Ajattelin nyt ensin pohtia isää ja äitiä.
Itse olen "harrastanut" vauvakuumeilua muutaman kerran elämäni aikana. Yksi syy itselläni kissojen hankkimiseen opiskeluaikana oli vauvahaaveiden helpottaminen jollain paijattavalla. Ja kyllähän ne pienet karvakasat ovat siinä auttaneet. Toinen "major boom" tuli syksyllä 2007 kun olin puoli vuotta erossa miehestäni opiskelujen vuoksi. Itseasiassa olimme aivan eri mantereilla tuon ajan. Nyt koen, että olen läpikäymässä kolmatta suurempaa haavekauttani. Se, mikä tästä tekee erilaisen on se, että nyt minusta tuntuu, että myös isä voisi olla valmista kamaa henkiseltä puoleltaan.
Älkää käsittäkö väärin, mies ei ole mikään kakara vaan kohta kolmekymppinen vastuullinen ihminen. Hän ei ole potenut vauvakuumetta, erossaolomme aikana kuitenkin kävimme keskustelua vauvoista sillä olemme keskenämme hyvin avoimia ja puhumme kaikesta. Silloin "jouduin" perustelemaan hänelle miksi ylipäätään haluan lapsia. En osannut antaa muuta järkevää vastausta kuin "Se on mulla geeneissä, en mahda evoluutiolle mitään.". Enkä ehkä nytkään osaa tarjota parempaa vastausta. Mies ei myöskään ole koskaan ollut tekemisissä pienten lasten kanssa, eikä oikein osaa suhtautua heihin. Vauvoja ei halua pitää sylissä eikä olla ihan lähellä, eikä osaa vastata pienten lasten kysymyksiin ja käyttäytymiseen (esimerkkinä toimikoon ystäväni parivuotias tyttö, joka pyysi miestäni laittamaan videolta muumeja kun olimme vierailulla ystäväni luona; mies ei vastannut mitään vaan oli kuin ei olisi huomannutkaan). Esimerkki kuulostaa aika tylyltä mutta todellisuudessa se ei ollut ihan noin tylyä :D tytön äiti oli vieressä ja mentiin sitten yhdessä laittamaan muumeja tulemaan, tosin mies jäi olohuoneeseen. Aiemmin vauvajutut telkkarissa saivat miehessä aikaan jopa inhoreaktion, joka ei jäänyt huomaamatta.
MUTTA nykyään esimerkiksi Sairaalan (ihan mahtava sarja, jota olemme seuranneet yhdessä ja jossa yhdestäkään jaksosta ei puutu synnytys :D) pienet vauvat eivät enää aiheuta inhoreaktiota, vaan muutaman kerran olen jopa kuullut "awww"! Olemme myös läpikäyneet vauvakeskustelun uudestaan ja mies kyllä haluaa lisääntyä kanssani. Ainakin joskus :)
Joskus tuntui, ettei miehestä voi koskaan olla isäksi, ajatukset pyörivät hyvin paljon oman navan ympärillä (kuten myös itselläni, vielähän sitä voi elää vain itselleen) ja käyttäytyminen oli ajoittain hyvinkin lapsellista. Kun opiskelut olivat ohi ja aloitimme työelämän (ja muutimme uudelle paikkakunnalle), on miehessä alkanut näkyä pieniä muutoksia, vauvainhon laantumisen lisäksi. Nykyään itsestäni alkaa jo tuntua siltä, että voisihan siitä ollakin isäksi! ;)
Ystäväpiirissämme on alettu lisääntyä, tosin suurin osa heistä asuu monen sadan kilometrin päässä, joten lapset eivät näy meille. Mikä on suuri harmi, itse haluaisin olla näkemässä ystävieni lasten kasvavan ja kehittyvän. Ehkä ne kontaktit ystävien lapsiin ennen omia lapsia voisi olla myös itselle kasvattavia. Suuri harmi että ne uupuvat nyt täysin. Itsestäni tuntuu, että en osaa olla pienten lasten kanssa. Pidän kyllä lapsista ja vauvoista, mielelläni höpöttelen ja leikittelen heidän kanssaan mutta varmuus siihen puuttuu. Tosin en tiedä voiko sellaista varmuutta saadakaan ennen omaa lasta.
Minäkin olen hyvin hedonisti. Haluan (haluaisin) kauniin kodin (1), hyvää ruokaa (2) (nyt vihdoinkin kun on varaa ostaa ruokaa suuremmalla summalla kuin 20e/viikko), pitää kiinni harrastuksistani (3) ja omasta ajasta (4).
