Alkoholismi

Mainitsin, että elämässäni on tapahtunut kipeitä asioita, tässä niistä yksi. Asia on minulle äärimmäisen henkilökohtainen ja vaikuttaa suuresti kärkkäisiin mielipiteisiini aiheesta. Nykyään olen tarpeeksi vahva kertomaan tästä asiasta ja toivon, että kertomalla tämän voisin auttaa vanhempia ymmärtämään miten lapsi muistaa asioita, ja miten jotkin asiat aukeavat lapselle vasta myöhemmin. Aihe on myös sellainen, josta erityisesti toivoisin ajatuksia. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään näin laajasti. En ole koskaan  kertonut kenellekään näin paljon siitä, miten olen asian itse kokenut.

Kipeät asiat elämässäni osa 1.
Alkoholistivanhemmat.

Molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja kun olin lapsi. Sittemmin äitini on lopettanut kokonaan alkoholin juomisen.

Omat vanhempani eivät ole koskaan olleet väkivaltaisia enkä koskaan pelännyt heitä humalassa. Isä ja äiti eivät juuri juoneet kotona, vaan baarissa. Perjantaisin työviikon jälkeen, viikolla työpäivän jälkeen. Olin jo sen verran vanha, että osasin huolehtia itsestäni, ihan lapsena en muista tätä kuin viikonlopuilta mökillä.

Alkoholismi on sairaus, joka voi periytyä. Sydämeni pakahtuu pelosta kun ajattelen asiaa. Pelkään, että perinnölliset siteet ovat niin voimakkaat, että itsekin alkoholisoidun vanhempana. Opiskeluaikana muutettuani juuri pois kotoa join paljon. Vietin "tyypillistä opiskelijaelämää". Jossain vaiheessa pysähdyin ja pelästyin, olenko nyt alkoholisti? Nykyään juon harvoin, viikonloppuisin saatan juoda illalla lasin tai kaksi viiniä. Juhlissa enemmän, tosin joskus olen täysin selvin päin. En koskaan juo ilman seuraa.

Lapsena vietimme paljon aikaa mökillämme kesäisin. Isän kanssa remusimme luonnossa, meillä oli aina hauskaa yhteisillä luontoretkillämme. Olen ollut aina isän tyttö. Muistan kun joskus löysimme heinäladon ja hiippailimme sen sisälle temmeltämään heinissä. Nukuimme myös pienet päikkärit heinien seassa. Vasta jokin aika sitten tajusin, että minä nukuin, isä sammui. Meillä oli kyllä ihan yhtä hauskaa isän kanssa kun isä oli selvinpäin.

Kävimme usein seuraamassa lintujen arktista muuttoa keväällä. Erään retken aikana yövyimme hylätyssä mökissä. Aamulla oli aikainen herätys, joten menimme aikaisin nukkumaan. Heräsin yöllä eikä isä nukkunutkaan samassa huoneessa. Menin hylätyn mökin keittiöön ja ikkunasta näin kuinka isä heilui humalassa pihalla automme luona. Sen jälkeen en ole lähtenyt isän kanssa enää retkille. En osannut pukea pettymystäni sanoihin jotka olisin voinut sanoa isälle. Kirjoitin kirjeen, jonka jätin isän tyynylle. Nukuin loppuyön autossa. Aamulla isä pyysi anteeksi.

Kun olin yläasteella sain olla paljon kotona itsekseni. Tosin vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, joten en juurikaan ollut kotosalla. Illalla äiti soitti minulle aina mitä ruokaa haluaisin grilliltä ja ennen nukkumaanmenoaikaa sain vielä lämpimän ruoan. Hieman pienempänä muistan olleeni vanhempieni mukana baarissa (sellainen siisti ravintola), minusta oli hauskaa ryömiä pöydän alla ja olla vanhempieni (juoma)kavereiden ihasteltavana. En muista, että tuolloin vanhempani olisivat kuitenkaan olleet humalassa. Ottivat yhden oluen.

En muista olinko jo lukiossa silloin, mutta isä ja äiti tulivat aika myöhään viikolla kotiin, umpihumalassa. Isä oli jo mennyt nukkumaan mutta äiti oli vielä keittiössä. Olin motkottamassa äidille, että pitäisi jo kohta mennä nukkumaan, kun yhtäkkiä, kuin hidastetussa filmissä, äitini silmät kääntyivät ympäri ja hän kaatui keittiön tuolilta lattialle. Ryntäsin äidin luokse ja huoli oli suuri. Mitä oli tapahtunut, oliko äiti kunnossa, pitääkö soittaa ambulanssi? Äiti tokeni ja vakuutti ettei mitään ambulanssia tarvita. Nousi ylös, meni vessaan pesemään hampaansa (minun hammasharjalla, jonka heitin tämän jälkeen pois) ja meni nukkumaan.

Kun äitini lopetti juomisen ollessani lukiossa isäni siirtyi pikkuhiljaa kotona juomiseen. Isä joi aina "huomaamatta salaa". Pullo oli vähintään puoli litranen kirkasta kossua. Joka päivä, jopa kahden viikon putkissa. Hävetti olla ystävien kanssa meillä ja silloiselle poikaystävälleni isä koitti olla kovinkin hauska ja vähän kiusoitella. Näen vieläkin silmissäni sen itsetyytyväisen ilmeen, joka isällä oli aina kun hän oli todella humalassa. Näen sen virneen ja isän kävelemässä hoippuen parvekkeelta olohuoneeseen. Kuulen sen humalaisen aivastelun ja sammaltavan puheen. Ja minusta tuntuu todella pahalle. Haistan alkoholin todella helposti vieläkin.

Joskus koitin puhua isälle. Puhuin järkevästi, itkin, maanittelin, huusin, mökötin ja olin kuin en huomaisikaan. Mikään ei auttanut. Luulin, että olen huono tytär. Luulin, että olin sanonut jotain pahasti vahingossa ja siksi isä joi. Luulin, etten ollut tarpeeksi hyvä koulussa, ja siksi isä joi (olen aina ollut ysin oppilas). Lapsi syyllistää aina itsensä. Nykyään en enää syyllistä itseäni, olen päässyt sen yli, vaikka se ei ollut helppoa. Olen yrittänyt kaikkeni mutta nyt koen, ettei asia ole enää minun käsissäni. Alkoholismi on sairaus. josta ei parane ellei ymmärrä olevansa sairas. Ja isällähän ei ole ongelmaa.

Joskus isä mainitsi, että juo koska haluaa paeta tästä todellisuudesta. Hänellä oli todella rankkaa töissä ja hän hukutti stressinsä alkoholiin. Sittemmin hän ei ole enää ollut samassa paikassa töissä ja juominen helpottui. Vaikka emme puhu asiasta vanhempieni kanssa tiedän, että äiti ei kerro minulle ihan kaikkea, sillä äiti tietää kuinka minuun sattuu vieläkin kun isä juo.

Olen vanhemmilleni todella vihainen vain yhdestä asiasta. Isä ajoi joka ikinen aamu töihin (ja heitti minut silloin tällöin koululle), vaikka oli ollut umpikännissä edellisenä iltana. Isä ajoi mökiltä kotiin, vaikka oli ollut koko viikonlopun umpikännissä. Ja minä olin kyydissä. Isän oma tytär oli kyydissä. Ja äiti myös. Eikö ne jumalauta kumpikaan tajua, että isähän on silloin ollut vielä humalassa??? Jos oman perheen henkien vaarantaminen ei käy mielessä niin entä ne muut ihmiset jotka ovat siellä liikenteessä? SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA KUN OMA TYTTÄRESI OLI KYYDISSÄ! SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA LIIKENTEESSÄ, JOSSA MYÖS MUIDEN PERHEIDEN ISÄT, ÄIDIT JA LAPSET OLIVAT! Tätä en koskaan anna anteeksi, muiden henkien vaarantamista. Onneksi koskaan ei ole sattunut mitään.

Tietysti myös se humalassa retkillä heiluminen kaivertaa mieltäni. Entä jos jotain olisi sattunut? Olisiko isä ollut kykenevä auttamaan? Entä silloin kun molemmat vanhempani olivat humalassa, jos jotain olisi sattunut, kuka olisi huolehtinut minusta, heistä? Asuessani vielä kotona mietin monesti, että soittaisin poliisille ja kertoisin mitä reittiä ja millaisella autolla isä ajaa aamuisin töihin, jotta poliisit olisivat voineet pysäyttää ja puhalluttaa isän. Rohkeuteni ei kuitenkaan koskaan riittänyt siihen, ja kadun etten ollut tarpeeksi vahva.

Kuten sanoin, en koskaan ole pelännyt vanhempiani, eivätkä he koskaan ole olleet väkivaltaisia minua kohtaan. Olen aina luottanut isään ja äitiin enkä koskaan ole tuntenut olevani laiminlyöty. Minulla on hyvät vanhemmat ja rakastan heitä suuresti.

Jokin aika sitten näin painajaisen. Olin lapsi ja olimme isän ja äidin kanssa mökillä. Olin ullakolla omassa pienessä sopessani. Ullakolla on pieni ikkuna, josta näkee ulos sinne, missä automme on ja pienelle polulle, joka johtaa mökin etupihalle. Kurkistin varoen ikkunasta ulos, sillä isä oli murhannut juuri ihmisen/ihmisiä, mukaanlukien äitini. Isä oli umpihumalassa.

Ehkä ne alitajuiset pelot tulevat vasta aikuisiällä esille?

Minulla meni muutama vuosi etten puhunut isälle paljoakaan. Kielsin isää soittamasta, sillä hän soitti aina vain humalassa. En kuitenkaan koskaan lakannut rakastamasta isääni. Viime vuonna aloin taas puhua isälle, soitella ihan muuten vain. Tänä vuonna olen sanonut ensimmäistä kertaa vuosiin isälle "Rakastan sinua".