sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Kissat

Räkätauti sen kuin jatkuu. Menkkamainen kipuilu on hävinnyt mutta sen tilalle on tullun hentoinen jatkuva päänsärky. Viime yönä uni maittoi 12 tunnin ajan. Olen useampana yönä nähnyt unia vauvoista.

Kuten muistaakseni ensimmäisessä postauksessani mainitsin, meillä on kaksi kissaa. Vallan ihania otuksia ovatkin. Huoleni kissojemme suhteen (ja erityisesti pienten lasten) on se, että entä jos ne eivät totu pieniin lapsiin?

Kissamme eivät ole tottuneet kovinkaan meluiseen ympäristöön ja meillä ei juurikaan hälistä. Vieraita meillä kyllä käy ja silloin suu käy, siihen kissat ovat jo oppineet eivätkä enää pakoile piilossa. Naapurin lapset leikkivät kesäisin takapihalla ja kissojen ollessa ulkona ne seuraavat lasten leikkejä herkeämättä. Kovin suurta meteliä sen verran vanhemmista lapsista ei kuitenkaan pääse.

Meillä ei täällä kaveripiirissä ole juurikaan pieniä lapsia jotka voisivat tulla meille kyläilemään. Yhdellä ystävälläni on noin vuoden ikäinen vaavi ja hän kävi luonamme vauvan kanssa viime kesänä. Olimme silmä tarkkana seuraamassa kissojen toimintaa kun vauva laskettiin lattialle kantokopassaan. Kissat tulivat paikalle hiippaillen ja varovasti kävivät haistelemassa tulokasta (samanlailla tekevät mille tahansa uudelle joka meidän kotiin tulee). Itse vauvaa eivät juurikaan uskaltaneet haistella mutta kun vauva otettiin syliin, mentiin kantokoppaan asti tutkailemaan uusia hajuja. Kaikki näytti menevän ihan hyvin.

Mutta sitten toinen kissoistamme ilmeisesti tipahti pöydältä, ja vauva joka oli vieressä kantokopassaan pelästyi tätä yhtäkkistä liikettä ja parahti itkemään. Kissa pelästyi kovaa ääntä kamalasti ja koitti sohaista tassullaan kantokoppaa, samalla äiti syösyi ottamaan vauvan turvaan ja kaikki tämä pelotti kissaa entistä enemmän. Toinen kissa ei huomannut tilannetta ollenkaan, vaan luuli että nyt leikitään kun toinen sähisee (sisarusparilla on vähän rajummat leikit keskenään), ja hyökkäsi pelokkaan kissan kimppuun. Kaaos oli valmis. Sain napattua pelokkaan kissan syliini tiukasti ja tuuppasin sen pihalle, toinen seurasi perässä. Ovi kiinni ja tilanteen rauhoitus.

Olin aivan kauhuissani, onneksi vauvalle ei käynyt mitään. Olin niin pahoillani tilanteesta. Onneksi äiti ei loukkaantunut minulle, pyyteli jopa anteeksi että oli vähän potkaissut sähisevää kissaa kauemmas (ja sai naarmun jalkaansa), mutta mielestäni äidillä ei ollut mitään anteeksi pyydettävää. Minäkin olisin potkaissut kissaa, jopa omaani tässä tilanteessa. Menimme pihalle näyttämään vauvaa kissoille vielä ennen vieraiden lähtöä (kissat ovat siis häkissä ulkona), mutta ne eivät reagoineet mitenkään. Äidin ja lapsen lähtiessä jätimme olohuoneen lattialle viltin jonka päällä vauva oli ollut sekä muutaman kuolapaperin hajujen vuoksi. Kun lopulta päästin kissat sisälle, kesti hetken ennenkuin tämä pelästynyt kissa uskalsi tulla sisälle. Kovasti haistelivat vilttiä ja papereita, varoen tietysti.

Sen jälkeen meillä ei ole ollut pieniä lapsia käymässä. Olen pyytänyt josko työkaverini voisi joskus tulla käymään vuoden ikäisen lapsensa kanssa meillä. Haluaisin totuttaa kissat pieniin lapsiin edes siinä määrin, että ne eivät menisi lähelle. Toisaalta, samankaltaista tilanne oli kissojen kanssa kun meille tuli vieraita. Aluksi kissat juoksivat aina piiloon eivätkä juurikaan tulleet seurustelemaan vieraiden kanssa. Nykyään meillä kyllä juostaan karkuun jos ovesta tulee muut kuin me, tuttujen vieraiden kanssa ollaan pian ihan normaaleja, täysin vieraiden kanssa vähän varovaisempia. Meillä on myös käynyt vieraita kissoja, niitä ei siedetä yhtään. Juostaan karkuun ja sähistään.

Luulen, että tämä käytös saattaisi johtua siitä, että meidän sisaruspari oli ensisynnyttäjän ainoita pentuja eivätkä näin ollen ole koskaan tottuneet muihin kissoihin. Meillä arki on aika rutiinia emmekä juuri melua vaan olemme rauhallisia.

Mutta entä sitten kun se oma lapsi tulee maailmaan? Entä jos kissat eivät totu tulokkaaseen?

Juttelin joskus asiasta naapurin äidin kanssa. Heillä on koira ja äiti sanoi, että koira oli hänen lapsensa. Kun heille syntyi poikavauva, koira ei hyväksynyt uutta tulokasta ollenkaan (hän on jo vanhus). Siksi koira viettääkin nykyään suuren osan ajasta äidin vanhempien luona. Äiti sanoi minulle, että hän ei koskaan olisi voinut kuvitella luopuvansa koirasta mutta äidinrakkaus on uskomattoman vahva. Nyt hänen ei tarvitse kahta kertaa miettiä lähteekö koira vai ei. Uskon tämän mutta en haluaisi joutua samaan tilanteeseen. Kuka nyt haluaisi?