1) Ostimme oman kodin vuosi sitten ja pidämme asunnostamme todella paljon. Teimme sinne koko asunnon kattavan pintaremontin, keittiö oli valmiiksi laitettu Puustellin keittiö, tosin kylpyhuone pitäisi remontoida kokonaan. Asuntolainan tämänhetkinen loppu näkyy 19 vuoden päässä. Muutamaa huonekalua, oven vaihtoa ja kylpyhuoneremonttia vaille Täydellisen Kaunis Koti siis löytyy. Mutta siinä löytyy yksi mutta lasta ajatellen. Meillä on yksi huone liian vähän. Emme halua ahtaa tupaa täyteen tavaraa, joten työhuone on aikalailla välttämätön, myös siksi että töitä on joskus tuotava kotiin asti. Huoneen uupuminenhan ei ole ongelma (lasta ajatellen) kuin vasta kouluiän ollessa ovella, paitsi että haluaisin meillä olevan oma rauha miehen kanssa makuuhuoneessa mahdollisimman pian. (Toisaalta improvisaatio ja hetkeen tarttuminen voisi olla aikas mukavaa. ;) Uuden kodin osto tuntuu kaukaiselta ja vaikealta, varsinkin nyt kun se oma pesä alkaa olla meidän näköinen ja oloinen. Emme ole mitään suuria remontti-ihmisiä, mutta haluamme persoonallisen kodin joka ei maksaisi maltaita. Aikalailla mahdoton yhtälö, tiedän.
2) Olen alkanut vasta viimeaikoina antaa itselleni luvan syödä herkullista (mutta terveellistä, herkut jätetään viikonlopulle) ruokaa vaikka joka päivä. Pidämme ruoanlaitosta ja sen syömisestä. Ostamme paljon erilaisia kasviksia ja maustamatonta lihaa, ja kokeilemme usein jotain uutta. Ruokapuoli on siis kunnossa, vaikka se syökin aikamoisen lohkon kuukausittaisesta budjetistamme. Mutta ehkä ruoka on yksi niistä asioista johon olen (olemme) valmis laittamaan rahaa.
3) Sitten se yksi suuri asia elämässäni. Harrastukset. Harrastan itsepuolustuslajeja. Löysin oman lajini muutama vuosi sitten ja olen lajiin aivan koukussa. Kärsin tapaturmasta jokin aika sitten ja vasta nyt olen päässyt takaisin treenien makuun yli puolen vuoden tauon jälkeen. En ole mikään himotreenaaja ja jätän treenejä väliin jos olo ei sovi niihin, tai jos on liian kiire. Olen kuitenkin nyt onneni kukkuloilla kun vihdoin tuntuu, että pystyn taas liikkumaan hyvään tahtiin ja edistymään lajissa. En siis haluaisi uutta taukoa treeneihin, laji kun on sellainen, ettei sitä voi treenata jos masussa on asukki. Tiedän, voin jatkaa lajia ja harrastaa turvallisempaa liikkumista sillä välin (huokaisin salaa helpotuksesta kun sain selvillle että seurassamme treenaa useampikin äiti). Mutta silti juuri nyt tällä hetkellä tuntuu, etten haluaisi uutta taukoa ennenkuin olen taas päässyt etenemään. En osaa sanoa miksi ajatus noin vuoden tauosta (vuosi on äärettömän lyhyt aika, tiedän) tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä. Tosin en voi sanoa että tämä olisi oikeasti ylitsepääsemätöntä, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Vuosi on lyhyt aika ja olen vielä nuori. Ja toisin kuin tapaturman jälkeen, raskaus ei estä esimerkiksi uimista, kuntosalilla käyntiä tai kävelylenkkejä. Kyllähän sitä niilläkin pitää itsensä hyvässä kunnossa.
4) Ja sitten se oma aika. Nyt valtaosan arjesta vie työ ja harrastukset. Silloin tällöin otan omaa aikaa ihan vain itselleni harrastuksistani. Jätän treenit väliin ja jään vain sohvalle makaamaan katsomaan Frendejä, Greyn Anatomiaa tai Täydellisiä Naisia. Ihanaa hömppää. Nollaan päätäni ja nautin vain olemisesta. Nämä hetket eivät kuitenkaan ole kovin runsaita, kuinka vähiin ne kävisikään lapsen astuessa maailmaan? Kuinka paljon pystyisin antamaan periksi harrastuksissani ilman että jättäisin ne kokonaan pois? Varsinkin kun harrastamme samoja asioita miehen kanssa, tiedän asian olevan "ongelma" myös hänelle. Hän tarvitsee perseellepotkijaa liikkumiseen ja hyvin helposti mieheni kohdalla treeneihin meno menee tähän: "No en mäkään jaksa jos säkään et jaksa", kuitenkin hänen pitäisi liikkua ja treenata oman hyvinvointinsa vuoksi. Itsekin harrastan tuota jonkin verran mutta minussa on enemmän tahdonvoimaa tässä asiassa ja lähden kyllä treeneihin ilman miestä. Mutta mikä oikeus se on pelkästään minulla treenata? Itse kun huolehdin hyvin paljon muista ennen itseäni, menisikö asiat niin että patistaisin miestä liikkumaan ja itse jäisin paitsi? Asia on ongelma siksi ettei meillä ole vanhempia joille antaa lapsi siksi aikaa hoitoon, toisaalta en halua sysätä lasta kuin riepua vanhempien menojen vuoksi. Toimisiko vuoroviikot, tai vuoropäivät? Luulen, että tämä saattaisi olla sittenkin enemmän miehen ongelma kuin minun, tai sitten minun pitäisi kaivaa sisäinen nalkuttajani esiin ja käskeä mies treeneihin silloin kun olisi hänen vuoronsa. Ehkä sitä siinä vaiheessa kun lapsi on elämässä mielellään ottaisikin treenit omaksi ajaksi.
Nyt tuntuu että oma elämäni on tasapainossa, talous on kunnossa ja olemme miehen kanssa äärettömän onnellisia. Lapsi antaa elämään suuren ilon (olen kuullut sanottavan) mutta viekö se tasapainoni mihin suuntaan? Olen ihan varma, että olisin todella onnellinen lapsesta ja jotenkin asiat varmasti järjestyisivät niin, että kaikki olisi hyvin. Mutta jos edes mietin näitä asioita, olenko todella valmis äidiksi? Isätä luulen, että hän on valmis isäksi ja sopeutuu kun on sen aika. Ei yhtään aiemmin eikä yhtään myöhemmin.
[Rekvisiitta isäni tuliaisia Afrikan matkalta, jonne hän lähti äitini enon kanssa. Isä ja eno olivat kovat kalakaverukset.]
Itse olen "harrastanut" vauvakuumeilua muutaman kerran elämäni aikana. Yksi syy itselläni kissojen hankkimiseen opiskeluaikana oli vauvahaaveiden helpottaminen jollain paijattavalla. Ja kyllähän ne pienet karvakasat ovat siinä auttaneet. Toinen "major boom" tuli syksyllä 2007 kun olin puoli vuotta erossa miehestäni opiskelujen vuoksi. Itseasiassa olimme aivan eri mantereilla tuon ajan. Nyt koen, että olen läpikäymässä kolmatta suurempaa haavekauttani. Se, mikä tästä tekee erilaisen on se, että nyt minusta tuntuu, että myös isä voisi olla valmista kamaa henkiseltä puoleltaan.
Älkää käsittäkö väärin, mies ei ole mikään kakara vaan kohta kolmekymppinen vastuullinen ihminen. Hän ei ole potenut vauvakuumetta, erossaolomme aikana kuitenkin kävimme keskustelua vauvoista sillä olemme keskenämme hyvin avoimia ja puhumme kaikesta. Silloin "jouduin" perustelemaan hänelle miksi ylipäätään haluan lapsia. En osannut antaa muuta järkevää vastausta kuin "Se on mulla geeneissä, en mahda evoluutiolle mitään.". Enkä ehkä nytkään osaa tarjota parempaa vastausta. Mies ei myöskään ole koskaan ollut tekemisissä pienten lasten kanssa, eikä oikein osaa suhtautua heihin. Vauvoja ei halua pitää sylissä eikä olla ihan lähellä, eikä osaa vastata pienten lasten kysymyksiin ja käyttäytymiseen (esimerkkinä toimikoon ystäväni parivuotias tyttö, joka pyysi miestäni laittamaan videolta muumeja kun olimme vierailulla ystäväni luona; mies ei vastannut mitään vaan oli kuin ei olisi huomannutkaan). Esimerkki kuulostaa aika tylyltä mutta todellisuudessa se ei ollut ihan noin tylyä :D tytön äiti oli vieressä ja mentiin sitten yhdessä laittamaan muumeja tulemaan, tosin mies jäi olohuoneeseen. Aiemmin vauvajutut telkkarissa saivat miehessä aikaan jopa inhoreaktion, joka ei jäänyt huomaamatta.
