Edellisen postauksen ahdistukset helpottivat, sillä seuraavana päivänä sain työpaikkahaastatteluun kutsun, kahteen paikkaan! Näiden myötä sain hieman lisämotivaatiota töissä käymiseen ja asioiden loppuun saattamiseen ja en ole lomaillut enää niin paljoa.
Läheinen ystävä tosin joutui sairaalaan selkävaivojen takia viime viikolla ja ravasinkin koko viikon sairaalassa oleilemassa hänen sauranaan ja tukenaan, hän kun ei puhu sujuvaa suomea ja hoitajat taas englantia, niin toimin tulkkinakin. Siihen meni hyvin ne lomapäivät jotka oli pitämättä mutta merkattuina.
Nyt olen häärinyt käytännön töitä ja saanut kirjoitusprojektia eteenpäin. Välillä masentaa ja ahdistaa, edelleenkään haastattaluista huolimatta mitään uutta töiden suhteen heinäkuusta alkaen ei ole tiedossa. Mahdollisuuksia edelleen, mutta ei mitään varmaa. Epätietoisuus on alkanut taas nostaa sitä ahdistuksen taakkaa harteille, olen alkanut menettää motivaatiota kirjoittamisen suhteen, tuntuu ettei mikään valmistu ikinä.
Yritän olla jämäkkänä niin itselleni kuin muillekin, minun on saatava kirjoitusprojekti hyvään kuosiin ensikuun puoleenväliin mennessä. Kolmessa viikossa siis. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ohjaajani hyväksyy päätökseni etten anna enää kuin yhden osion hänen korjattavakseen. Kirjoitus on saatava myös kahden muun ohjaajan luettavaksi, ennenkuin saan sen viimeisen version valmiiksi, joka lähetetään kahdelle arvioijalle ja kielitarkastukseen. Kun näiden jälkimmäistenkin korjauksia on odotettava, kesä tulossa lomineen, on aikalailla sanomattakin selvää että kirjoitusurakka ei ole ohi ennen syksyä. Mutta haluan saada tämän isoimman urakan valmiiksi vielä kun se on mahdollista suorittaa päiväsaikaan työskentelemällä. Jos jään työttömäksi, en voi kirjoittaa lapsen ollessa kotona, ja toisaalta jos laitan Eeliksen hoitoon, ei minulla ole pääsyä alan artikkeleihin kotoa, ja muutenkin resurssit ovat äärimmäisen rajalliset. Jos taas saan töitä, ei minulla ole senkään vertaa aikaa kirjoittaa.
Niin tai näin, yritän saada työasiat järjestykseen. Ajoittain katsellessani aurinkoista keliä ja vihreää ruohoa ulkona ahdistus mahdollisesta työttömyydestä häviää, ehkä se ei olekaan niin kamalaa olla kotona kesä. Mutta entä sitten kun syksy tulee? Ehkä siihen on sitten jo tottunut.
Maha näkyy jo ja on aika ilmiselvä. Ilmeisesti ei ollut vatsapaketti ihan kuosissaan edellisestä raskaudesta kun nyt jo pömpöttää. Olo on onneksi ollut ihan hyvä. JOS saan niitä töitä, täytyy keskittyä vaatevalintoihin niin, että asia ei tule ihan heti ensimmäisenä työviikkoina ilmi. Sitten voin teeskennellä yllättynyttä. Aion siis kirkkain silmin valehdella etten tiennyt asiasta. Jos kertoisin asiasta etukäteen, saisin varmasti heittää hyvästit kaikille työmahdollisuuksille. Surullista ja epäreilua, mutta valitettavan totta.
No sitten siihen jo olemassa olevaan pieneen ihmiseen. Eeliksestä on kuoriutunut oikea isin ja äidin pikku apulainen. Siivouspuuhissa avustaa ahkerasti, isin kanssa imuroi, suoristaa matot ja kerää lelut pois tieltä. Laittaa tavaroita pyydettäessä paikoilleen ja kerää roskat pois lattialta. Vie pyykit pyykkikoriin ja poimii märkiä pyykkejä yksitellen, ravistaa ja antaa laitettavaksi kuivumaan.
Imuri on niin suosikkivehje, että se on piilotettava arkena. Muuten Eelis viettää KOKO päivän sen parissa, leikkii ja raivoaa. Raahaa ympäri kämppää, purkaa johtoa ja kelaa takaisin. Pitää imurointi-ääntä ja sahaa edestakaisin imurin letkua. Kiipeää imurin päälle, vääntää ja painelee nappuloita. Huonon asian tästä tekee se, että pelkäämme imurin hajoavan ja toisaalta Eelis ei malta tehdä sitten mitään muuta, kuten käydä potalla tai hädintuskin syödä. Ulkonakin pitäisi käydä.
Eelis on myös keksinyt itkupotkuraivarit. Heittäytyy joko spagetiksi tai tikku-ukoksi lattialle, vuodattaa krokotiilin kyyneleitä ja huutaa pää punasena. Aiheeksi riittää niin kielto, lelun väärä leikkiminen kuin kengän väärä asento. Onneksi useimmin Eelis rauhoittuu varsin nopeasti. Olemme ottaneet strategiaksi että annamme raivota suuremmat höyryt pois, sitten selitetään miksi harmistuttaa ja otetaan syliin jos Eelis on rauhoittunut. Jos herne on edelleen nenässä, annetaan raivota vielä hetki. Ei kiinnitetä raivoamiseen huomiota, mutta ei myöskään kielletä raivoamasta. Lopuksi taas selitetään miksi Eelistä mahdollisesti suututti ja sitten touhutaan muuta.
Kieltojen yhteydessä pyrimme aina perustelemaan ja tämän avulla Eelis usein hyväksyykin kiellon mukisematta ja siirtyy puuhaamaan muuta. Eelis ymmärtää puhetta niin hyvin, että yllättää vanhemmat ja mummun päivittäin! Vaikka puhetta ei Eelikseltä tule (selvien sanojen muodossa), osaa Eelis usein näyttää mitä tahtoo.
Eelis juoksee, osaa potkaista palloa ja mennä pieniä askelmia alas. Pysyy jo epätasaisellakin maalla pystyssä, tykkää touhuta leikkipuistoissa (ja väsyttyään kerää lelunsa vaunujen koriin ja pyytää vaunuihin) ja nauttii kun ei tarvitse laittaa sataa kerrosta vaatetta päälle enää. Autoilukin onnistuu hyvin ja Eelis viihtyy itseksiin takapenkillä tunninkin verran! Herra on äärimmäisen tarkka käsistään ja jos pyllähtää ulkona, pitää jonkun auttaa ylös ettei käsiin vain mene likaa! Ja jos käsiin menee likaa, on ne pyyhittävä ennenkuin Eelis pystyy jatkamaan touhuaan :D
Imetyksen lopetin tällä viikolla. Kävimme viikonloppuna mökillä ja siellä Eelis ei halunnut iltatissiä ja kun ei muutenkaan ole sitä enää joka kerta halunnut nukkumaan mennessä, aloin laittamaan Eeliksen iltasadun jälkeen suoraan omaan sänkyynsä unilelun kanssa. Valtaosan ajasta jääkin sinne tyytyväisenä ja nukahtaa pian omia aikojaan, kun ei tarvitse enää rampata meidän sängyn kautta.
Tällaista meidän arkeen tällä kertaa. Edelleen peukut pystyyn, että töiden suhteen saisin hyviä uutisia mahdollisimman pian!