Haluaisin tuoda meille pienempiä ihmisiä hulisemaan, jotta kissat saisivat edes vähän tuntumaa lapsiin. Kuitenkin samalla pelottaa että jos lapsille tapahtuu jotain. Mutta toisaalta kun olen itse silmä tarkkana, uskon voivani välttää ensimmäisen kohtaamisen kaltaiset tilanteet. Itselläni kun on suuri valta kissoihin, ne kyllä väistyvät jos niin käsken. Mutta jatkuvasti en voi olla tarkkailemassa kissoja, jos ne eivät hyväksy joskus taloon tulevaa lasta, pitää meidän keksiä jotain.

[Sain kissapatsaan eräältä opiskelijaystävältäni joululahjaksi. Emme koskaan ostaneet lahjoja toisillemme. Ystäväni kävi joulun alla käsityömessuilla metsästämässä lahjoja perheelleen, mutta ei löytänyt mitään. Tämä kissa tuli eräällä kojulla vastaan ja kuulemma sanoi, että sen kuuluisi asua meillä. Niin ystäväni osti sen minulle lahjaksi.]

lauantai 30. tammikuuta 2010

Raskaustesti vol 1 -

Negaahan se näytti. Toisaalta, olen aikamoisen ajoissa.

Jos tuntemukset jatkuu, koitetaan uudestaan ensi viikon puolessa välissä ja katsellaan kuuluuko menkkoja :)

***

Nukuin viime yönä 10 tuntia, tosin viimeisen tunnin melkoisen levottomasti epämukavia unia nähden. Oli todella vaikeaa saada silmät auki mutta kamala pissahätä vaivasi. Tein aamiaisen, lorvin ja sitten olikin jo lounaan aika. Syötyämme mentiin päikkäreille, jotka venyivätkin kahden tunnin mittaisiksi. Meni tunti sen pöhnän selvittämiseen.

Maha on ollut hieman epätavallinen, turvottaa edelleen mutta ilmaakin tulee. Liekö nämä oirehdinnat olleet vain jumiin jäänyttä ilmaa? Mutta kummastuttaa että se viikon jaksaisi kestää... Yleensä minun myös tekee mieli jotain (herkkuja), mutta nyt olo on jatkuvasti sellainen kuin olisin jo syönyt vatsani täyteen eikä tee mieli kertakaikkisesti mitään. Yritän silti syödä normaaliin tapaan, sillä väsyn kovasti jos en syö ja tulen huonolle tuulelle.

Olen katsellut vauva- ja lastenvaatteita. Itse haluaisin persoonallisia, käytännöllisiä ja mukavia vaatteita lapselleni. Vaatteiden tekeminen itse ei ole ongelma, tosin en ole taitava monimutkaisiin ratkaisuihin. Olen pohdiskellut yksivärisiä vaatteita, joihin voisi itse tuunata kuvia. Kovasti tekisi mieli mennä hypistelemään kaikkea :)

Lorvimislauantai jatkukoon Täydellisten Naisten parissa.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Raskaustesti vol 1

Tänään kävin ostamassa Clear Bluen raskaustestin (2 kpl/pakkaus) mutta ajattelin malttaa mieleni aamuun. Jos silloin ei näy mitään (testeissä > 50% plussanneet neljää päivää ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, ja huomenna on se maaginen raja), onpa vielä toinen testi tarvittaessa myöhemmälle.

Menkkamaiset olot jatkuneet, koko viikon tuntunut ihan siltä että menkat voisi alkaa ihan nyt juuri, samalta tuntuu muutamaa tuntia ennen menkkoja. Ennenkun aloitin syömään e-pillereitä minulla oli todella kivuliaat ja runsaat kuukautiset. Pillereiden myötä niagaran putoukset ja kamalat kivut on hävinneet. Nykyään en juurikaan menkkakipuile, juuri ennen menkkojen alkamista samana päivänä on pieniä tuntemuksia alavatsassa. Siksi nyt tuntuukin niin kummalliselle, että tätä menkkajuilintaa on jatkunut jo viikon ja ajoittan jopa voimakkaampana kuin vuosiin.

Mies huokaili kun sanoin kauppareissulla että nyt käyn kyllä ostamassa sen testin. Mutta eilen illalla jopa itse sanoi "Sitten kun meillä on lapsi niin..." :)

Mutta saa nyt nähdä miten käy :)

torstai 28. tammikuuta 2010

Liian aikaisin

...tai entä jos lapsia tulee monta kerralla? Jos jo yhden lapsen hoitaminen on uutta, niin miten sitä selviytyisi kahdesta, saati kolmesta tai useammasta?? Liittyen edellisiin pohdiskeluihini.

Itse olen syntynyt viikolla 30 hätäsektiolla. Minulla oli noin 10 % mahdollisuus selvitä. Äidin kohtu ei kestänyt. Äidin ei enää pitänyt pystyä saamaan lapsia, olin yllätysvauva. Aika oli todella rankkaa vanhemmilleni. En voi kuin ihailla vanhempien voimaa ja rohkeutta selvitä niistä tilanteista kun oma lapsi on sairas. Huoli on suuri mutta silti lapselle ei saa näyttää pelkoaan.

Olin niin pieni, että kun pääsin kotiin vanhemmat olivat saaneet ohjeeksi ettei minua saanut itkettää, jotta kaikki voimani menisivät kasvamiseen ja vahvistumiseen. Minun kaksi velipuoltani asuivat vielä silloin kotona vanhempien luona. He olivat kuulemma sitä mieltä, että ohje tarkoitti sitä, että minun kuului saada kaikki mitä halusin, aina. Minun kuului olla prinsessa.

Haluaisin olla äitini kaltainen Äiti. Äidin huoli minusta oli varmasti suurin, mutta silti äiti sanoi tiukat säännöt. Minua ei saa itkettää, mutta en minä voi aina saada kaiken mitä haluan, elämä ei toimi niin. Äiti on aina ollut tiukka. Muistan erään posterin joka roikkui yläasteen seinällä. "Rajat on rakkautta". Olin aina sitä mieltä, että posteri oli täysin oikeassa. Olen aina tuntenut olevani rakastettu. Minulla oli tiukat kotiintuloajat ja läksyt piti aina, AINA tehdä ennenkuin sain lähteä ulos. Täytyy sanoa, että jo lapsena nämä olivat mielestäni hyviä sääntöjä vaikka tottakai niistä piti nurista.


Mutta palatakseni pieneen huolenaiheeseeni. Entä jos lapseni syntyy liian aikaisin? Lääketiede nykyään on paljon kehittyneempi 80-luvun lääketieteestä ja pienillä keskosilla on jo huomattavasti paremmat ennusteet. Mutta silti, entä jos lapsi olisi täysin terve jos olisi täysiaikainen mutta oma kroppani pettää kesken raskauden tai sattuu tapaturma ja vauva tulee maailmaan alikehittyneenä? Entä jos vauvalle sattuu jotain ja se ei enää olekaan täysin terve lapsi?

Olenko hyvä äiti jos haluaisin täysin terveen lapsen? Olenko huono ihminen jos (nyt tällä hetkellä) voisin tehdä abortin vain siksi, että sikiöllä on havaittu poikkeamia? Jos en tunne olevani kykenevä huolehtimaan vammaisesta lapsesta, olenko kykenevä huolehtimaan terveestä lapsesta? Onko minulla oikeus valita?

[Kissamunakello on jälleen yksi pakko ostaa -ostos, kutsumme sitä möllykkäkelloksi. Sen ilme on ihan samanlainen kuin kissamme kun se on epätyytyväinen (lue: haluaa ruokaa).]

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Jotain vikaa?

Olen vuotanut ehkä tavallista enemmän ja vetisempää valkovuotoa kuin normaalisti. Kamala jano koko ajan. Menkkamainen olo vatsassa jatkuu. Tosin, olen flunssainen, nenä täynnä räkää ja en siksi ole käynyt treeneissä viikkoon. Ruokakaan ei oikein maistu.

Mies ei säikähtänyt keskusteluamme, sain siitä 150 % varmuuden eilen kun katselimme Sairaalaa. "Vauvakohtauksissa" mies ehkä jopa hellitteli minua enemmän kuin normaalisti :) Annan miehelle vieläkin aikaa, en halua tuputtaa liikaa. Pidän kuitenkin aiheen mielessä, ihanaa kun nyt voin katsella vauvoja se haikeus silmissäni minkä tunnen sydämessäni. Ja kyse ei ole pahasta haikeudesta, vaan sellaisesta pienestä salaisesta onnen tunteesta ja toiveesta "Tollasen mäki haluun!" :)

Haluaisin tarkentaa yhden asian tässä vaavihaaveiluissani. En ole suinpäin ryntäämässä raskautumiseen (ei sillä, olenhan miettinyt asiaa kuitenkin jo aika kauan), sillä en aio lopettaa pillereiden syömistä vielä. Häät ovat tulossa (ehkä nopeammin kuin kukaan tietääkään, ne ovat olleet suunnitteilla jo viime kesästä lähtien) ja häämatkalla en halua olla mahan kanssa liikkeellä. Vaikka siis höpöttelen (tai siis kirjoittelen) kaikennäköisiä asioita, Oikea Yritys tuskin alkaa ainakaan ennen kesää, ainakin itseäni tsemppaan nyt niin :)

***

Sitten asiaan jota ajattelin vähän pohtia ääneen.

Olen myös miettinyt, että entä jos emme pysty saamaan lasta? Jos minussa, miehessä tai meissä molemmissa on jotain vikaa? En taaskaan halua maalata piruja seinille, mutta olen kuitenkin miettinyt tätä. En kuitenkaan osaa sanoa mitä asiasta oikeastaan mietin. Se voisi olla vaihtoehto, mutta onko se kovin hankalaa? Miten osaisin olla minulle alkuun ventovieraan lapsen kanssa kuin äiti? Tai entä isä? Huoli ei niinkään koske sitä etten pitäisi lasta rakkaana, huoli koskee sitä, että miten se alku sujuu? Eihän se hetinytsamantien onnistu sen ihan omankaan lapsen kanssa, mutta olisiko paineet onnistumisesta suuremmat adoptoidun lapsen kanssa?


Tai entä sitten elämä kokonaan ilman omaa lasta? Ajatus tällaisesta tilanteesta tuntuu tyhjältä. Ja jotenkin se pohdinta loppuu siihen. Näen itseni työtä tekemässä, matkustelemassa ja DINK (double income no kids) taloudessa. Hedonistinen puoleni pitää tästä mutta sekin hiljenee sen tyhjyyden astuessa sieluuni. En kuitenkaan haluaisi sellaista tulevaisuutta itselleni, meille.

[Sain rekvisiittapurkit joskus äidiltäni. Äiti oli yrittänyt puhdistaa taaimmaisen purkin kantta vähän liian huolella ja sen väri lähti pois.] 

tiistai 26. tammikuuta 2010

Mies mukaan!

Eilen päätin, että nyt avaan suuni miehellekin. Eihän tämä ole yksin minun pohdittavissa. Mietin koko päivän miten saisin asian sanottua jämäkästi mutta aiheuttamatta hepulia.

Lopulta päädyin vaan sanomaan sen. Asia ei ole yhtään erilainen sanoi sen kuinka tahansa. Annoin miehelle aikaa sulatella asiaa.

Illalla ennen nukkumaanmenoa kysyin, että mitä mieltä hän on asiasta. Ensimmäinen vastaus oli, että joo joskus, mut ei ehkä ihan vielä. Aloimme keskustella asiasta. Yritimme käydä yhdessä asian läpi järkiperäisesti ja väännellä ja käännellä sitä eri kulmiin. Mies(kin) totesi, että ehkä hänelle ei koskaan tule sitä vauvakuumetta, ehkä hän sopeutuu tilanteeseen sitten kun on sen aika.

Mies myös sanoi, että suurempi asiahan tämä mulle on, mähän sen lapsen kannan ja olen poissa vuoden töistä. Totesin siihen, että ei se silti tarkoita ettei hän olisi siinä mukana, hän on ihan yhtälailla siinä sopassa minun kanssa, se on suuri juttu myös miehelle.

Lopulta keskusteltuamme ja pohdiskeltuamme emme päätyneet mihinkään erityiseen ratkaisuun, en sitä hakenutkaan. Sain puhuttua sydämeni taas auki ja nyt tuntuu taas todella hyvälle. En tiedä miksi sitä mukamas olisi vaikeaa puhua tästä asiasta miehen kanssa, kun me kuitenkin jaamme paljon keskenämme. Meillä asiat puhutaan aina halki ja pohdimme yhdessä ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan.

Mies suhtautui siis asiaan aivan vallan mainiosti. Ja nyt sain myös hänet ajattelemaan olisiko se perheen perustamisen aika tässä joskus eikä kymmenen vuoden päässä.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Tahdolla raskaaksi

Toisaalta pelkään, että tahdonvoimalla ja omalla kropallani on suuri valta näissä asioissa. Jos kerta luonto on tarkoittanut naisen lisääntyvän viimeistään näillä ikävuosilla, alkaa väistämätön vauvakuume ja hormonitoiminta ehkäisystä huolimatta. Pelkästään toivomalla pamahdan paksuksi.

Siksi yritän hillitä itseäni järkeilemällä. Nyt ei ole oikea aika (no koska sitten?). Et ole valmis vielä (mutta kun tuntuu että voisin olla). Mies ei halua vielä lapsia (jos miehen vauvakuumetta aletaan odottaa, tuleeko vauvaa koskaan?).

Viikonlopun olin vain rauhassa enkä tuntenut oloani kipeäksi. Mies paistoi meille kanaa ja raa'an kanan haju oli paha (vain minun nenään). Myös miehen paistama pekoni (en itse syö punaista lihaa) suorastaan kuvotti, koskaan aiemmin ei ole tapahtunut vastaavaa, ei se punainen liha hyvälle ole koskaan haissut mutta kyllä se paistettu pekoni vaan on tuoksunut ihanan rasvaiselle! Tänään aamulla olin ihan tukkoinen ja räkää tuli ainakin litratolkulla. Herääminen oli jostain syystä ihan tuskaa, vaikka viikonloppuna nukuin 10h/yö. Tosin nukuin yön hieman huonosti, heräilin monta kertaa (yleensä en heräile öisin). Aamulla töihin kävellessä tuli huono olo. Tuntui, että kohta muuten lentää. Puolen päivän aikaan huono olo palasi ja tuntui, etten uskaltaisi syödä mitään. Söin kuitenkin ja olo helpotti. Mahassa kuitenkin kipristeli ja tuntui menkkamaista kipuilua, vaikka ne ei ala kuin vasta ensi viikon lopulla. Koko päivän olo on ollut hieman kummallinen. Oksennustaudista olen kärsinyt viimeksi alaluokilla. Edelliset menkat tulivat normaalisti, tosin tavallista hieman runsaimpana.

Ensimmäinen ajatus oli "Raskausoireita!". Sitten ajattelin, että kuvittelenko vain? Vauvakuumeilen itsekseni ja kehitän itselleni raskausoireet? Seuraavaksi pohdin asiaa ja mietin pitäisikö hillitä itseään ja lakata hömpöttämästä, jotain muuta tämä vaan on. Sitten päädyin, että hömpötän vain hiljaa. Kuvittelen, että jos sittenkin, mutta kun menkat alkavat ensi viikolla, en pety. Halu ostaa raskaustesti on kova. Tiedän mitä pitäisi syödä, että ehkäisyn teho saattaisi laskea. Tämä tieto on vain haaveilun pohjalla, minusta olisi epäreilua huijata. Lapsen hankinta on yhteinen päätös, en voi yksin manipuloida itselleni lasta.

Tästä huolimatta aion jatkaa hömpöttelyäni ja vauvahaaveilla, eihän sitä koskaan tiedä. Jos sitä vaikka tulisi tahdolla raskaaksi. Jos vaikka saisin isän tähän mukaan. Miehen tavoin hän on hitaasti lämpiävää sorttia, ja ajatus täytyy varovasti tuoda ilmi. Ei sitä voi vaan pamauttaa "Mä tahdon raskaaksi, lopetetaan ehkäisy.", silloin tulee vain täysi selibaatti :D En voi sanoa "Ei tää sun elämään vaikuta, mähän se oon vuoden poissa töistä, mähän se kannan sitä 9kk.". Mies on joka hetki siinä mukana, seuraavat 20 vuotta ja enemmänkin. Ei asiaa voi vähätellä "Eihän se muuta meidän elämää, se on vaan pikkujuttu.". Kyse on valtavan suuresta asiasta jolla on suuri vaikutus meidän elämään. Mikään ei ole enää niinkuin ennen.

Mutta se, että se ei ole huono asia on oivaltamisen arvoinen juttu.

Raskaanako?

Olen tehnyt raskaustestin kahdesti elämäni aikana.

Ensimmäisellä kerralla menkat viivyttivät itseään neljä kuukautta. Elin hyvin hektistä aikaa silloin ja olin todella stressaantunut. Menkat alkoivat heti seuraavana päivänä kun olin tehnyt testin (joka näytti negatiivista).