MUTTA nykyään esimerkiksi Sairaalan (ihan mahtava sarja, jota olemme seuranneet yhdessä ja jossa yhdestäkään jaksosta ei puutu synnytys :D) pienet vauvat eivät enää aiheuta inhoreaktiota, vaan muutaman kerran olen jopa kuullut "awww"! Olemme myös läpikäyneet vauvakeskustelun uudestaan ja mies kyllä haluaa lisääntyä kanssani. Ainakin joskus :)
Joskus tuntui, ettei miehestä voi koskaan olla isäksi, ajatukset pyörivät hyvin paljon oman navan ympärillä (kuten myös itselläni, vielähän sitä voi elää vain itselleen) ja käyttäytyminen oli ajoittain hyvinkin lapsellista. Kun opiskelut olivat ohi ja aloitimme työelämän (ja muutimme uudelle paikkakunnalle), on miehessä alkanut näkyä pieniä muutoksia, vauvainhon laantumisen lisäksi. Nykyään itsestäni alkaa jo tuntua siltä, että voisihan siitä ollakin isäksi! ;)
Ystäväpiirissämme on alettu lisääntyä, tosin suurin osa heistä asuu monen sadan kilometrin päässä, joten lapset eivät näy meille. Mikä on suuri harmi, itse haluaisin olla näkemässä ystävieni lasten kasvavan ja kehittyvän. Ehkä ne kontaktit ystävien lapsiin ennen omia lapsia voisi olla myös itselle kasvattavia. Suuri harmi että ne uupuvat nyt täysin. Itsestäni tuntuu, että en osaa olla pienten lasten kanssa. Pidän kyllä lapsista ja vauvoista, mielelläni höpöttelen ja leikittelen heidän kanssaan mutta varmuus siihen puuttuu. Tosin en tiedä voiko sellaista varmuutta saadakaan ennen omaa lasta.
Minäkin olen hyvin hedonisti. Haluan (haluaisin) kauniin kodin (1), hyvää ruokaa (2) (nyt vihdoinkin kun on varaa ostaa ruokaa suuremmalla summalla kuin 20e/viikko), pitää kiinni harrastuksistani (3) ja omasta ajasta (4).
1) Ostimme oman kodin vuosi sitten ja pidämme asunnostamme todella paljon. Teimme sinne koko asunnon kattavan pintaremontin, keittiö oli valmiiksi laitettu Puustellin keittiö, tosin kylpyhuone pitäisi remontoida kokonaan. Asuntolainan tämänhetkinen loppu näkyy 19 vuoden päässä. Muutamaa huonekalua, oven vaihtoa ja kylpyhuoneremonttia vaille Täydellisen Kaunis Koti siis löytyy. Mutta siinä löytyy yksi mutta lasta ajatellen. Meillä on yksi huone liian vähän. Emme halua ahtaa tupaa täyteen tavaraa, joten työhuone on aikalailla välttämätön, myös siksi että töitä on joskus tuotava kotiin asti. Huoneen uupuminenhan ei ole ongelma (lasta ajatellen) kuin vasta kouluiän ollessa ovella, paitsi että haluaisin meillä olevan oma rauha miehen kanssa makuuhuoneessa mahdollisimman pian. (Toisaalta improvisaatio ja hetkeen tarttuminen voisi olla aikas mukavaa. ;) Uuden kodin osto tuntuu kaukaiselta ja vaikealta, varsinkin nyt kun se oma pesä alkaa olla meidän näköinen ja oloinen. Emme ole mitään suuria remontti-ihmisiä, mutta haluamme persoonallisen kodin joka ei maksaisi maltaita. Aikalailla mahdoton yhtälö, tiedän.
2) Olen alkanut vasta viimeaikoina antaa itselleni luvan syödä herkullista (mutta terveellistä, herkut jätetään viikonlopulle) ruokaa vaikka joka päivä. Pidämme ruoanlaitosta ja sen syömisestä. Ostamme paljon erilaisia kasviksia ja maustamatonta lihaa, ja kokeilemme usein jotain uutta. Ruokapuoli on siis kunnossa, vaikka se syökin aikamoisen lohkon kuukausittaisesta budjetistamme. Mutta ehkä ruoka on yksi niistä asioista johon olen (olemme) valmis laittamaan rahaa.
3) Sitten se yksi suuri asia elämässäni. Harrastukset. Harrastan itsepuolustuslajeja. Löysin oman lajini muutama vuosi sitten ja olen lajiin aivan koukussa. Kärsin tapaturmasta jokin aika sitten ja vasta nyt olen päässyt takaisin treenien makuun yli puolen vuoden tauon jälkeen. En ole mikään himotreenaaja ja jätän treenejä väliin jos olo ei sovi niihin, tai jos on liian kiire. Olen kuitenkin nyt onneni kukkuloilla kun vihdoin tuntuu, että pystyn taas liikkumaan hyvään tahtiin ja edistymään lajissa. En siis haluaisi uutta taukoa treeneihin, laji kun on sellainen, ettei sitä voi treenata jos masussa on asukki. Tiedän, voin jatkaa lajia ja harrastaa turvallisempaa liikkumista sillä välin (huokaisin salaa helpotuksesta kun sain selvillle että seurassamme treenaa useampikin äiti). Mutta silti juuri nyt tällä hetkellä tuntuu, etten haluaisi uutta taukoa ennenkuin olen taas päässyt etenemään. En osaa sanoa miksi ajatus noin vuoden tauosta (vuosi on äärettömän lyhyt aika, tiedän) tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä. Tosin en voi sanoa että tämä olisi oikeasti ylitsepääsemätöntä, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Vuosi on lyhyt aika ja olen vielä nuori. Ja toisin kuin tapaturman jälkeen, raskaus ei estä esimerkiksi uimista, kuntosalilla käyntiä tai kävelylenkkejä. Kyllähän sitä niilläkin pitää itsensä hyvässä kunnossa.
4) Ja sitten se oma aika. Nyt valtaosan arjesta vie työ ja harrastukset. Silloin tällöin otan omaa aikaa ihan vain itselleni harrastuksistani. Jätän treenit väliin ja jään vain sohvalle makaamaan katsomaan Frendejä, Greyn Anatomiaa tai Täydellisiä Naisia. Ihanaa hömppää. Nollaan päätäni ja nautin vain olemisesta. Nämä hetket eivät kuitenkaan ole kovin runsaita, kuinka vähiin ne kävisikään lapsen astuessa maailmaan? Kuinka paljon pystyisin antamaan periksi harrastuksissani ilman että jättäisin ne kokonaan pois? Varsinkin kun harrastamme samoja asioita miehen kanssa, tiedän asian olevan "ongelma" myös hänelle. Hän tarvitsee perseellepotkijaa liikkumiseen ja hyvin helposti mieheni kohdalla treeneihin meno menee tähän: "No en mäkään jaksa jos säkään et jaksa", kuitenkin hänen pitäisi liikkua ja treenata oman hyvinvointinsa vuoksi. Itsekin harrastan tuota jonkin verran mutta minussa on enemmän tahdonvoimaa tässä asiassa ja lähden kyllä treeneihin ilman miestä. Mutta mikä oikeus se on pelkästään minulla treenata? Itse kun huolehdin hyvin paljon muista ennen itseäni, menisikö asiat niin että patistaisin miestä liikkumaan ja itse jäisin paitsi? Asia on ongelma siksi ettei meillä ole vanhempia joille antaa lapsi siksi aikaa hoitoon, toisaalta en halua sysätä lasta kuin riepua vanhempien menojen vuoksi. Toimisiko vuoroviikot, tai vuoropäivät? Luulen, että tämä saattaisi olla sittenkin enemmän miehen ongelma kuin minun, tai sitten minun pitäisi kaivaa sisäinen nalkuttajani esiin ja käskeä mies treeneihin silloin kun olisi hänen vuoronsa. Ehkä sitä siinä vaiheessa kun lapsi on elämässä mielellään ottaisikin treenit omaksi ajaksi.
Nyt tuntuu että oma elämäni on tasapainossa, talous on kunnossa ja olemme miehen kanssa äärettömän onnellisia. Lapsi antaa elämään suuren ilon (olen kuullut sanottavan) mutta viekö se tasapainoni mihin suuntaan? Olen ihan varma, että olisin todella onnellinen lapsesta ja jotenkin asiat varmasti järjestyisivät niin, että kaikki olisi hyvin. Mutta jos edes mietin näitä asioita, olenko todella valmis äidiksi? Isätä luulen, että hän on valmis isäksi ja sopeutuu kun on sen aika. Ei yhtään aiemmin eikä yhtään myöhemmin.
[Rekvisiitta isäni tuliaisia Afrikan matkalta, jonne hän lähti äitini enon kanssa. Isä ja eno olivat kovat kalakaverukset.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti