Tulevaisuutta

Hihi sain tietää tässä tunti sitten, että yksi lapsuudenystäväni on jo neljännellä kuulla raskaana. Olen kyllä heidän puolesta ihan todella onnellinen! :) Raskauksista puheenollen, kaikista pitkäaikaisin ystäväni odottaa kummilastani (heidän toista), laskettu aika kuukauden päästä! Neuloin tulokkaalle pipan bambulangasta, vielä täytyy vääntää tossut ja tumput :) Yksi opiskelututtuni odottaa toista lastaan ja ylä-asteelta tuttu poika ensimmäistään (tai siis hänen tyttöystävänsä odottaa). Kollegani odottaa ensimmäistään, onkohan vielä muita? Ah, veljeni naisystävän lapsi odottaa ensimmäistään. Yhden ystävän tiedän yrittävän toista. Ihania uutisia tulvii kertakaikkiaan monelta suunnalta!

Vauvauutiset antavatkin minulle loistavan aasinsillan eilisillan juttutuokiolle miehen kanssa. Aiheena oli taas perheenlisäys. Tällä kertaa juttelu oli hieman erilaista kuin viimeksi, sillä mies kertoi myös ajatelleensa asiaa jonkin verran. Tämä yllätti minut, sillä luulin, että vauvakeskustelu olisi kuitenkin ollut jotain sen verran "epämiellyttävää", että mies olisi työntänyt sen pääkopassaan syrjään. Hänellä kun on tapana olla piittaamatta tai huomioimatta heti epämukavia asioita ja siirtää niitä niin kauan kuin mahdollista. Emme ehtineet keskustella asiasta niin paljon kuin olisin itse halunnut, sillä mies oli todella väsynyt.

Mies myönsi, että voisihan se lapsen tulo elämään olla ihan mukavaa ja lapsen kasvattaminen voisi olla mukava "haaste". Hän myös sanoi viime viikonloppuisesta vauhtipepun vierailusta, että ei se ollut niin rasittava kuin hän olisi odottanut. Ehdimme myös hieman puhua omien vanhempiemme iästä (i'istä???) ja mies totesi, että hänen äitinsä oli miehen ikäinen kun hän sai ensimmäisen lapsensa (mieheni). (Ja tämä asia tietysti painaa miehen pääkopassa suurenakin "sanana"...) Minä myös totesin, että omat vanhempani ovat jo sen ikäisiä, että heistä ei ole pidempiaikaisiksi lastenhoitajiksi enää. Ja minulle tuli pienoinen ikäkriisi, mutta siitä joskus toiste.

Itse en nyt oikein tiedä mitä ajattelisin, tai mitä olisi "järkevää" ajatella. Minulla on kova vauvakuume, ollut jo jonkin aikaa. Minusta tuntuu, että minä voisin olla valmis äidiksi ja että mies voisi olla valmis isäksi. Minusta tuntuu, että työrintamalla voisi olla aikalailla "sopivin" hetki olla pois se vuosi. Minusta tuntuu, että meillä olisi jo nyt kaikki edellytykset kasvattaa fyysisesti ja henkisesti terve lapsi. Mutta en tiedä onko "minusta tuntuu" tarpeeksi? Sanoinkin miehelle, että jossittelu saa minut turhautumaan. Mies kysyikin, että miksi asiaa ei voi ajatalla näin:

Sitten kun lopetamme ehkäisyn, niin sitten lapsi saa tulla kun on tullakseen.

Kuulostaa huomattavasti lohdullisemmalle kuin "Jos lopettaisimme ehkäisyn niin lapsi saisi tulla kun se olisi tullakseen". Mutta en tiedä onko tämä minulle tarpeeksi? Koska on se "sitten kun"? En halua tarkkaa päivämäärää, itse en halua ryhtyä tekemällä tekemään lasta, se on tullakseen sitten kun tulee, mutta koska olisi yrityksen aloittamisen aika? Jos lopettaisin ehkäisyn kesällä, pamahtaisinko paksuksi ensimmäisen pillerittömän kuukauden jälkeen, vai menisikö kropan normalisoitumiseen jopa vuosi? Saisinko lapsen heti ensimmäisen raskautumisen myötä vai joutuisinko kestämään monta keskenmenoa tai valeraskautta? Joskus tulevaisuuden ennustaminen toisi niin paljon lohtua...

Mutta kun minusta tuntuu!