Olen vuotanut ehkä tavallista enemmän ja vetisempää valkovuotoa kuin normaalisti. Kamala jano koko ajan. Menkkamainen olo vatsassa jatkuu. Tosin, olen flunssainen, nenä täynnä räkää ja en siksi ole käynyt treeneissä viikkoon. Ruokakaan ei oikein maistu.
Mies ei säikähtänyt keskusteluamme, sain siitä 150 % varmuuden eilen kun katselimme Sairaalaa. "Vauvakohtauksissa" mies ehkä jopa hellitteli minua enemmän kuin normaalisti :) Annan miehelle vieläkin aikaa, en halua tuputtaa liikaa. Pidän kuitenkin aiheen mielessä, ihanaa kun nyt voin katsella vauvoja se haikeus silmissäni minkä tunnen sydämessäni. Ja kyse ei ole pahasta haikeudesta, vaan sellaisesta pienestä salaisesta onnen tunteesta ja toiveesta "Tollasen mäki haluun!" :)
Haluaisin tarkentaa yhden asian tässä vaavihaaveiluissani. En ole suinpäin ryntäämässä raskautumiseen (ei sillä, olenhan miettinyt asiaa kuitenkin jo aika kauan), sillä en aio lopettaa pillereiden syömistä vielä. Häät ovat tulossa (ehkä nopeammin kuin kukaan tietääkään, ne ovat olleet suunnitteilla jo viime kesästä lähtien) ja häämatkalla en halua olla mahan kanssa liikkeellä. Vaikka siis höpöttelen (tai siis kirjoittelen) kaikennäköisiä asioita, Oikea Yritys tuskin alkaa ainakaan ennen kesää, ainakin itseäni tsemppaan nyt niin :)
Sitten asiaan jota ajattelin vähän pohtia ääneen.
Olen myös miettinyt, että entä jos emme pysty saamaan lasta? Jos minussa, miehessä tai meissä molemmissa on jotain vikaa? En taaskaan halua maalata piruja seinille, mutta olen kuitenkin miettinyt tätä. En kuitenkaan osaa sanoa mitä asiasta oikeastaan mietin. Se voisi olla vaihtoehto, mutta onko se kovin hankalaa? Miten osaisin olla minulle alkuun ventovieraan lapsen kanssa kuin äiti? Tai entä isä? Huoli ei niinkään koske sitä etten pitäisi lasta rakkaana, huoli koskee sitä, että miten se alku sujuu? Eihän se hetinytsamantien onnistu sen ihan omankaan lapsen kanssa, mutta olisiko paineet onnistumisesta suuremmat adoptoidun lapsen kanssa?
Tai entä sitten elämä kokonaan ilman omaa lasta? Ajatus tällaisesta tilanteesta tuntuu tyhjältä. Ja jotenkin se pohdinta loppuu siihen. Näen itseni työtä tekemässä, matkustelemassa ja DINK (double income no kids) taloudessa. Hedonistinen puoleni pitää tästä mutta sekin hiljenee sen tyhjyyden astuessa sieluuni. En kuitenkaan haluaisi sellaista tulevaisuutta itselleni, meille.
[Sain rekvisiittapurkit joskus äidiltäni. Äiti oli yrittänyt puhdistaa taaimmaisen purkin kantta vähän liian huolella ja sen väri lähti pois.]
Mies ei säikähtänyt keskusteluamme, sain siitä 150 % varmuuden eilen kun katselimme Sairaalaa. "Vauvakohtauksissa" mies ehkä jopa hellitteli minua enemmän kuin normaalisti :) Annan miehelle vieläkin aikaa, en halua tuputtaa liikaa. Pidän kuitenkin aiheen mielessä, ihanaa kun nyt voin katsella vauvoja se haikeus silmissäni minkä tunnen sydämessäni. Ja kyse ei ole pahasta haikeudesta, vaan sellaisesta pienestä salaisesta onnen tunteesta ja toiveesta "Tollasen mäki haluun!" :)
Haluaisin tarkentaa yhden asian tässä vaavihaaveiluissani. En ole suinpäin ryntäämässä raskautumiseen (ei sillä, olenhan miettinyt asiaa kuitenkin jo aika kauan), sillä en aio lopettaa pillereiden syömistä vielä. Häät ovat tulossa (ehkä nopeammin kuin kukaan tietääkään, ne ovat olleet suunnitteilla jo viime kesästä lähtien) ja häämatkalla en halua olla mahan kanssa liikkeellä. Vaikka siis höpöttelen (tai siis kirjoittelen) kaikennäköisiä asioita, Oikea Yritys tuskin alkaa ainakaan ennen kesää, ainakin itseäni tsemppaan nyt niin :)
***
Sitten asiaan jota ajattelin vähän pohtia ääneen.
Olen myös miettinyt, että entä jos emme pysty saamaan lasta? Jos minussa, miehessä tai meissä molemmissa on jotain vikaa? En taaskaan halua maalata piruja seinille, mutta olen kuitenkin miettinyt tätä. En kuitenkaan osaa sanoa mitä asiasta oikeastaan mietin. Se voisi olla vaihtoehto, mutta onko se kovin hankalaa? Miten osaisin olla minulle alkuun ventovieraan lapsen kanssa kuin äiti? Tai entä isä? Huoli ei niinkään koske sitä etten pitäisi lasta rakkaana, huoli koskee sitä, että miten se alku sujuu? Eihän se hetinytsamantien onnistu sen ihan omankaan lapsen kanssa, mutta olisiko paineet onnistumisesta suuremmat adoptoidun lapsen kanssa?
Tai entä sitten elämä kokonaan ilman omaa lasta? Ajatus tällaisesta tilanteesta tuntuu tyhjältä. Ja jotenkin se pohdinta loppuu siihen. Näen itseni työtä tekemässä, matkustelemassa ja DINK (double income no kids) taloudessa. Hedonistinen puoleni pitää tästä mutta sekin hiljenee sen tyhjyyden astuessa sieluuni. En kuitenkaan haluaisi sellaista tulevaisuutta itselleni, meille.
[Sain rekvisiittapurkit joskus äidiltäni. Äiti oli yrittänyt puhdistaa taaimmaisen purkin kantta vähän liian huolella ja sen väri lähti pois.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti