Mykkäkoulua

Meille tuli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä norovirus kylään, mies vietti sen yön vessassa kun tavaraa tuli kaikista päistä. Itse nukuin ruhtinaalliset kaksi tuntia, kävin hoitamassa töissä parit pakolliset asiat ja tulin kaupan kautta kotiin. Itselläni vain möyryää mahassa ja ruoka ei oikein tahdo maistua, onneksi ja toivottavasti ei enempää. Miehenkin olo on alkanut helpottaa, eilinen kuume on laskenut mutta ruoka ei tahdo vielä pysyä sisällä. Toivottavasti paranee pian. Itsekin jäin vielä tänään kotiin, saan tehtyä muutaman jutun kotonakin. Olenpa passaamassa toipilasta enkä ainakaan tartuta muita kanssatyöläisiä.

Meillä oli miehen kanssa antoisa juttutuokio sunnuntai-iltana. Muutama asia nyppi mieltäni viikonlopusta ja ajattelin, että mietin hetken asioita itsekseni ja rauhoitun, ja illalla sitten keskustelisin asioista miehen kanssa. Ja sitten keskusteltiinkin, nyppivät asiat eivät olleet mitään maailmaa kaatavia, mutta nyppivätpä kuitenkin. Ja keskustelun jälkeen oltiin molemmat tyytyväisiä.

Itse olen sellainen lärppäsuu, että en edes mökötykseltäni osaa olla kauaa hiljaa. Jos minulla on jotain mököttämisen aihetta olen hetken aikaa hiljaa ja murjotan, mutta viimeistään ennen nukkumaanmenoa avaan sanaisen arkkuni ja kerron mikä pännii.

Minä en riitele. En ole koskaan riidellyt. Vanhempien luona vielä asuessa puhuimme usein asiat halki, lukuunottamatta muutamaa asiaa, joita emme käsittele. Miehen kanssa olemme aina toteuttaneet periaatetta, että  riitojen yli ei nukuta. Tämä on johtanut siihen, että meillä ei ehdi syntyä riitoja sillä selvittelemme sotkut ennenkuin ne ehtivät sinne asti.

Siksi en ymmärrä mykkäkoulua. Vanhempani kyllä harrastavat sitä. Eivätkä vain riidoissa. Mykkäkoulu ei ole vain riitojen päätteeksi, vaan minusta tuntuu että vanhempani eivät keskustele keskenään mistään. Mikä on sääli. En tiedä ovatko vanhempani onnettomia (toivon etteivät), vai ovatko he vain ajautuneet niin erilleen, etteivät enää osaa vain olla ja höpötellä. Nauroin katketakseni kun äiti muutama kuukausi sitten kysyi minulta varoen "Ootko sä jo kertonu isälle et meet naimisiin?". Olin kertonut uutiset molemmille (puhelimessa) samana päivänä, mutta vannottanut etteivät innostuksissaan huutele uutisia ympäri kyliä. Kumpikaan ei siis ollut maininnut sanallakaan häistä edes toisilleen! Kahteen kuukauteen!

Eräänä iltana katselimme (taas vaihteeksi) Sairaalaa ja ensiapuun tuotiin mies, joka oli kärsinyt aivohalvauksesta. Hoitajat soittivat miehen vaimolle kysyäkseen koska tarkalleen aivohalvauksen oireet (puheen sammaltaminen) olivat alkaneet, mutta vaimo ei osannut vastata kysymykseen, sillä heillä oli mykkäkoulu menossa. Remahdin taas täysin nauruun. Ja naurattaa vieläkin. Aivohalvaus on raakaa peliä ja minuutit ovat ratkaisevia liuotushoidon aloittamiselle. Tarina ei kerro miten mies toipui aivohalvauksesta, mutta tarkkaa halvauksen aikamisaikaa hoitajat eivät saaneet selville.

Mielestäni parisuhteessa (ainakin) kuuluu puhua. Myös niistä kipeistä asioista. Niiden yhdessä käsitteleminen on paljon helpompaa kuin yksin vatvominen ja eihän se toinen ole ajatustenlukija. Jos ei kerro mikä pännii niin mistä sitä tietää mikä sitä hiekkaa siellä alapäässä hieroo? Omat lapsuuden ja nuoruuden aikana koetut kokemukset (alkoholismi), joita emme käsitelleet vanhempien kanssa silloin, ovat palanneet nyt uniini painajaisten muodossa. Itse siis haluaisin luoda suhteen perheeseeni, jossa asioista voitaisiin jutella avoimesti ja rehellisesti.

Ystävälläni on miehensä kanssa tapana pitää palautekeskiviikko. Tämän päivän ilta on neutraalia aluetta ja silloin ei saa suuttua möksähtää toiselle. Palautetta pitää aina antaa, se saa olla positiivista tai negatiivista mutta nalkuttaa ei saa ja mielipiteet pitää perustella. Kuulemma toimii ja jos joskus koen tarvetta, aion kopioida tämän myös omaan käyttööni.

Mitenkäs teidän perheessä toimitaan?