(Tuli muuten mieleeni, että itseasiassa olen tehnyt testin kolmasti, tai siis minulle on tehty. Teininä kun hain e-pillereitä, pyysivät virtsanäytteen sukupuolitauteja varten [rutiinitarkastus] ja terkka käveli sisälle huoneeseen heiluttaen raskaustestiä kuivaksi ja tokaisi "Et ole raskaana". Kyllä nauratti.)

Toinen kerta oli vajaa vuosi sitten kun menkat antoivat taas odottaa itseään. Ilmeisesti kroppani meni sekaisin tapaturmasta johtuneesta leikkauksesta ja yhtäkkisestä liikunnan puutteesta. Jälleen menkat alkoivat muutama päivä testauksen jälkeen, tosin kunnolla vasta kun palasin treenailun pariin. Ei tarvinne sanoa, että negatiivista näytti jälleen.

Tuona jälkimmäisellä kerralla muistan sen tunteen kun kävin ostamassa testin apteekissa ja farmaseutti tuli kysymään minulta voiko auttaa. Kun kerroin mitä hain, tuntui, että olin jollain tavalla ylpeä asiasta. Ensimmäisellä kerralla testiä ostaessa päälimmäisenä tunteena oli pelonsekainen paniikki, mutta nyt olin täysin rauhallinen. Jotenkin koin nyt, että vaikka se testi olisi ollut positiivinen, kukaan (se farmaseutti) ei olisi tuominnut minua.

Vauvakuume

Huomaan lukevani vauvablogeja ja katselevani raskausmasuja hieman haikaillen. Facebookissa käyn läpi ystävieni lasten kuvia ja lueskelen asiaan liittyviä foorumeita. Luen synnytyskertomuksia. Salaa (myös itseltäni) toivon, että tähän mennessä ongelmitta 5 vuotta kestänyt ehkäisy yhtäkkiä pettäisi.

En kuitenkaan jaksa anopin vauvatoiveita, olen sellainen ihminen joka haluaa itse päättää asioistaan. En kaipaa kenenkään päivittelyitä. Ihanaa että vauva olisi toivottu isovanhempien puolesta, mutta tämä on minun ja isän välinen juttu. Välillä haluaisin sanoa "Onko se niin tähtiin kirjoitettu että sitä lasta edes koskaan tulee??" ja samalla toistan mielessäni "On, on...". Oma äitini on julkisesti sillä kannalla, että eläkää nyt, lapset ehtii myöhemmin eikä mieleeni tulisi mainitakaan omasta vauvakuumeestani. Vaikka tiedän, että kun joskus, toivottavasti ,pamautan uutiset sinne suuntaan, saan äidin tuen ja äiti on todella onnellinen. (Isä on onnessaan ihan sama mitä tekisin. :) Taitaa olla jopa niin, että tässä tapauksessa kertoisin ensin isälle, sitten vasta äidille. Omat vanhempani eivät ole koulutettuja ja ovat saaneet lapsensa aika nuorena (paitsi minut) ja etenkin äiti haluaa, että saan sen koulutuksen mitä olen lähtenyt hakemaan. Omaan päätepisteeseeni on vielä vuosia aikaa, mutta en silti enää varsinaisesti opiskele. Äiti ei ole tainnut vielä ymmärtää, että olen tällä hetkellä töissä, en koulussa. Enkä kouluun enää palaa, olen löytänyt alani. Tulen valmistumaan töitä tekemällä.

Päivittelyä kuuluu myös muiden sukulaisten suusta sekä muutamalta ystävältä. Kuittaan kuitenkin usein nämä näin: "Meillähän on jo kaksi lasta.", mutten mitenkään ilkeästi. Olen vain sitä mieltä että asia ei kuulu kenellekään muulle.

Olen pohtinut (yllätys, yllätys), että jos joskus alan odottaa lasta, en uskalla kertoa kenellekään, edes omille vanhemmilleni ennekuin "pahin" on ohi. Pelkään, että jos kehuisin paljon masuasukillani, se menisi kesken. Että jokin menisikin vikaan. En myöskään halua kertoa jos joskus alamme yrittää vauvaa, sillä en jaksaisi niitä "Joko, joko, joko???" puheita. Kaikki omalla painollaan.


Teininä laitoin rajapyykiksi
"Sitten kun olen 25.".
Olen nyt 25 vuotias. Jokin aika sitten ajattelin
"Sitten kun opintolaina on maksettu.".
Sitä on vielä jäljellä yli 6000 euroa, ja pakollisia menoja on vielä kesään asti (tulevat häät ja häämatka). Tosin olen kyllä jo maksanutkin sitä takaisin lähes 2000 euroa vajaa kahden vuoden aikana. Mutta onko se liian pitkä aika?

Työkaveri sanoi minulle taannoin "Hehkuit niin paljon, että luulin sun olevan raskaana" ja toinen, kun mainitsin vauvakuumeestani (pienen lapsen äiti, ainoa kenelle olen asiasta puhunut) "No siitä sit vaan yrittämään!". Ulkopuolisten silmin voisin olla siis äiti. Sukulaisia ei lasketa, ne aina toivoo lisää sukulaisia mutta ulkopuolisilla ei ole henkilökohtaisia intressejä asian suhteen, siksi he ovat luotettavia ja objektiivisia. ;)

Haluaisin lapsen mahdollisimman nuorena, jotta minulla olisi vielä mahdollisuus tulla ja mennä oman mielen mukaan kun lapset ovat jo lentäneet pesästä. Pelkään, että evoluutio tekee minulle temput, enkä saa lasta jos odotan liian pitkään.

