)

tiistai 16. helmikuuta 2010

Tiistain maanantaihaaste

Nappasin Tyylisuuntauksia blogista maanantaihaasteen, mutta otin kuvan vasta tänä aamuna.

Haaste: Tämän aamun aamiainen.


Kulhossa neljänviljan puurohiutaleita veteen tehtynä, seassa karpaloita. Kupissa Presidentti tummapaahtoa, ja pienessä pönikässä Actimel mansikkajuomaa. Jälkimmäinen vatsataudista toipuneen miehen jäämistöä, yleensä meillä ei näitä ole. Lisäksi yksi Multivita ja vettä. Taustalla miehen aamiainen, Profeel jogurttia (ja mysliä).

Söin eilen aamulla ihan samanlaisen aamiaisen, joten toteutuihan se maanantaihaastekin samalla :) Ja tässä haaste sinulle joka luit tämän postauksen, haha! :D

***

Käytiin tänään Suomisoffalla, heillä oli varastossa samanlainen pöytä mutta erilaisella jalankiinnitysmekanismilla. Saamme käydä vaihtamassa pöydän siellä. Mutta tuoli piti tilata taas erikseen, mennee ainakin ensi viikkoon ennenkuin saadaan se. Toivottavasti sitten kaikki on kunnossa. Harmittaa ja rasittaa vain kun pitää ravata edestakaisin. Tänäänkin jäi treenit välistä kun piti käydä hoitamassa tämä asia kuntoon. Pyh. Haetaan uusi pöytä sitten samalla reissulla kun tuoli on saapunut, kyllä tämä pöytä sen aikaa kestää yhdellä ruuvilla.

Ostin kaupasta suklaajäätelöä mielenparantajaksi :)

maanantai 15. helmikuuta 2010

Uusi ruokapöytä ja tuolit

Meille kotiutui vihdoinkin ihan oikea, oma ja kovin kaunis keittiön pöytä ja neljä kappaletta tuoleja.


Ostimme pöydän ja tuolit Suomisoffalta, saimme ne alle puoleen hintaan alennusten takia, yhteensä hintaa tuli vähän vajaa 300 euroa. Kuorma oli tulossa kotipaikkakunnallemme seuraavaksi viikoksi. Kun mitään ei kuulunut, soitin myymälään. "Juu, teidän tavarat ovat matkalla ensi yönä vasta, eivät ilmeisesti olleet ehtineet edelliseen kuormaan." Ei näemmä niin. Viime perjantaina tuli viesti, että tavarat ovat saapuneet Kiitolinjan varastoon ja ovat haettavissa vuorokauden kuluttua siitä, kun ilmoitamme hakevamme ne. Ja tietysti halli ei ole lauantaisin auki. No tänään viimein haimme kuorman ja kokosimmekin tuoleja ja pöytää koko illan. Yhden tuolin selkänojan ruuvinpaikassa on metallinen tikku, joten sinne ei saa mitään kiinni. Täytyy siis hakea uusi selkänoja. Myöskään pöydän yksi jalka ei mene paikalleen vaan yksi ruuvinpaikka kinnaa vastaan.

Siis miten voi osua näin monta sutta yhdelle kerralle?? Olen kuullut pääasiassa huonoa palautetta Suomisoffasta, koskien lähinnä toimituksia. Ostimme kaksi vuotta sitten sohvan, olohuoneen pöydän, tv-tason ja pienen vitriinin myymälästä ja ei ollut yhtään missään nokan koputtamista. Tiedä sitten mikä ihme tähän tilaukseen (tai huonekalujen laatuun) on tullut... Täytyy käydä tällä viikolla vähän avautumassa mymälään kunhan sinne asti ehtii.


No, mutta nyt minulla on kaunis, lähes täydellinen pöytä ja melkein neljä tuolia :) Ja sain ostaa kauppareissulta tulppaanejakin! Yleensä meillä ei juuri ole leikkokukkia, kun nuo kaksi tuholaista ovat niin uteliaita, että kaatavat kaikki maljakot ja repivät kukat (kaikkea kun pitää ensin vähän töpöttää tassulla, sitten kynnellä ja lopuksi maistaa). Tajusin kuitenkin, että minulla on yksi vankka maljakko jossa pidin pitkään pieniä valoja sisällä. No, liian aikaisin iloitsin vankasta maljakosta, kissat kävivät riehumassa meidän kasviparvella ja katkasivat 10 cm enkelinsiivestäni :(

Onneksi rakas kasvini ei kuitenkaan loukkaannu katkomisesta, vaan saattaa vain innostuakin siitä :) Arkirakkaus blogin postaus sai minut näkemään kukan katkeamisen hyvät puolet, kiitos siitä! :) Olen muuten tuunannut läppärini kannen Suomalaisesta Kirjakaupasta ostetulla kannettavan kannen suojalla, olen tykännyt tosi paljon! Suojaa ja näyttää hyvälle.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Rakastan

Rakastan kauniita ja yksinkertaisia asioita ja esineitä.

Rakastan punaista.

Rakastan kauniilla ilmalla ulkona olemista ja oman pienen puutarhan laittamista.

Rakastan ystäviäni ja tietysti perhettäni.

Rakastan meidän kahta mustaa karvapalleroista.

Ehkä kaikista eniten kuitenkin rakastan miestäni. Hän on tuonut elämääni uskomattoman onnen, jollaista en koskaan uskaltanut toivoa tai unelmoidakaan. Hän on minut todellinen tukipilarini.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

lauantai 13. helmikuuta 2010

Vaateostoksia

Nukuimme viime yönä lähes 13 tuntia. Kahdeksan jälkeen illalla silmät eivät vain yksinkertaisesti enää pysyneet auki. Aamulla leivoin suklaacupcakesit ja sain ne kuorrutusta vaille valmiiksi ennen anopin ja hänen miehensä saapumista. Niistä tuli rumia kun tein vähän kiireessä, joten otanpa uusiksi joku toinen kerta kuvien kera. Ohjeen otin Jauhot Suussa blogista.

Lähdimme porukalla kaupungille, sillä anoppi halusi käydä katsomassa uusia mattoja Anttilasta. Ajattelin, että voisin samalla koittaa löytää jotain päälle pantavaa maistraattiin 1,5 kk päästä. Ja löysinkin, kävin ensin Sokoksella, mutta en löytänyt mitään. Ajattelin, että jos Espritin myymälästä en löydä mitään niin en mistään. Ostin harmaan kotelomekon ja alennuksesta mustan jakkupuvun!


ESPRIT Collection Etuidress 89,95 €


ESPRIT Collection Fine Stripe jakku 77,97 € (+housut 47,97 €), alla oleva paita joku vanha H&M


Jakku ja housut olivat molemmat -40 %, housut ihan perus suorat puvun housut. Lahkeita pitää lyhentää noin kilometrin verran vaan. Lisäksi löysin kivan ruskean 3/4 hihaisen paidan "ystävänpäivä alennuksesta" 17,95 eurolla. Yhteensä ostosreissu maksoi 233,84 €. Auts! No, mutta sain jakkupuvun, ja sille hinta on aika pieni. Ja kotelomekon joka on todella monikäyttöinen. Olen tyytyväinen, ostan niin harvoin vaatteita :)


Mekossa oli yksi ommel rikki (saan sen helposti korjattua itse). Nokkelana tyttösenä kysyin saanko siitä hyvitystä, mutta koska kyse oli niin pienestä asiasta (en itse tiennyt mistä se ylimääräinen langanpätkä siihen oli tullut), sain ompeluhyvitykseksi hauskan huulikiillon :)

Käytiin syömässä Amarillossa ja jälkkärikahvit juotiin meillä kera kakkujen. Siinähän se lauantai sitten menikin.

Minulla ei muuten toimi kuvien lataaminen kunnolla. Mistä tuli mieleen, että minua sitten ärsyttää, kun bloggerin vanhempi versio laittaa julkaisuajaksi sen ajan kun tekstiä on alettu kirjoittaa (uudempi sen milloin tekstin julkaisee). Joten jotkin postaukset menevät minulta ihan ohi :(

perjantai 12. helmikuuta 2010

Tulevaisuutta

Hihi sain tietää tässä tunti sitten, että yksi lapsuudenystäväni on jo neljännellä kuulla raskaana. Olen kyllä heidän puolesta ihan todella onnellinen! :) Raskauksista puheenollen, kaikista pitkäaikaisin ystäväni odottaa kummilastani (heidän toista), laskettu aika kuukauden päästä! Neuloin tulokkaalle pipan bambulangasta, vielä täytyy vääntää tossut ja tumput :) Yksi opiskelututtuni odottaa toista lastaan ja ylä-asteelta tuttu poika ensimmäistään (tai siis hänen tyttöystävänsä odottaa). Kollegani odottaa ensimmäistään, onkohan vielä muita? Ah, veljeni naisystävän lapsi odottaa ensimmäistään. Yhden ystävän tiedän yrittävän toista. Ihania uutisia tulvii kertakaikkiaan monelta suunnalta!

Vauvauutiset antavatkin minulle loistavan aasinsillan eilisillan juttutuokiolle miehen kanssa. Aiheena oli taas perheenlisäys. Tällä kertaa juttelu oli hieman erilaista kuin viimeksi, sillä mies kertoi myös ajatelleensa asiaa jonkin verran. Tämä yllätti minut, sillä luulin, että vauvakeskustelu olisi kuitenkin ollut jotain sen verran "epämiellyttävää", että mies olisi työntänyt sen pääkopassaan syrjään. Hänellä kun on tapana olla piittaamatta tai huomioimatta heti epämukavia asioita ja siirtää niitä niin kauan kuin mahdollista. Emme ehtineet keskustella asiasta niin paljon kuin olisin itse halunnut, sillä mies oli todella väsynyt.

Mies myönsi, että voisihan se lapsen tulo elämään olla ihan mukavaa ja lapsen kasvattaminen voisi olla mukava "haaste". Hän myös sanoi viime viikonloppuisesta vauhtipepun vierailusta, että ei se ollut niin rasittava kuin hän olisi odottanut. Ehdimme myös hieman puhua omien vanhempiemme iästä (i'istä???) ja mies totesi, että hänen äitinsä oli miehen ikäinen kun hän sai ensimmäisen lapsensa (mieheni). (Ja tämä asia tietysti painaa miehen pääkopassa suurenakin "sanana"...) Minä myös totesin, että omat vanhempani ovat jo sen ikäisiä, että heistä ei ole pidempiaikaisiksi lastenhoitajiksi enää. Ja minulle tuli pienoinen ikäkriisi, mutta siitä joskus toiste.

Itse en nyt oikein tiedä mitä ajattelisin, tai mitä olisi "järkevää" ajatella. Minulla on kova vauvakuume, ollut jo jonkin aikaa. Minusta tuntuu, että minä voisin olla valmis äidiksi ja että mies voisi olla valmis isäksi. Minusta tuntuu, että työrintamalla voisi olla aikalailla "sopivin" hetki olla pois se vuosi. Minusta tuntuu, että meillä olisi jo nyt kaikki edellytykset kasvattaa fyysisesti ja henkisesti terve lapsi. Mutta en tiedä onko "minusta tuntuu" tarpeeksi? Sanoinkin miehelle, että jossittelu saa minut turhautumaan. Mies kysyikin, että miksi asiaa ei voi ajatalla näin:

Sitten kun lopetamme ehkäisyn, niin sitten lapsi saa tulla kun on tullakseen.

Kuulostaa huomattavasti lohdullisemmalle kuin "Jos lopettaisimme ehkäisyn niin lapsi saisi tulla kun se olisi tullakseen". Mutta en tiedä onko tämä minulle tarpeeksi? Koska on se "sitten kun"? En halua tarkkaa päivämäärää, itse en halua ryhtyä tekemällä tekemään lasta, se on tullakseen sitten kun tulee, mutta koska olisi yrityksen aloittamisen aika? Jos lopettaisin ehkäisyn kesällä, pamahtaisinko paksuksi ensimmäisen pillerittömän kuukauden jälkeen, vai menisikö kropan normalisoitumiseen jopa vuosi? Saisinko lapsen heti ensimmäisen raskautumisen myötä vai joutuisinko kestämään monta keskenmenoa tai valeraskautta? Joskus tulevaisuuden ennustaminen toisi niin paljon lohtua...

Mutta kun minusta tuntuu!

torstai 11. helmikuuta 2010

Terveysfriikki

Tänään mittasin painoni pitkästä aikaa. Olo on jostain syystä turvonnut (menkkamaiset kipuilut jatkuneet epäsäännöllisesti, voi olla että olen vain neuroottinen noron suhteen ja kuuntelen vatsani liikehdintää liian tarkasti) mutta painoni on tippunut! Eilen myös huomasin yhtäkkiä illalla, että rintani ovat hieman erinäköiset. Tuntuu että rintojen raskausarvet on hävinneet (teininä turposin rinnoista nopeasti ja siitä lähtien rinnoissani on ollut  isojakin raskausarpia) ja jotenkin ne ovat ehkä kiinteämmät. Ja taas jossain mieleni syövereissä pieni ääni huutaa raskausoireita! Voi kun olisikin... :)

Mutta tuosta painon tippumisesta tuli mieleeni; Olen jossain määrin terveysfriikki. Pidän liikkumisesta ja harrastan sitä ajoittaan paljonkin, ja tykkään pohdiskella ruokien energia- ja ravintosisältöä.

En syö punaista lihaa laisinkaan ja ruoansulatukseni on toiminut paremmin siitä lähtien kun lopetin punaisen lihan syönnin. Olo on myös paljon kevyempi. Siinä sivussa pienennän hiilijalanjälkeäni ja olen hieman ekologisempi :)


Pidän noin kerran-pari vuoteen ruokapäiväkirjaa ja tarkistan että kaikki on kunnossa. Suosittelen tätä lämpimästi, muutaman viikon ajan kun jaksaa nähdä vaivaa sen ylläpitämiseen niin näkee heti onko parannettavaa ja missä. 55-60 % hiilihydraatteja, 30 % proteiinia ja 15 % rasvaa, sekä vähintään 25 g kuituja päivässä kaikesta mitä suuhunsa laittaa. Monta ateriaa päivässä ja herkkuja silloin tällöin kohtuudella. Itse käytän aina entistä kuntoportaalia apunani.

Itse syön yleensä aamiaiseksi neljän viljan puuroa veteen keitettynä kera marjojen (itse poimittuja) sekä kupin kahvia. Aamukahvitunnilla syön hedelmän ja juon puolisen kuppia kahvia. Lounaan syön yleensä työpaikan kahvilassa (puolet lautasesta salaattia!). Usein vielä ennen kotiin lähtöä (erityisesti jos menen kaupan kautta) syön hedelmän. Kotiin päästyä syön päivästä riippuen lämpimän ruoan tai vain leipää tai jogurttia. Jos illalla on treenejä tiedossa syön kevyemmin, jotta mahassa ei ala myllertää. Vielä iltapalaksi syön joko lämmintä ruokaa tai kevyemmin riippuen edellisestä ateriastani. Viikonloppuisin syön herkkuja, joskus viikollakin jos oikein tekee mieli.

Olen periaatteessa ikuinen laihduttaja, mutta en ihan sanan siinä merkityksessä. Oma painoindeksini on 25 plusmiinus jotain. Tämänhetkisenä tavoitteenani on pudottaa pari kiloa ja kiinteyttää kroppaa. Aikarajaksi olen asettanut hääpäivän, tosin en ota tästä kamalan suurta stressiä. Lihas painaa enemmän kuin läski, joten en tuijota vaakaa orjallisesti. Minulla on se rasittava vatsamakkara josta joskus haluaisin eroon ja silloin tällöin saan kohtauksia ja kuvittelen käsieni olevan läskit. Useimmiten olen kuitenkin ihan tyytyväinen itseeni.

[Kuvan pikkukisu oli meidän harjoituskisu ennenkuin saimme pennut kotiin. Ostin sen joskus miehelle postista kun se kolhati minuun täysin. Sen tassuissa on pienet magneetit ja se on aina roikkunut jossain miehen tietokonepöydän lähettyvillä.]

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Rutiinien orja

Meillä mies sairastaa edelleen, itse tulin töihin ainakin muutamaksi tunniksi. Pitäisi vääntää esitystä perjantain palaveriin. Onneksi tiedän saavani sen valmiiksi nopeastikin kun vain saan ajatuksen mukaan touhuun. Eli hyvin ehtii ensin tyhjentää pään päivän ajatuksesta :)

Olen sellainen ihminen, joka tarvitsee rutiineja elämäänsä. Olen mielelläni tehokas ja pystyn siihen nimenomaan muodostuneiden rutiinien kautta.

Meillä minä nousen arkiaamuisin ensin. Menen vessaan, laitan kahvin tippumaan, keitän puuron ja laitan miehelle jogurttia ja mysliä. Jos on tarvis, tässä välissä tyhjennän tai täytän tiskikoneen ja siistin keittiötä. Sitten laitan kaiken valmiiksi pöytään ja siinä vaiheessa mies yleensä on saanut itsensäs alakertaan. Minulla menee hieman kauemmin aamupalan syömisessä kuin miehellä, joten mies yleensä putsaa kissojen yöllä aiheuttamat sotkut (tiputetut tavarat ja kollipojan kakan). Sitten hän menee suihkuun ja minä petaan sängyn, puen päälleni ja laitan tukan. Aamuisin meillä menee ylösnousemisesta noin 30-45 minuuttia siihen, että olemme lähtövalmiit.

Jos jokin menee pieleen tässä aamuisessa rutiinissa, olen koko aamun ihan sekaisin. Eräs aamu laitoin puurohiutaleita kahvinkeittimeen. Päivä ei lähtenyt hyvin käyntiin. Töissä mokasin myös, tosin aamukahvilla sanoinkin jo työkavereille, että katsokaahan nyt tarkkaan minun perään, ihan varmasti teen jotain väärin.

Työpäivän jälkeen käymme joko kaupassa tai menemme suoraan kotiin. Syömme jotain ja levähdämme hetken, illasta käymme treeneissä, tulemme kotiin, menemme saunaan ja taas syödään. Nukkumaan mennään ajoissa jotta aamulla jaksaa taas.

Myös mies pitää rutiineista. Tässä jokin aamu päivittelimme yhdessä miten roska-auto tulee nykyisin ihan mihin aikaan sattuu ja ei minään tiettynä päivänä. Kesäisin kun se tuli aina torstaisin viiden-kuuden aikaan iltapäivästä. Ihan kuin asialla olisi jotain merkitystä :D


Vaikka meidän arki koostuu pääasiassa rutiineista, tuo päivään vaihtelua aina erilainen työpäivä, treenien skippaaminen sekä viikonloput, jolloin teemme ihan mitä tykkäämme. Paitsi siivous ja pyykkäys pitää tehdä aamusta jotta sen saa aikaan.

Myös meidän kissat ovat rutinoituneita. Ruoka tulee joka päivä illalla kahdeksan aikaan ja kollipoika tietää alkaa vaatia sitä seitsemän jälkeen. Kissat tietävät että aamuisin lähdemme pois kahdeksalta ja palaamme viideltä (ovat aina ovella odottamassa). Saamme käydä rauhassa treeneissä, mutta jos ilta venähtää, saatika jos olemme yön pois kotoa, saamme satikutia. Jossain on varmasti kakka ja kollipoika maukuu syyttävästi.

Vaikka joskus tuntuu rasittavalta olla rutiinien orja (etenkin silloin kun jokin menee aamusta väärässä järjestyksessä jolloin aamuun menee enmmän aikaa, en tykkää ajatella heti aamusta!), en silti lähtisi missään nimessä muuttamaan elämäntyyliäni. Etenkin jos ja kun meille tulee joskus lapsi/lapsia, ovat jo valmiit rutiinit tärkeitä. Niistä myös lapsi saa turvaa.

[Muistan saaneeni lasiankan kotipihani ystävältä kun täytin kuusi vuotta. Ystäväni oli hieman pullea ja kutsuimme häntä iso-Niinaksi. Emme koon takia, vaan siksi, että pihapiirissa oli myös pikku-Niina, joka oli pari vuotta iso-Niinaa nuorempi. Iso viittasi siis vain ikään, mutta iso-Niina silti aina pyysi että kutsuisimme häntä vain Niinaksi. En juurikaan välitä krääsästä tai lasiesineistä, mutta tämä ankka on ollut aina esillä.]

tiistai 9. helmikuuta 2010

Mykkäkoulua

Meille tuli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä norovirus kylään, mies vietti sen yön vessassa kun tavaraa tuli kaikista päistä. Itse nukuin ruhtinaalliset kaksi tuntia, kävin hoitamassa töissä parit pakolliset asiat ja tulin kaupan kautta kotiin. Itselläni vain möyryää mahassa ja ruoka ei oikein tahdo maistua, onneksi ja toivottavasti ei enempää. Miehenkin olo on alkanut helpottaa, eilinen kuume on laskenut mutta ruoka ei tahdo vielä pysyä sisällä. Toivottavasti paranee pian. Itsekin jäin vielä tänään kotiin, saan tehtyä muutaman jutun kotonakin. Olenpa passaamassa toipilasta enkä ainakaan tartuta muita kanssatyöläisiä.

Meillä oli miehen kanssa antoisa juttutuokio sunnuntai-iltana. Muutama asia nyppi mieltäni viikonlopusta ja ajattelin, että mietin hetken asioita itsekseni ja rauhoitun, ja illalla sitten keskustelisin asioista miehen kanssa. Ja sitten keskusteltiinkin, nyppivät asiat eivät olleet mitään maailmaa kaatavia, mutta nyppivätpä kuitenkin. Ja keskustelun jälkeen oltiin molemmat tyytyväisiä.

Itse olen sellainen lärppäsuu, että en edes mökötykseltäni osaa olla kauaa hiljaa. Jos minulla on jotain mököttämisen aihetta olen hetken aikaa hiljaa ja murjotan, mutta viimeistään ennen nukkumaanmenoa avaan sanaisen arkkuni ja kerron mikä pännii.

Minä en riitele. En ole koskaan riidellyt. Vanhempien luona vielä asuessa puhuimme usein asiat halki, lukuunottamatta muutamaa asiaa, joita emme käsittele. Miehen kanssa olemme aina toteuttaneet periaatetta, että  riitojen yli ei nukuta. Tämä on johtanut siihen, että meillä ei ehdi syntyä riitoja sillä selvittelemme sotkut ennenkuin ne ehtivät sinne asti.

