Ahdistuksia

Mikähän siinä on, että kun vie lapsen hoitoon päiväksi vapaapäivänään, jotta saisi siivottua urakalla, poden koko ajan huonoa omaatuntoa?

Minulla on vuoden lomat pitämättä ja ne täytyy pitää nyt ennen työsuhteen päättymistä, joten teen vain kolme päivää viikossa töitä (töissä). Nyt kahtena päivänä olen siivonnut ja koittanut ottaa vähän rennosti kun väsyttää koko ajan. Mutta koko ajan poden huonoa omaatuntoa.

Pitäisi siivota tukka putkella, että saan kaiken siivottua mahdollisimman nopeasti ja oltua sitten Eeliksen kanssa, tai kirjoittaa kotona, että saisin työni mahdollisimman valmiiksi töissä vielä ollessani. Koitan siivota nyt kodin kokonaan, jotta sitten voisin keskittyä kirjoittamiseen (ja tulevaan kesään). Ja Eeliksen kanssa olemiseen. Mutta juuri nyt koko päivä menee siihen, että koitan pohtia mitä huvittaisi tehdä, mitä jaksaisin tehdä, kuinka paljon ehtisin tehdä, mitä tekisin seuraavaksi, kehtaisinko oikaista sohvalle viideksi minuutiksi tai jopa puoleksi tunniksi kirjan kanssa?? Kehtaisinko hetken istua koneella smurffailemassa, kehtaisinko katsoa jakson hömppää?

Ja samalla kun koitan järjellä ajatella, että vapaapäiväähän minä olen viettämässä, ja saan käyttää sen niinkuin haluan, olla siivoamatta tai siivota juuri niin paljon kuin tykkään, poden huonoa omaatuntoa että en vietä sitä aikaa Eeliksen kanssa, kun kerta olen kotona.

Sanomattakin lienee selvää että Eeliksen hereillä ollessa siivoamisesta ei tule mitään. Joten nyt kun minulla on mahdollisuus laittaa Eelis hoitoon (josta nauttii niin poika kun mummukin) ja siivota kunnolla, välillä vaikka levätäkin, en osaa nauttia siitä. Tämä on sitä omaa aikaa, josta haaveilen kovin usein ja nyt kun se on käsillä, en ole nauttinut siitä vielä tippaakaan. Koko ajan vaan mietin mitä pitäisi tehdä että pääsisin a) töiden kimppuun, b) Eeliksen kanssa aikaa viettämään.

Tähän samaan nivoutuu tämä todennäköisesti pian alkava työttömyys. Vaikka olenkin laittanut hakemuksia (niin avoimia kuin ihan työpaikkahakuihin vastauksiakin) lähes parikymmentä, en jaksa edes salaa toivoa että saisin työpaikkaa.

No, kohtahan jään joka tapauksessa kotiin vuodeksi, mutta jotenkin kun aina olen suoriutunut hyvin, ollut töissä ja pärjännyt, ja nyt kun jään työttömäksi, on se kova kolaus. Vaikka sehän tarkottaisi laatuaikaa Eeliksen kanssa, oman äidin kanssa, kotona, kaupungilla, pääsisin halvemmalla museoihin ja uimahalliin, ehtisin nähdä mammalomalla olevia ystäviä ja nauttia kesästä kotona. Olen koittanut ajatella tätä aikaa pelkästään positiiviselta kannalta, mutta silti se ahdistaa.

Liekö vain raskaushöyryjä, vai mikä tätä kuuppaa kiristää??