En vain tahdo vauvaa. Tahtoisin kokea raskauden, hyväillä mahakumpua tietäen että siellä on pieni elämän alku. En odota synnytystä, mutta haluan kokea sen hetken kun se juuri maailmaan tullut ihme nostetaan eteeni ja lasketaan syliini. Haluan nähdä lapsen kasvavan, varttuvan ja kehittyvän. Haluaisin kokea sen vanhemmuuden ylpeyden kun lapsi ensimmäisen kerran kääntyy, konttaa, puhuu, oppii lukemaan. Haluaisin näyttää hänet maailmalle ja suojella pahalta. Itse koin mielestäni yhdelle elämälle liian paljon pahaa jo ennen kuin täytin 25 vuotta (vaikka ainahan sitä löytyy kamalampia kohtaloita, mutta sanotaan että omat kokemukseni ovat jättäneet minuun jäljen, tosin nykyään osaan arvostaa niitä, en olisi se ihminen joka olen ilman niitä). Toisaalta pelkään, että mitä tuskaa se voi tuottaa vanhemmille jos oma lapsi kärsii, vaikka eihän tämä elämä pumpulissa tanssimista ole. Kaikki sen särkyneen sydämen joutuvat kestämään. Se on elämää.

En odota olevani Täydellinen Vanhempi. Tiedän tekeväni virheitä, mutta haluan silti kasvattaa lapsen. Haluaisin jatkaa itseäni ja miestäni, ja vaikka tämä kuulostaa todella itsekäältä, sanon sen silti. Minulla ja miehelläni on korkea koulutus, korkeat tulot ja hyvä elämä, olemme kauniita (pakko nauraa tähän väliin) ja meistä tulisi hyviä vanhempia. Miksi emme siirtäisi tätä eteenpäin?

En sano, että minun lapsen tulisi olla hyvä koulussa, että hänen pitäisi pyrkiä korkeimpaan koulutukseen. Tiedän että olen ylpeä hänestä mitä tahansa tapahtuu, vaikka pyrkinykseni olisikin taata lapselle se korkea koulutus. Lopuksihan asia ei riipu minusta vaan lapsesta ja hänen kiinnostuksistaan.

Tuntuu että toisaalta pohdin liikaa. Pelkään myös, että jos pohdin asioita liikaa, petyn. En voi saada lasta tai menetän lapseni. Tai että kaikki vain menee mönkään. En halua maalata piruja seinille joten ajattelen että tämä pohdiskelu on vain hyvästä. Tutkiskelen itseäni ja ympäristöäni. Valmistelen ja kuulostelen.

Haluaisin olla täydellinen Äiti, kasvattaa pienestä terveestä vauvasta aikuisen terveen ihmisen.

Mutta koska olisi se oikea aika? Onko koskaan oikea aika? Olen ja en ole valmis. Pelottaa mutta haluaisin.

[Näimme kissaseinäkellon erään pienen sisustusputiikin näyteikkunalla. Kello oli opiskelijabudjettiimme aivan liian kallis, emmekä olisi edes välttämättä tarvinneet seinäkelloa, mutta koska kissamme kaksoisolento poseerasi kellotaulussa, oli se pakko saada. Söimme sen viikon nuudelia.]

Työ

Olemme molemmat samalla alalla ja meillä on sama työnantaja, vaikkakin hyvin erilainen työ. Meillä on teoriassa tietty työaika päivässä, mutta käytännössä se on hyvin vapaa. Voimme mennä usein töihin mihin aikaan vain ja lähteä milloin huvittaa. Asioiden vain pitää valmistua ajallaan.

Käytännössä tämä toimii niin, että menemme töihin kahdeksaan aamulla ja lähdemme neljältä pois. Joskus, varsinkin minulla, on ylitöitä jotka on hoidettava ennenkuin voi lähteä. Näissä tilanteissa olen myöhempään töissä ja olen sitten sen ylimenneen ajan poissa töistä jokin toinen päivä. Miehellä hommat ovat usein sen laatuisia, että se 8h/päivä riittää.


Meillä molemmilla työnkuvaan myös kuuluu matkustelu ja saatamme olla ulkomailla jopa yli viikon (ilman toista). Tämä ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, molemmilla muutaman kerran vuodessa.

Molemmilla työnantaja ymmärtää lapsesta johtuvat poissaolot eikä niistä tule sanktiota.

Työ ei siis ole teoriassa esteenä. Teoriassa. Kuitenkin työn pitäisi edistyä (miehellä tämä ei ole ongelma, asiat pysyy kyllä hallussa isyysloman ajan :P) ja itse olen töissäni lähes korvaamaton. Asioita kyllä pystyy jossain määrin delegoimaan ja pystyn hoitamaan jotkin asiat kotona. Teen kuitenkin töitä mielenkiintoisessa projektissa ja itse haluaisin asioiden menevän eteenpäin. Kuitenkin tiedän, että maailma (edes se työ) ei kaadu poissaolooni.

Isä ja Äiti

Ajattelin nyt ensin pohtia isää ja äitiä.

Itse olen "harrastanut" vauvakuumeilua muutaman kerran elämäni aikana. Yksi syy itselläni kissojen hankkimiseen opiskeluaikana oli vauvahaaveiden helpottaminen jollain paijattavalla. Ja kyllähän ne pienet karvakasat ovat siinä auttaneet. Toinen "major boom" tuli syksyllä 2007 kun olin puoli vuotta erossa miehestäni opiskelujen vuoksi. Itseasiassa olimme aivan eri mantereilla tuon ajan. Nyt koen, että olen läpikäymässä kolmatta suurempaa haavekauttani. Se, mikä tästä tekee erilaisen on se, että nyt minusta tuntuu, että myös isä voisi olla valmista kamaa henkiseltä puoleltaan.

Älkää käsittäkö väärin, mies ei ole mikään kakara vaan kohta kolmekymppinen vastuullinen ihminen. Hän ei ole potenut vauvakuumetta, erossaolomme aikana kuitenkin kävimme keskustelua vauvoista sillä olemme keskenämme hyvin avoimia ja puhumme kaikesta. Silloin "jouduin" perustelemaan hänelle miksi ylipäätään haluan lapsia. En osannut antaa muuta järkevää vastausta kuin "Se on mulla geeneissä, en mahda evoluutiolle mitään.". Enkä ehkä nytkään osaa tarjota parempaa vastausta. Mies ei myöskään ole koskaan ollut tekemisissä pienten lasten kanssa, eikä oikein osaa suhtautua heihin. Vauvoja ei halua pitää sylissä eikä olla ihan lähellä, eikä osaa vastata pienten lasten kysymyksiin ja käyttäytymiseen (esimerkkinä toimikoon ystäväni parivuotias tyttö, joka pyysi miestäni laittamaan videolta muumeja kun olimme vierailulla ystäväni luona; mies ei vastannut mitään vaan oli kuin ei olisi huomannutkaan). Esimerkki kuulostaa aika tylyltä mutta todellisuudessa se ei ollut ihan noin tylyä :D tytön äiti oli vieressä ja mentiin sitten yhdessä laittamaan muumeja tulemaan, tosin mies jäi olohuoneeseen. Aiemmin vauvajutut telkkarissa saivat miehessä aikaan jopa inhoreaktion, joka ei jäänyt huomaamatta.


MUTTA nykyään esimerkiksi Sairaalan (ihan mahtava sarja, jota olemme seuranneet yhdessä ja jossa yhdestäkään jaksosta ei puutu synnytys :D) pienet vauvat eivät enää aiheuta inhoreaktiota, vaan muutaman kerran olen jopa kuullut "awww"! Olemme myös läpikäyneet vauvakeskustelun uudestaan ja mies kyllä haluaa lisääntyä kanssani. Ainakin joskus :)

Joskus tuntui, ettei miehestä voi koskaan olla isäksi, ajatukset pyörivät hyvin paljon oman navan ympärillä (kuten myös itselläni, vielähän sitä voi elää vain itselleen) ja käyttäytyminen oli ajoittain hyvinkin lapsellista. Kun opiskelut olivat ohi ja aloitimme työelämän (ja muutimme uudelle paikkakunnalle), on miehessä alkanut näkyä pieniä muutoksia, vauvainhon laantumisen lisäksi. Nykyään itsestäni alkaa jo tuntua siltä, että voisihan siitä ollakin isäksi! ;)

Ystäväpiirissämme on alettu lisääntyä, tosin suurin osa heistä asuu monen sadan kilometrin päässä, joten lapset eivät näy meille. Mikä on suuri harmi, itse haluaisin olla näkemässä ystävieni lasten kasvavan ja kehittyvän. Ehkä ne kontaktit ystävien lapsiin ennen omia lapsia voisi olla myös itselle kasvattavia. Suuri harmi että ne uupuvat nyt täysin. Itsestäni tuntuu, että en osaa olla pienten lasten kanssa. Pidän kyllä lapsista ja vauvoista, mielelläni höpöttelen ja leikittelen heidän kanssaan mutta varmuus siihen puuttuu. Tosin en tiedä voiko sellaista varmuutta saadakaan ennen omaa lasta.


Minäkin olen hyvin hedonisti. Haluan (haluaisin) kauniin kodin (1), hyvää ruokaa (2) (nyt vihdoinkin kun on varaa ostaa ruokaa suuremmalla summalla kuin 20e/viikko), pitää kiinni harrastuksistani (3) ja omasta ajasta (4).

1) Ostimme oman kodin vuosi sitten ja pidämme asunnostamme todella paljon. Teimme sinne koko asunnon kattavan pintaremontin, keittiö oli valmiiksi laitettu Puustellin keittiö, tosin kylpyhuone pitäisi remontoida kokonaan. Asuntolainan tämänhetkinen loppu näkyy 19 vuoden päässä. Muutamaa huonekalua, oven vaihtoa ja kylpyhuoneremonttia vaille Täydellisen Kaunis Koti siis löytyy. Mutta siinä löytyy yksi mutta lasta ajatellen. Meillä on yksi huone liian vähän. Emme halua ahtaa tupaa täyteen tavaraa, joten työhuone on aikalailla välttämätön, myös siksi että töitä on joskus tuotava kotiin asti. Huoneen uupuminenhan ei ole ongelma (lasta ajatellen) kuin vasta kouluiän ollessa ovella, paitsi että haluaisin meillä olevan oma rauha miehen kanssa makuuhuoneessa mahdollisimman pian. (Toisaalta improvisaatio ja hetkeen tarttuminen voisi olla aikas mukavaa. ;) Uuden kodin osto tuntuu kaukaiselta ja vaikealta, varsinkin nyt kun se oma pesä alkaa olla meidän näköinen ja oloinen. Emme ole mitään suuria remontti-ihmisiä, mutta haluamme persoonallisen kodin joka ei maksaisi maltaita. Aikalailla mahdoton yhtälö, tiedän.

2) Olen alkanut vasta viimeaikoina antaa itselleni luvan syödä herkullista (mutta terveellistä, herkut jätetään viikonlopulle) ruokaa vaikka joka päivä. Pidämme ruoanlaitosta ja sen syömisestä. Ostamme paljon erilaisia kasviksia ja maustamatonta lihaa, ja kokeilemme usein jotain uutta. Ruokapuoli on siis kunnossa, vaikka se syökin aikamoisen lohkon kuukausittaisesta budjetistamme. Mutta ehkä ruoka on yksi niistä asioista johon olen (olemme) valmis laittamaan rahaa.

