Ikäkriisi

Mainitsin tässä taannoin potevani hienoista ikäkriisiä. En ole koskaan aiemmin joutunut moisen kouriin, mutta yksissä juhlissa tajusin yhtäkkiä kuuluvani vanhimpiin vieraisiin. Olen aina ollut se nuorin kaveriporukoissani ja jotenkin ikuisesti 21-vuotias. Juhlissa kuitenkin tajuntaani iski, että suurin osa vieraista oli lukionsa lopettavia, 90-luvulla syntyneitä. Siis mitä?? 90-luvulla?! Eihän silloin syntyneet voi olla vielä 15 vuotta vanhempia! En usko!

Vaikka kuinka koitan vääntää ja kääntää asiaa itselleni rautalangasta, en vieläkään voi sulattaa tätä yhtäkkistä tajuamistani. En kertakaikkisesti ymmärrä tätä asiaa.

Mutta vielä kamalampaa on se, että mieheni se vasta ikäloppu onkin! Pian kolmekymppinen. 30! Ei tästä tule kyllä yhtään mitään. Kolmekymppisenä sitä pitäisi jo olla oma asunto (no se löytyy), muksuja (mhyh, vauvakuume sen kuin kasvaa), hieno auto, ura ja kaikki. Ei voi olla totta.

Jotenkin tuntuu ihan hassulta miten sitä joskus nuorempana kuvitteli että kolmekymppisenä sitä olisi jo kaikki maallinen mammona hankittu, ura hyvässä kuosissa, matkusteltu joka maailman kolkassa ja lapset hankittu. Kuvittelinhan silloin, että lapsi olisi saatava viimeistään 25-vuotiaana. Myöhäistä rypistää nyt. Mutta mistä nämä kuvitelmat oikein sikiävät? Tiedän etten ole ainoa joka on "alisuoriutunut" omista nuoruuden haaveistaan.

Onneksi olen sentään menossa naimisiin, mies on ainakin tullut hankittua haaviin :D Keskustelin nimittäin ikäkriisistäni ystäväni kanssa viikonloppuna, hän on minua pari vuotta vanhempi ja sinkku. Mielestäni sinkkuna olemisessa ei ole kuitenkaan mitään pahaa enkä halua tuomita ketään :) Mutta oma napa on oma napa ja minulla se haluaa miehen.

Tämä ilta meni windowsia uudelleen asentaessa, huomenna täytyy vielä jatkaa ohjelmien asentelun parissa. No, tulipa siivottua kone perusteellisesti. Väsyttää niin maan vietävästi, että lopetan ikäkriiseilyn nyt tähän ja menen nukkumaan kunnon kauneusunet, jotka nuorentavat minua vuosia!