maanantai 25. tammikuuta 2010

Vauvakuume

Huomaan lukevani vauvablogeja ja katselevani raskausmasuja hieman haikaillen. Facebookissa käyn läpi ystävieni lasten kuvia ja lueskelen asiaan liittyviä foorumeita. Luen synnytyskertomuksia. Salaa (myös itseltäni) toivon, että tähän mennessä ongelmitta 5 vuotta kestänyt ehkäisy yhtäkkiä pettäisi.

En kuitenkaan jaksa anopin vauvatoiveita, olen sellainen ihminen joka haluaa itse päättää asioistaan. En kaipaa kenenkään päivittelyitä. Ihanaa että vauva olisi toivottu isovanhempien puolesta, mutta tämä on minun ja isän välinen juttu. Välillä haluaisin sanoa "Onko se niin tähtiin kirjoitettu että sitä lasta edes koskaan tulee??" ja samalla toistan mielessäni "On, on...". Oma äitini on julkisesti sillä kannalla, että eläkää nyt, lapset ehtii myöhemmin eikä mieleeni tulisi mainitakaan omasta vauvakuumeestani. Vaikka tiedän, että kun joskus, toivottavasti ,pamautan uutiset sinne suuntaan, saan äidin tuen ja äiti on todella onnellinen. (Isä on onnessaan ihan sama mitä tekisin. :) Taitaa olla jopa niin, että tässä tapauksessa kertoisin ensin isälle, sitten vasta äidille. Omat vanhempani eivät ole koulutettuja ja ovat saaneet lapsensa aika nuorena (paitsi minut) ja etenkin äiti haluaa, että saan sen koulutuksen mitä olen lähtenyt hakemaan. Omaan päätepisteeseeni on vielä vuosia aikaa, mutta en silti enää varsinaisesti opiskele. Äiti ei ole tainnut vielä ymmärtää, että olen tällä hetkellä töissä, en koulussa. Enkä kouluun enää palaa, olen löytänyt alani. Tulen valmistumaan töitä tekemällä.

Päivittelyä kuuluu myös muiden sukulaisten suusta sekä muutamalta ystävältä. Kuittaan kuitenkin usein nämä näin: "Meillähän on jo kaksi lasta.", mutten mitenkään ilkeästi. Olen vain sitä mieltä että asia ei kuulu kenellekään muulle.

Olen pohtinut (yllätys, yllätys), että jos joskus alan odottaa lasta, en uskalla kertoa kenellekään, edes omille vanhemmilleni ennekuin "pahin" on ohi. Pelkään, että jos kehuisin paljon masuasukillani, se menisi kesken. Että jokin menisikin vikaan. En myöskään halua kertoa jos joskus alamme yrittää vauvaa, sillä en jaksaisi niitä "Joko, joko, joko???" puheita. Kaikki omalla painollaan.


Teininä laitoin rajapyykiksi
"Sitten kun olen 25.".
Olen nyt 25 vuotias. Jokin aika sitten ajattelin
"Sitten kun opintolaina on maksettu.".
Sitä on vielä jäljellä yli 6000 euroa, ja pakollisia menoja on vielä kesään asti (tulevat häät ja häämatka). Tosin olen kyllä jo maksanutkin sitä takaisin lähes 2000 euroa vajaa kahden vuoden aikana. Mutta onko se liian pitkä aika?

Työkaveri sanoi minulle taannoin "Hehkuit niin paljon, että luulin sun olevan raskaana" ja toinen, kun mainitsin vauvakuumeestani (pienen lapsen äiti, ainoa kenelle olen asiasta puhunut) "No siitä sit vaan yrittämään!". Ulkopuolisten silmin voisin olla siis äiti. Sukulaisia ei lasketa, ne aina toivoo lisää sukulaisia mutta ulkopuolisilla ei ole henkilökohtaisia intressejä asian suhteen, siksi he ovat luotettavia ja objektiivisia. ;)

Haluaisin lapsen mahdollisimman nuorena, jotta minulla olisi vielä mahdollisuus tulla ja mennä oman mielen mukaan kun lapset ovat jo lentäneet pesästä. Pelkään, että evoluutio tekee minulle temput, enkä saa lasta jos odotan liian pitkään.

En vain tahdo vauvaa. Tahtoisin kokea raskauden, hyväillä mahakumpua tietäen että siellä on pieni elämän alku. En odota synnytystä, mutta haluan kokea sen hetken kun se juuri maailmaan tullut ihme nostetaan eteeni ja lasketaan syliini. Haluan nähdä lapsen kasvavan, varttuvan ja kehittyvän. Haluaisin kokea sen vanhemmuuden ylpeyden kun lapsi ensimmäisen kerran kääntyy, konttaa, puhuu, oppii lukemaan. Haluaisin näyttää hänet maailmalle ja suojella pahalta. Itse koin mielestäni yhdelle elämälle liian paljon pahaa jo ennen kuin täytin 25 vuotta (vaikka ainahan sitä löytyy kamalampia kohtaloita, mutta sanotaan että omat kokemukseni ovat jättäneet minuun jäljen, tosin nykyään osaan arvostaa niitä, en olisi se ihminen joka olen ilman niitä). Toisaalta pelkään, että mitä tuskaa se voi tuottaa vanhemmille jos oma lapsi kärsii, vaikka eihän tämä elämä pumpulissa tanssimista ole. Kaikki sen särkyneen sydämen joutuvat kestämään. Se on elämää.

En odota olevani Täydellinen Vanhempi. Tiedän tekeväni virheitä, mutta haluan silti kasvattaa lapsen. Haluaisin jatkaa itseäni ja miestäni, ja vaikka tämä kuulostaa todella itsekäältä, sanon sen silti. Minulla ja miehelläni on korkea koulutus, korkeat tulot ja hyvä elämä, olemme kauniita (pakko nauraa tähän väliin) ja meistä tulisi hyviä vanhempia. Miksi emme siirtäisi tätä eteenpäin?

En sano, että minun lapsen tulisi olla hyvä koulussa, että hänen pitäisi pyrkiä korkeimpaan koulutukseen. Tiedän että olen ylpeä hänestä mitä tahansa tapahtuu, vaikka pyrkinykseni olisikin taata lapselle se korkea koulutus. Lopuksihan asia ei riipu minusta vaan lapsesta ja hänen kiinnostuksistaan.

Tuntuu että toisaalta pohdin liikaa. Pelkään myös, että jos pohdin asioita liikaa, petyn. En voi saada lasta tai menetän lapseni. Tai että kaikki vain menee mönkään. En halua maalata piruja seinille joten ajattelen että tämä pohdiskelu on vain hyvästä. Tutkiskelen itseäni ja ympäristöäni. Valmistelen ja kuulostelen.

Haluaisin olla täydellinen Äiti, kasvattaa pienestä terveestä vauvasta aikuisen terveen ihmisen.

Mutta koska olisi se oikea aika? Onko koskaan oikea aika? Olen ja en ole valmis. Pelottaa mutta haluaisin.

[Näimme kissaseinäkellon erään pienen sisustusputiikin näyteikkunalla. Kello oli opiskelijabudjettiimme aivan liian kallis, emmekä olisi edes välttämättä tarvinneet seinäkelloa, mutta koska kissamme kaksoisolento poseerasi kellotaulussa, oli se pakko saada. Söimme sen viikon nuudelia.]

2 kommenttia:

  1. juhlikaa nuo häät ensin, jospa sen jälkeen miehen mieli muuttuisi vauvamyönteisemmäksi?
    (ja sitä paitsi häitä ja häämatkaa on paljon kivempi viettää ilman mahaa!)

    VastaaPoista
  2. Näin on suunnitelmissa, sekä häiden että matkan suhteen :)

    VastaaPoista