Siksi en ymmärrä mykkäkoulua. Vanhempani kyllä harrastavat sitä. Eivätkä vain riidoissa. Mykkäkoulu ei ole vain riitojen päätteeksi, vaan minusta tuntuu että vanhempani eivät keskustele keskenään mistään. Mikä on sääli. En tiedä ovatko vanhempani onnettomia (toivon etteivät), vai ovatko he vain ajautuneet niin erilleen, etteivät enää osaa vain olla ja höpötellä. Nauroin katketakseni kun äiti muutama kuukausi sitten kysyi minulta varoen "Ootko sä jo kertonu isälle et meet naimisiin?". Olin kertonut uutiset molemmille (puhelimessa) samana päivänä, mutta vannottanut etteivät innostuksissaan huutele uutisia ympäri kyliä. Kumpikaan ei siis ollut maininnut sanallakaan häistä edes toisilleen! Kahteen kuukauteen!

Eräänä iltana katselimme (taas vaihteeksi) Sairaalaa ja ensiapuun tuotiin mies, joka oli kärsinyt aivohalvauksesta. Hoitajat soittivat miehen vaimolle kysyäkseen koska tarkalleen aivohalvauksen oireet (puheen sammaltaminen) olivat alkaneet, mutta vaimo ei osannut vastata kysymykseen, sillä heillä oli mykkäkoulu menossa. Remahdin taas täysin nauruun. Ja naurattaa vieläkin. Aivohalvaus on raakaa peliä ja minuutit ovat ratkaisevia liuotushoidon aloittamiselle. Tarina ei kerro miten mies toipui aivohalvauksesta, mutta tarkkaa halvauksen aikamisaikaa hoitajat eivät saaneet selville.


Mielestäni parisuhteessa (ainakin) kuuluu puhua. Myös niistä kipeistä asioista. Niiden yhdessä käsitteleminen on paljon helpompaa kuin yksin vatvominen ja eihän se toinen ole ajatustenlukija. Jos ei kerro mikä pännii niin mistä sitä tietää mikä sitä hiekkaa siellä alapäässä hieroo? Omat lapsuuden ja nuoruuden aikana koetut kokemukset (alkoholismi), joita emme käsitelleet vanhempien kanssa silloin, ovat palanneet nyt uniini painajaisten muodossa. Itse siis haluaisin luoda suhteen perheeseeni, jossa asioista voitaisiin jutella avoimesti ja rehellisesti.

Ystävälläni on miehensä kanssa tapana pitää palautekeskiviikko. Tämän päivän ilta on neutraalia aluetta ja silloin ei saa suuttua möksähtää toiselle. Palautetta pitää aina antaa, se saa olla positiivista tai negatiivista mutta nalkuttaa ei saa ja mielipiteet pitää perustella. Kuulemma toimii ja jos joskus koen tarvetta, aion kopioida tämän myös omaan käyttööni.

Mitenkäs teidän perheessä toimitaan?

maanantai 8. helmikuuta 2010

Uusia tuttavuuksia

Tein viime viikonloppuna meille ruoaksi lohivuohenjuustomureketta. Mureke jäi vähän liian vetiseksi ollakseen mureketta ihan tuoreeltaan mutta maku oli ihan kohdillaan. Yön yli jääkaapissa vetäydyttyään mureke oli mureketta. Oli ihan älyttömän täyttävää ruokaa, alempana olevan kuvan annos oli jopa liikaa!


Lohivuohenjuustomureke
600 g lohta
200 g tuorejuustoa
200 g vuohenjuustoa
2 rkl maitoa
2 kananmunaa
0,5 dl perunajauhoja
2 rkl kapriksia
20 lehteä tuoretta basilikaa

Tee lohesta fileitä ja vuoraa voidellun vuoan pohja niillä. Notkista tuorejuusto ja vuohenjuusto maidolla ja lisää joukkoon munat ja jauhot. Mausta seos kapriksilla ja basilikalla. Laita seoksesta puolet vuokaan, lisää lohifileitä, loput seoksesta ja laita vielä päälle loput lohifileistä. Kypsennä uunissa vesihauteessa tunnin verran 200 C.


Meillä muuten perunat höyrytetään aina, pysyy maku paremmin tallella. Kesti pitkään ennenkuin mies suostui kotona syömään perunaa, se kun ei kuulemma maistu millekään (riisikö sitten maistuu???). Kerran sain suostuteltua että koita nyt höyrytettyä perunaa, ja siitä lähtien on kelvannut. Mutta kyllä ne ruokalan perunat on mauttomia verrattuna omiin perunoihin. Pysyy ravinteetkin paremmin tallella. Ja riisistä tuli mieleeni, olen jo pitkään parantanut riisin ravintoarvoa laittamalla mukaan punaisia linssejä. Kypsyy samassa ajassa eikä linssejä tarvitse erikseen liottaa. Suosittelen.

Ja kapris on itselleni uusi tuttavuus. Taitaa olla meidän uusi suosikki, on aikas namia :)

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Onnistunut lauantai

Eilinen vierailu meni niin hyvin että ihan vieläkin hymyilyttää :)

Pieni mies oli aivan haltioissaan kissoista, meidän kisut eivät oikein välittäneet mutta käyttäytyivät silti ihan mallikelpoisesti. Normaaliin tapaan molemmat juoksivat ovikellon soidessa karkuun, mutta kun käytiin porukalla kurkistelemassa päiväpeiton alle (voi niitä riemun kiljahduksia kun peiton alta paljastui kissa!), rohkaistui meidän kollipoika sen verran, että uskalsi jo tulla alaskin. Meidän möllykkä jopa tuli tavalliseen tapaan makailemaan olohuoneeseen eikä noussut siitä tasan tarkkaan yhtään aiemmin kuin oli pakko. Ja pakko oli silloin kun pieni mies oli kosketusetäisyydellä. Samalla lailla se tekee ihan aikuisillekin :) Kovin oli utelias ja pakko oli tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan että mikäs se tämän mittainen pieni mies oikein on.

Meidän pieni kissa taas pysyi koko ajan makuuhuoneessa yläkerrassa päiväpeiton alla. Käytiin kyllä kurkkaamassa moneen kertaan siellä, vähän piti suhista ja murista mutta ei mitään kummempaa. Pieni mies kun kävi vähän kurkkimassa peiton alle ja laittoi kätensäkin sinne. Olin vahtimassa ettei mitään tapahdu, mutta eipä meidän tyttö yhtään edes yrittänyt huitaista tassulla.

Olin niin ylpeä meidän kisulista :) Ehkä ne sittenkin voisivat tottua pieniin ihmisiin.

Olin kaivanut esille jumppapalloni ja pyyhkinyt sen pölyistä poikaa varten, kun se kuulemma tykkää isoista palloista. Meillä kun ei oikein muuta puuhailutavaraa ole pienimmille ihmisille. Pallosta riittikin kissojen lisäksi hyvin puuhaa vähän päälle tunniksi, jonka jälkeen lähdin vielä pihalle puistoon äidin seuraksi. Käytiin laskemassa liukumäkeä ja keinumassa, sekä vähän surffaamassa laudalla. Vähän alkoi väsy iskeä pieneen mieheen; kun kävely alkoi väsyttää, kaaduttiin mukamas maahan ja sitten piti nostaa ylös.

Kaiken kaikkiaan oli kyllä tosi onnistunut päivä. Vähän vauvaterapiaa miehelle ja kissoillekin ;) Meillä kun ei ole ystäväpiirissä yhtään poikavauvaa, niin taisi tehdä ihan hyvää etenkin miehelle. Totesin vierailun jälkeen miehelle, että "Eikös ollut aika suloinen vauhtipeppu?", niin vastaus oli "Joo, niin kauan kuin ei ole oma." Avainsana tässä on tuo "Joo". Aiemmin kun on vaan hymähdelty pienille ihmisille ;)


Illalla oli vuorossa kaverin pippalot, suunnitelmana oli mennä sinne ja lähteä kotiin jos kaupungissa oltaisiin menossa baariin, jonne olisi sisäänpääsymaksu. Onneksi kuitenkin menimme "ilmaiseen" baariin, tilasin itselleni drinkin "jotain kirpakkaa" ja oli kyllä hyvää. En juonut paljoakaan illan aikana, hyvin sain kulutettua ajan Singstarsin ja höpöttelyn merkeissä.

Vaikka raskaustesti näytti negatiivista, menkat ei vieläkään ole alkaneet ja nyt on jo niiden aika ohi. Huomenna alkaa uusi laatta pillereissä... Vieläkin vähän ihmetyttää mutta seuraillaan nyt tilannetta. Jos ensi viikosta alkaen taas ryhdistätyisi ja alkaisi taas treenailla kun töissäkin on tiedossa vähän helpompi viikko.

Tämän viikon musiikkilöytöni oli The Cranberries. Olen kuunnellut bändiä aiemminkin mutta nyt löysin sen uudelleen. Erityisesti Zombie iskee suoraa sydämeen. Muistan kuunnelleeni tätä biisiä ensimmäisen kerran ala-asteella ollessani ja aina vaan sen sanat saa minut lähes kyyneliin. Lauloin biisiä eilen myös Singstarsissa, ja vaikka olen ujo laulamaan uusissa piireissä, tämän biisin lauloin ihan suoraan sydämestä. En osaa mielestäni varsinaisesti laulaa, pysyn kyllä nuotissa, mutta kyllä tuntui hyvälle kun kaveri vieressä toetesi "Meni ihan kylmät väreet,vau!" :) Taisi biisin henki välittyä eteenpäin.



[Sain kuvan enkelin äidiltäni joskus joululahjaksi. En välitä enkelipatsaista mutta tämä jotenkin iski minuun heti. Piirre, joka pisti heti silmääni patsaan saatuani, oli enkelin raskausmaha (tosin selkä on notkolla), liekö äiti tajunnut tätä...]

lauantai 6. helmikuuta 2010

Arjen piristykset

Näin viime yönä unta, että raskaustesti oli positiivinen. Olin onnellinen ja samalla mahassa vähän kipristeli jännitys, minusta tulee äiti! Mutta se oli vain unta se :)

Meille tulee tänään vieraita, työkaverini ja hänen vähän päälle vuoden ikäinen poika. Mielenkiinnolla odotan sekä kissojen, että miehen käyttäytymistä, saa nähdä mitä tapahtuu!

Mietin tässä aamulla kahvia keittäessäni meidän arkea. Olen hedonisti ja koitan hakea arkeeni pieniä ylellisyyksiä. Mieleeni tulee kaksi ylellisyyttä jotka sallin itselleni päivittäin arkeen.


Mokkamonsterilla keitetty tummapaahtoinen kahvi sekä puuvillasatiiniset petivaatteet.


Millä sinä piristät omaa arkeasi?

perjantai 5. helmikuuta 2010

Raskaustesti vol 1 - -

Negatiivistahan se näytti taas, vaikka ei ole menkat vieläkään alkaneet... Mikähän tässä mättää?

Pyykinpesua

Ostimme pyykinpesukoneen viime keväänä ja viime kuussa se alkoi pitää kummallista kolinaa. Kolmannen kolinakerran jälkeen rumpu lakkasi pyörimästä ja vaatteet vaan lilluivat vedessä. Iyh. Onneksi takuuta oli vielä reilusti jäljellä, eräs lauantai tajusimme kellon olevan jo niin paljon, että jos meinaisimme käydä sanomassa kaupassa pyykinpesukoneestamme, olisi meidän oltava jo menossa. Kun pääsimme paikan päälle, huomasimme lapun luukulla "Liike suljettu. Kiitämme kaikkia asiakkaitamme.". Asuinpaikkakunnallamme ei ilmeisesti ole enää olemassa koko kauppaa, missään!

Jouduimme odottamaan maanantaihin jotta saimme soitettua vakuutusnumeroon, josta annettiin paikallisen korjaamon numero. Kävimme siellä, huoltomies tuli seuraavana päivänä ja vika selvisi. Rumpua pitelevä mutteri oli mennyt poikki ja tarvitsisimme uuden rummun (varaosarummuissa on kuulemma paksummat mutterit, joten nyt pitäisi kestää). Uuden rummun tilaaminen vain kestäisi seuraavaan viikkoon.

Pyykkiä alkoi kertyä, sillä en (tietenkään) suostunut ottamaan käyttöön vain lilluteltuja pyykkejä joita olin yrittänyt pestä koneella. Eilen, vihdoin, uusi rumpu saapui ja koko eilisen illan ihan innoissani pesin pyykkiä!


Lähdin töistä jo aiemmin vastaanottamaan uutta rumpua. Päätin keittää uuden rummun kunniaksi kardemummakahvia kermavaahdon kera ja söin leipomiani muffinsejakin.

Minä muuten ihan oikeasti pidän pyykinpesusta. Ihan kuin siinä nyt olisi kamalasti tekemistä kun konehan ne pesee. Mutta pidän pyykin lajittelusta ja kuivumaan ripustamisesta. En niinkään välitä vaatteiden kaappiin viikaamisesta, se on vain pakollinen paha joka seuraa pyykin pesusta.

Sokerihelmen blogissa oli myös puhetta pyykinpesusta. Meillä petivaatteet menevät välillä oikein-, välillä väärinpäin pyykkiin mutta ennen paikalleen laittamista käännän ne oikein päin. Laitan kädet kulmien aukoista sisään, rullaan  pussilakanan käsieni ympärille, nappaan peiton kulmista kiinni ja ravistan. Voilá, valmista :)

ps. en tehnyt sitä raskaustestiä aamulla. En myöskään ole tiputellut vielä(kään). Maha on vähän kipristellyt ja eilen taas miehen pekoninhajut kuvottivat. Miksi nyt epäröin ja lykkään testin tekemistä kun viime viikolla olisin voinut tehdä sen vaikka joka päivä?!

torstai 4. helmikuuta 2010

Menkat

Menkkojen kuuluisi alkaa viimeistään tänään. Eilen mahassa muljusi taas menkkakipuisesti mutta mitään ei tapahtunut. Nälkä on palannut takaisin, nuha on vähän helpottanut ja lakkasin yskimästäkin. Sen sijaan ihan järkyttävä väsymys on iskenyt peliin. Minua ei varsinaisesti nukuta (tai no, nukuttaa mutta ei tavallista enemmän), mutta en ole työpäivien jälkeen jaksanut yhtään mitään, treenit on jääneet väliin jo kahden viikon ajan. Mutta kun on vain niin uupunut olo.

Olen odottanut tätä päivää, jos tänään en ala tiputella, niin huomenna aamulla käytän raskaustestin toisen tikun. Jos menkattomuus on vai korvien välissä, luulisi tuloksen auttavan minua vuotamaan. Silti hömpötän edelleen ihan hiljaa ja salaa toivon, että ehkä sittenkin... :)

Hemmotteluilta

Eilen oli raskas päivä töissä. Aamun kolme ensimmäistä tuntia olivat niin intensiiviset, että käytin kaiken energiani jo silloin. Kotiin päästyäni päätin leipoa ja rentoutua saunassa.


Suklaakookosmuffinsit
6 dl vehnäjauhoja
1 rkl leivinjauhetta
5 rkl kaakaota
120 g suklaarakeita
1,4 dl fariinisokeria
1 dl sokeria
50 g kookoshiutaleita
0,5 dl öljyä
4 dl maitoa

Sekoita kuiva-aineet keskenään ja lisää öljymaitoseos. Taikina kohoaa voimakkaasti! Paista 200 C noin 15-20 min. Vegeversion tästä saa korvaamalla maidon kookosmaidolla ja valitsemalla maidottoman suklaan. On muuten nekin ihan älyttömän hyviä.


Eilen opin, että kuivuneen fariinisokerin saa elvytettyä laittamalla sokeripussiin vettä ja antamalla sokerin pehmentyä. Joka päivä oppii jotain uutta.


ps. Blogillani on nyt ensimmäinen ilmoittautunut lukija, tervetuloa! :)

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Vauvamahoja

Tänään tajusin, että eräs kollegani on raskaana. Hänellä on ihana raskausmaha, taitaa olla jo kuudennella kuulla. Eräs opiskelututtava odottaa toista lastaan (rv 30) ja lapsuuden ystävälläni on kummilapseni laskettu aika ensi kuussa. Huoh, minäkin haluuuuuuun!

Pengoin Suuri Käsityö lehtiä työkaverilleni (etsin taaperoiden housuja) ja hirmuinen kutina iski sormiini. Haluaisin alkaa väkertää vauvanvaatteita! Olen vasta aloittelija käsitöissä ja saan tuhraantumaan aikaa vielä ihan perusasioihinkin. Pienet vaatteet silti valmistuisivat edes joskus (laatikossa olohuoneen pöydällä odottaa viime kesänä aloittamani virkattu huivi, puolet vielä jäljellä!). Tahtoisin virkata pieniä tossuja ja ommella bodyja.


Työkaverini ehdotti, että tekisin näitä tulevalle kummilapselleni. Ongelma on vain, etten tiedä kumpaa sukupuolta lapsi on, tykkääkö lapsen vanhemmat kuinka paljon itse tehdyistä (ei niin täydellisistä) asusteista ja kuitenkin tekisin niistä liian itseni näköisiä ja haluaisinkin pitää väkerrelmäni itse. Toisaalta, jos nyt alottaisin, voisin saada ne ajoissa valmiiksi, tai ainakin harjoittelukappaleet olisi tehty. Tiedä sitten kuinka kieroon mies katsoo kun alan piipertää vauvanvaatteita :D

Toisaalta, meillä kyllä on noita apulaisia.


Lanka Novitan bambua.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Alkoholismi

Mainitsin, että elämässäni on tapahtunut kipeitä asioita, tässä niistä yksi. Asia on minulle äärimmäisen henkilökohtainen ja vaikuttaa suuresti kärkkäisiin mielipiteisiini aiheesta. Nykyään olen tarpeeksi vahva kertomaan tästä asiasta ja toivon, että kertomalla tämän voisin auttaa vanhempia ymmärtämään miten lapsi muistaa asioita, ja miten jotkin asiat aukeavat lapselle vasta myöhemmin. Aihe on myös sellainen, josta erityisesti toivoisin ajatuksia. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään näin laajasti. En ole koskaan  kertonut kenellekään näin paljon siitä, miten olen asian itse kokenut.

Kipeät asiat elämässäni osa 1.
Alkoholistivanhemmat.

Molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja kun olin lapsi. Sittemmin äitini on lopettanut kokonaan alkoholin juomisen.

Omat vanhempani eivät ole koskaan olleet väkivaltaisia enkä koskaan pelännyt heitä humalassa. Isä ja äiti eivät juuri juoneet kotona, vaan baarissa. Perjantaisin työviikon jälkeen, viikolla työpäivän jälkeen. Olin jo sen verran vanha, että osasin huolehtia itsestäni, ihan lapsena en muista tätä kuin viikonlopuilta mökillä.

Alkoholismi on sairaus, joka voi periytyä. Sydämeni pakahtuu pelosta kun ajattelen asiaa. Pelkään, että perinnölliset siteet ovat niin voimakkaat, että itsekin alkoholisoidun vanhempana. Opiskeluaikana muutettuani juuri pois kotoa join paljon. Vietin "tyypillistä opiskelijaelämää". Jossain vaiheessa pysähdyin ja pelästyin, olenko nyt alkoholisti? Nykyään juon harvoin, viikonloppuisin saatan juoda illalla lasin tai kaksi viiniä. Juhlissa enemmän, tosin joskus olen täysin selvin päin. En koskaan juo ilman seuraa.

Lapsena vietimme paljon aikaa mökillämme kesäisin. Isän kanssa remusimme luonnossa, meillä oli aina hauskaa yhteisillä luontoretkillämme. Olen ollut aina isän tyttö. Muistan kun joskus löysimme heinäladon ja hiippailimme sen sisälle temmeltämään heinissä. Nukuimme myös pienet päikkärit heinien seassa. Vasta jokin aika sitten tajusin, että minä nukuin, isä sammui. Meillä oli kyllä ihan yhtä hauskaa isän kanssa kun isä oli selvinpäin.
Kävimme usein seuraamassa lintujen arktista muuttoa keväällä. Erään retken aikana yövyimme hylätyssä mökissä. Aamulla oli aikainen herätys, joten menimme aikaisin nukkumaan. Heräsin yöllä eikä isä nukkunutkaan samassa huoneessa. Menin hylätyn mökin keittiöön ja ikkunasta näin kuinka isä heilui humalassa pihalla automme luona. Sen jälkeen en ole lähtenyt isän kanssa enää retkille. En osannut pukea pettymystäni sanoihin jotka olisin voinut sanoa isälle. Kirjoitin kirjeen, jonka jätin isän tyynylle. Nukuin loppuyön autossa. Aamulla isä pyysi anteeksi.

Kun olin yläasteella sain olla paljon kotona itsekseni. Tosin vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, joten en juurikaan ollut kotosalla. Illalla äiti soitti minulle aina mitä ruokaa haluaisin grilliltä ja ennen nukkumaanmenoaikaa sain vielä lämpimän ruoan. Hieman pienempänä muistan olleeni vanhempieni mukana baarissa (sellainen siisti ravintola), minusta oli hauskaa ryömiä pöydän alla ja olla vanhempieni (juoma)kavereiden ihasteltavana. En muista, että tuolloin vanhempani olisivat kuitenkaan olleet humalassa. Ottivat yhden oluen.

En muista olinko jo lukiossa silloin, mutta isä ja äiti tulivat aika myöhään viikolla kotiin, umpihumalassa. Isä oli jo mennyt nukkumaan mutta äiti oli vielä keittiössä. Olin motkottamassa äidille, että pitäisi jo kohta mennä nukkumaan, kun yhtäkkiä, kuin hidastetussa filmissä, äitini silmät kääntyivät ympäri ja hän kaatui keittiön tuolilta lattialle. Ryntäsin äidin luokse ja huoli oli suuri. Mitä oli tapahtunut, oliko äiti kunnossa, pitääkö soittaa ambulanssi? Äiti tokeni ja vakuutti ettei mitään ambulanssia tarvita. Nousi ylös, meni vessaan pesemään hampaansa (minun hammasharjalla, jonka heitin tämän jälkeen pois) ja meni nukkumaan.

Kun äitini lopetti juomisen ollessani lukiossa isäni siirtyi pikkuhiljaa kotona juomiseen. Isä joi aina "huomaamatta salaa". Pullo oli vähintään puoli litranen kirkasta kossua. Joka päivä, jopa kahden viikon putkissa. Hävetti olla ystävien kanssa meillä ja silloiselle poikaystävälleni isä koitti olla kovinkin hauska ja vähän kiusoitella. Näen vieläkin silmissäni sen itsetyytyväisen ilmeen, joka isällä oli aina kun hän oli todella humalassa. Näen sen virneen ja isän kävelemässä hoippuen parvekkeelta olohuoneeseen. Kuulen sen humalaisen aivastelun ja sammaltavan puheen. Ja minusta tuntuu todella pahalle. Haistan alkoholin todella helposti vieläkin.

Joskus koitin puhua isälle. Puhuin järkevästi, itkin, maanittelin, huusin, mökötin ja olin kuin en huomaisikaan. Mikään ei auttanut. Luulin, että olen huono tytär. Luulin, että olin sanonut jotain pahasti vahingossa ja siksi isä joi. Luulin, etten ollut tarpeeksi hyvä koulussa, ja siksi isä joi (olen aina ollut ysin oppilas). Lapsi syyllistää aina itsensä. Nykyään en enää syyllistä itseäni, olen päässyt sen yli, vaikka se ei ollut helppoa. Olen yrittänyt kaikkeni mutta nyt koen, ettei asia ole enää minun käsissäni. Alkoholismi on sairaus. josta ei parane ellei ymmärrä olevansa sairas. Ja isällähän ei ole ongelmaa.

Joskus isä mainitsi, että juo koska haluaa paeta tästä todellisuudesta. Hänellä oli todella rankkaa töissä ja hän hukutti stressinsä alkoholiin. Sittemmin hän ei ole enää ollut samassa paikassa töissä ja juominen helpottui. Vaikka emme puhu asiasta vanhempieni kanssa tiedän, että äiti ei kerro minulle ihan kaikkea, sillä äiti tietää kuinka minuun sattuu vieläkin kun isä juo.

Olen vanhemmilleni todella vihainen vain yhdestä asiasta. Isä ajoi joka ikinen aamu töihin (ja heitti minut silloin tällöin koululle), vaikka oli ollut umpikännissä edellisenä iltana. Isä ajoi mökiltä kotiin, vaikka oli ollut koko viikonlopun umpikännissä. Ja minä olin kyydissä. Isän oma tytär oli kyydissä. Ja äiti myös. Eikö ne jumalauta kumpikaan tajua, että isähän on silloin ollut vielä humalassa??? Jos oman perheen henkien vaarantaminen ei käy mielessä niin entä ne muut ihmiset jotka ovat siellä liikenteessä? SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA KUN OMA TYTTÄRESI OLI KYYDISSÄ! SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA LIIKENTEESSÄ, JOSSA MYÖS MUIDEN PERHEIDEN ISÄT, ÄIDIT JA LAPSET OLIVAT! Tätä en koskaan anna anteeksi, muiden henkien vaarantamista. Onneksi koskaan ei ole sattunut mitään.

Tietysti myös se humalassa retkillä heiluminen kaivertaa mieltäni. Entä jos jotain olisi sattunut? Olisiko isä ollut kykenevä auttamaan? Entä silloin kun molemmat vanhempani olivat humalassa, jos jotain olisi sattunut, kuka olisi huolehtinut minusta, heistä? Asuessani vielä kotona mietin monesti, että soittaisin poliisille ja kertoisin mitä reittiä ja millaisella autolla isä ajaa aamuisin töihin, jotta poliisit olisivat voineet pysäyttää ja puhalluttaa isän. Rohkeuteni ei kuitenkaan koskaan riittänyt siihen, ja kadun etten ollut tarpeeksi vahva.

Kuten sanoin, en koskaan ole pelännyt vanhempiani, eivätkä he koskaan ole olleet väkivaltaisia minua kohtaan. Olen aina luottanut isään ja äitiin enkä koskaan ole tuntenut olevani laiminlyöty. Minulla on hyvät vanhemmat ja rakastan heitä suuresti.

Jokin aika sitten näin painajaisen. Olin lapsi ja olimme isän ja äidin kanssa mökillä. Olin ullakolla omassa pienessä sopessani. Ullakolla on pieni ikkuna, josta näkee ulos sinne, missä automme on ja pienelle polulle, joka johtaa mökin etupihalle. Kurkistin varoen ikkunasta ulos, sillä isä oli murhannut juuri ihmisen/ihmisiä, mukaanlukien äitini. Isä oli umpihumalassa.

Ehkä ne alitajuiset pelot tulevat vasta aikuisiällä esille?

Minulla meni muutama vuosi etten puhunut isälle paljoakaan. Kielsin isää soittamasta, sillä hän soitti aina vain humalassa. En kuitenkaan koskaan lakannut rakastamasta isääni. Viime vuonna aloin taas puhua isälle, soitella ihan muuten vain. Tänä vuonna olen sanonut ensimmäistä kertaa vuosiin isälle "Rakastan sinua".

Rakas päiväkirja...

Mietin eilen illalla uutta innostustani bloggaamiseen. Tai no, uutta ja uutta.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa aina. Siis ihan aina, kun vain kynä on alkanut pysyä kädessä. Ehkä oli vain luonnollista näin nykyaikana siirtää tämä kirjoittaminen tietokoneelle. Enää en edes jaksaisi kirjoittaa käsin. Tuntuu, että se on liian vaivalloista. Enkä saisi valokuvia mukaan.

Aloitin bloggaajan "urani" livejournalissa vuonna 2004 kun muutin pois vanhempien luota. Jatkoin kuitenkin vielä käsinkirjoitettua versiota, mutta se jäi kahden vuoden päästä kaapinpohjalle kun aloitin ensimmäisen oikean blogini bloggerissa vuonna 2006. Sen jälkeen minulla on ollut kolme "virallista" blogia ja yksi salainen blogi. Ensimmäisessä käsittelin opiskelijaelämääni, toisessa vaihto-oppilas aikaani ja kolmannen aloitin kun valmistuin ja aloitin työelämän (ja muutin toiselle paikkakunnalle). Neljäs salainen blogini saattoi olla tämän blogin prototyyppi, sillä käsittelin siinä masuasukin vaiheita alkuviikoilla. Purin vauvakuumettani, mutta se tuntui kovin persoonattomalle ja sen päivittäminen unohtui.

Olen siis ilmeisesti aloittanut uuden blogin elämäni käännevaiheissa. Ensin opiskelujen ja itsenäisen elämän alkaessa, sitten vakiintuneen parisuhteen aikana, ulkomailla asumisen aikana, työelämän aikana ja nyt miksi? Perheyden haaveilun aikana? (Ainakin blogilistastani päätellen...)

Edellistä blogiani kirjoitin ahkerasti vielä viime vuoden keväällä, mutta sen jälkeen en sinne ole juurikaan kirjoitellut. Ystäväni ovat tienneet kaikista virallisista blogeistani ja ovat lueskelleet niitä silloin tällöin. En kuitenkaan halua kaikkien (ystävienikään) tietävän ihan kaikkea ja se päiväkirjan ydin on jäänyt toteutumatta. Ajatusten ja sydämen auki purkaminen.

Tuntuu, että minulla olisi niin paljon pohdittavaa ja haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä pohdinnoistani, mutta en kuitenkaan halua käydä läpi näitä asioita ihan kenen kanssa vaan. Tätä blogia perustaessani ajattelin, että jos pysyisin suhteellisen anonyyminä, voisin purkaa kaikki mieltäni askarruttavat asiat. Mikä ihme siinä on, että ventovieraille kirjoittaminen on helpompaa kuin ystäville kirjoittaminen? En ehkä halua purkaa ajatuksiani niin henkilökohtaisesti ja intiimisti. Haluan vain sanoa ne ja that's it. En myöskään halua kuormittaa asioillani yhtä ihmistä, ehkä tätä kautta tuntuu, että voin jakaa lastia useammalle.

Toisaalta, nyt minulla on vauvakuumeen myötä alkanut olla tarve purkaa niitä kipeimpiäkin asioita elämässäni. Mutta tuntuu, että minulla ei ole vielä ketään kenelle purkaa tätä kaikkea (johtuen siitä, etten halua kailottaa vaavihaaveitani vielä). Ja minä uskon purkamisen voimaan. Ei ne asiat pelkästään sisällä hautomalla parane, itseäni helpottaa aina kun saan vähän kirjoitettua tai puhuttua.

En tiedä tuleeko kukaan edes koskaan lukemaan tekstejäni, mutta en oikeastaan edes välitä. Blogger on muuttunut niin paljon vuodesta 2006 (vasta tätä blogia perustaessa tajusin tuon blogilistan!), nykyään saan toteuttaa myös sitä pientä kyylää sisälläni ja pääsen kurkistamaan lapsiperheiden elämään. Ehkä se, että minulla ei ole niitä ystäviä joilla on jo lapsia lähelläni, ynnättynä vauvakuumeeseeni ja perheyshaaveisiini sai aikaan tämän. Minulla on tarve edes jollain lailla nähdä miltä se (lapsi)perheellisen arki tuntuu.

ps. huijasin ja lisäilin kuvia teksteihini jälkikäteen.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Häävalmistelut ja anoppiavautumista

Tänään mukaan on astunut kuiva yskä. Mahan turvotus on lähes hävinnyt. Taisi olla vain liian kovia henkisiä haluja, kroppakin lähti sitten mukaan hömpöttelyyn :D Illalla kun piti mennä nukkumaan, pyörin sängyssä yli puolenyön. Kissa tuli nukkumaan ensin paljasta selkääni vasten, sitten meidän päiden väliin <3

***

Tänään ajattelin kirjoittaa vauvapohdintojen sijaan hääpohdiskelujani. Mukana on myös hieman avautumista anopistani (ihana ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ihan oikeasti!).

Aloimme puhua naimisiin menosta viime vuoden keväällä, kesällä päätimme, että ensi vuonna mennään naimisiin. Päätettiin vain suurista linjauksista. Meidät vihittäisiin maistraatissa (mies ei kuulu kirkkoon, eikä kirkollinen vihkiminen ole meidän juttu) ja hääjuhla olisi myöhemmin ja pienimuotoinen. Surffailin hetken netissä ja löysin juuri meidän kaltaisen juhlaformaatin, kahvihäät!

Syksyllä päätimme päivämääräksi saman kuin kihlajaispäivämme oli, aprillipäivän. Sopii meidän huumorintajuun ja koska olemme molemmat äärettömän huonoja muistamaan päivämääriä, nyt voi juhlistaa aina samaa päivää ;) Pitkin syksyä teimme pieniä valmisteluja. Suunnittelin hääkutsut, varasimme juhlapaikan ja pitopalvelun, suunnittelimme menun ja pohdiskelimme sormuksia.

Hieman ennen vuodenvaihdetta meillä oli jo puvut kunnossa, sormukset suunniteltu, suurin osa hääkutsuista valmiit, maistraatti varattu, esteiden tutkinnat ja vieraslista tehty. Olen päättänyt, etten aio ottaa minkäänlaista paniikkia juhlista. Miksi tehdä asioista vaikeita kun ne voi tehdä helpostikin? Olemalla ajoissa liikkeellä vältän suuren hulinan ja saan vain keskittyä meidän suureen päivään.

Asiaa ei kuitenkaan helpota anoppini. Jo kuukauden ajan hän on soitellut (ei nyt mitenkään normaalia enempää) ja joka puhelun aikana hänellä on jotain kysyttävää tai neuvottavaa. Joko olette hoitaneet sen ja sen? Onko ne ja ne kutsuttu? Laittaako äidit hatut? Millainen puku morsiamen äidillä on? Paljonko pitopalvelu maksaa ja oletteko kilpailuttaneet? Onhan siellä ruokaa tarpeeksi? Pitäisikö minun tehdä sinne lisää syötävää? Alkaako olla jo paniikki? Sanoinkin jo miehelle muutaman tällaisen puhelun jälkeen että nyt loppuu tuollaiset kyselyt, nämä on meidän juhlat. Ihan kiva että toinen on innoissaan mutta silti työnnän anopin nokkaa pois meidän juhlien suunnittelusta. Ja samalla kuulen pienen äänen pääkoppani sisällä "Pitäisikö minun panikoida, onhan kaikki varmasti kunnossa?". RASITTAVAA!

Toinen asia mikä kaivelee minun hermojani suunnattomasti on hääjuhlien rahallinen avustus. Olin (olimme) valmistautuneet maksamaan koko lystin itse. Omat vanhempani ovat vähätuloisia eikä mieleeni tullutkaan pyytää heiltä apua juhlien järjestämiseen. Anoppi kuitenkin päätti ja lupasi maksaa meidän pitopalvelun (mikä on loistava juttu meille). Mutta samalla hän höpöttelee lähes joka puhelunsa aikana "Luin netistä, että hääjuhlanhan maksaa morsiamen vanhemmat, heh heh." ja minulla meinaa kiehahtaa. Vanhempani ovat tehneet hyvin selväksi ja sanoneet suoraan että heillä ei ole mahdollisuuksia osallistua hääkustannuksiin. Minulle tämä oli itsestäänselvää sillä tiedän vanhempieni huonon taloudellisen tilanteen (äitini on sairaseläkkeellä ja isäni on työtön) ja äiti oli myös sanonut tämän anopille suoraan. Siis mitä minun pitäisi tästä ajatella?? Olen meinannut sanoa monesti, että kukaan ei ole käskenyt teidän maksaa pitopalvelua, voidaan me se itsekin hoitaa kiitos vain. Mutta ilmeisesti tämä on kuitenkin jokin "hauska" tapa joka anopilla on.

Kun olimme ostamassa omaa asuntoa viime keväänä, olin jo sanonut vanhemmilleni että emme tule pyytämään takausta heiltä, sillä muistan äidin joskus sanoneen, että he eivät enää koskaan takaa kenenkään lainoja. Ilmeisesti joskus jossain on ollut ongelmaa. Joten pyysimme takausta miehen vanhemmilta. Ei ongelmaa. Lähempänä asunnon ostoa molemmat vanhemmat olivat meillä kylässä, ja anoppi höpötteli "Onhan se nyt hyvä että meillä on sitten tämä uusi asunto höh höh.", ja asian viesti oli se, että on se hyvä että meidän molemmat vanhemmat nyt takaavat meidän asunnon ja siis omistavat sen niin kauan kun laina on maksettu. Äitini sanoi minulle että kyllä he nyt tulevat takaamaan myös sitä meidän lainaa, kun kerta puheet ovat tällaiset, he luottavat kyllä minuun ja mieheen että kaikki menee hyvin. Äiti myös sanoi "Me ei kyllä sit omisteta teidän asuntoa yhtään, penniäkään ei siihen olla laitettu.". Ja tottahan se on, jos jotain tapahtuu, asunto myydään ensin, sitten tavarat niin kauan kun koko lainasumma on maksettu. Ei ne takaajat sitä asuntoa maksa vaan me.

Ilmeisesti tämä anopin "vitsikäs" höpöttely liittyy siihen, että hän on tottunut jollain lailla hallitsemaan miestä näin. Mieheni nimittäin alkoi maksaa omia laskujaan vasta KAKSI VUOTTA SITTEN meidän muutettua  uudelle paikkakunnalle töihin. Anoppi ei ilmeisesti haluaisi päästää irti pojastaan eikä ymmärrä, että olemme aikuisia ihmisiä ja meidän pitää hoitaa omat asiamme. Itse olen hoitanut omat asiani 18 vuotiaasta asti kun muutin pois kotoa, tietysti olen aina voinut kysyä neuvoa vanhemmiltani. Miehen siskoa hän ei ilmeisesti ihan näin paljon koita hallita, mutta anoppi myönsikin joskus, että poika on päässyt paljon helpommalla ja tytöltä on vaadittu enemmän.

Minua vain rasittaa suunnattomasti se, että joku yrittää tunkea meidän päätöksentekoon. Apua saa aina antaa, varsinkin sitä pyydettäessä, mutta meidän elämä on meidän oma elämä. Yritän sulkea korvani anopin höpöttelyltä ja pitää mielessäni että hän vain yrittää auttaa (ja hallita poikaansa), mutta toistan itselleni että MINÄ hallitsen nyt tätä miestä ja ME päätämme mitä teemme.