3) Sitten se yksi suuri asia elämässäni. Harrastukset. Harrastan itsepuolustuslajeja. Löysin oman lajini muutama vuosi sitten ja olen lajiin aivan koukussa. Kärsin tapaturmasta jokin aika sitten ja vasta nyt olen päässyt takaisin treenien makuun yli puolen vuoden tauon jälkeen. En ole mikään himotreenaaja ja jätän treenejä väliin jos olo ei sovi niihin, tai jos on liian kiire. Olen kuitenkin nyt onneni kukkuloilla kun vihdoin tuntuu, että pystyn taas liikkumaan hyvään tahtiin ja edistymään lajissa. En siis haluaisi uutta taukoa treeneihin, laji kun on sellainen, ettei sitä voi treenata jos masussa on asukki. Tiedän, voin jatkaa lajia ja harrastaa turvallisempaa liikkumista sillä välin (huokaisin salaa helpotuksesta kun sain selvillle että seurassamme treenaa useampikin äiti). Mutta silti juuri nyt tällä hetkellä tuntuu, etten haluaisi uutta taukoa ennenkuin olen taas päässyt etenemään. En osaa sanoa miksi ajatus noin vuoden tauosta (vuosi on äärettömän lyhyt aika, tiedän) tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä. Tosin en voi sanoa että tämä olisi oikeasti ylitsepääsemätöntä, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Vuosi on lyhyt aika ja olen vielä nuori. Ja toisin kuin tapaturman jälkeen, raskaus ei estä esimerkiksi uimista, kuntosalilla käyntiä tai kävelylenkkejä. Kyllähän sitä niilläkin pitää itsensä hyvässä kunnossa.

4) Ja sitten se oma aika. Nyt valtaosan arjesta vie työ ja harrastukset. Silloin tällöin otan omaa aikaa ihan vain itselleni harrastuksistani. Jätän treenit väliin ja jään vain sohvalle makaamaan katsomaan Frendejä, Greyn Anatomiaa tai Täydellisiä Naisia. Ihanaa hömppää. Nollaan päätäni ja nautin vain olemisesta. Nämä hetket eivät kuitenkaan ole kovin runsaita, kuinka vähiin ne kävisikään lapsen astuessa maailmaan? Kuinka paljon pystyisin antamaan periksi harrastuksissani ilman että jättäisin ne kokonaan pois? Varsinkin kun harrastamme samoja asioita miehen kanssa, tiedän asian olevan "ongelma" myös hänelle. Hän tarvitsee perseellepotkijaa liikkumiseen ja hyvin helposti mieheni kohdalla treeneihin meno menee tähän: "No en mäkään jaksa jos säkään et jaksa", kuitenkin hänen pitäisi liikkua ja treenata oman hyvinvointinsa vuoksi. Itsekin harrastan tuota jonkin verran mutta minussa on enemmän tahdonvoimaa tässä asiassa ja lähden kyllä treeneihin ilman miestä. Mutta mikä oikeus se on pelkästään minulla treenata? Itse kun huolehdin hyvin paljon muista ennen itseäni, menisikö asiat niin että patistaisin miestä liikkumaan ja itse jäisin paitsi? Asia on ongelma siksi ettei meillä ole vanhempia joille antaa lapsi siksi aikaa hoitoon, toisaalta en halua sysätä lasta kuin riepua vanhempien menojen vuoksi. Toimisiko vuoroviikot, tai vuoropäivät? Luulen, että tämä saattaisi olla sittenkin enemmän miehen ongelma kuin minun, tai sitten minun pitäisi kaivaa sisäinen nalkuttajani esiin ja käskeä mies treeneihin silloin kun olisi hänen vuoronsa. Ehkä sitä siinä vaiheessa kun lapsi on elämässä mielellään ottaisikin treenit omaksi ajaksi.


Nyt tuntuu että oma elämäni on tasapainossa, talous on kunnossa ja olemme miehen kanssa äärettömän onnellisia. Lapsi antaa elämään suuren ilon (olen kuullut sanottavan) mutta viekö se tasapainoni mihin suuntaan? Olen ihan varma, että olisin todella onnellinen lapsesta ja jotenkin asiat varmasti järjestyisivät niin, että kaikki olisi hyvin. Mutta jos edes mietin näitä asioita, olenko todella valmis äidiksi? Isätä luulen, että hän on valmis isäksi ja sopeutuu kun on sen aika. Ei yhtään aiemmin eikä yhtään myöhemmin.

[Rekvisiitta isäni tuliaisia Afrikan matkalta, jonne hän lähti äitini enon kanssa. Isä ja eno olivat kovat kalakaverukset.]

Intro

Nimi: T E R (pian K)
Ikä: Vuonna 2010 25 vuotta täyttävä.
Oma status: Onnellisessa parisuhteessa.
Perheenjäsenet: Mies ja kaksi kolmevuotiasta kissaa.
Perhesuhteet: Molempien vanhemmat asuvat yli kahden tunnin ajomatkan päässä, molemmilla molempien vanhempiin hyvät suhteet ja vanhemmatkin tulevat hyvin toimeen keskenään. Lisäksi miehellä on nuorempi sisko, itselläni puolestaan kolme vanhempaa velipuolta, joista kahden kanssa olen tekemisissä.
Työkuviot: Varma työpaikka molemmilla seuraavat noin viisi vuotta, sen jälkeen työt tulevat jatkumaan mutteivät välttämättä samassa paikassa.
Asumistilanne: 3 huonetta ja köökki rivitalossa, omistusasunto.


Kootut selitykset:
Koska olen paljon pohdiskelevaa tyyppiä ja tykkään purkaa ajatukseni kirjoittamalla, niin ajattelin perustaa oman bloginsa ihan näille vaaviajatuksilleni. Koska kyse on hyvinkin henkilökohtaisesta asiasta, haluan olla mahdollisimman anonyymi blogin suhteen. Myös se, että miehen äiti on facebook kaverinani (ja facebook tietää yllättävän paljon, varsinkin kun bloggaan muutenkin ja syöte löytyy sivuiltani) ja hän kovasti odottelee perheenlisäystä meidän suunnalta, on yksi syy nimettömyyteeni.

[Sain tyynyn syntymäpäivälahjaksi lukioaikana opiskelukavereiltani. Se on ihanan pehmoinen ja piristää aina.]