Heräsin tänään samaan aikaan kun mies. Tyhjensin ja täytin tiskikoneen, lämmitin itselleni ruuan ja laitoin tiskikoneen päälle. Hetki sitten laitoin pyykkikoneen päälle. Siinäpä tämän päivän hurjat aikaansaannokset. Olen kovasti, tai no en nyt oikeastaan edes kovinkaan kovasti yrittänyt mielikuvaharjoitella itseäni vähän kotitöihin lueskelemaan. Taidan siirtää töiden tekoa vielä huomiselle, tänään ei vielä tunnu huvittavan.
Keskusteltiin miehen kanssa tulevalle lapselle mahdollisista säästöistä. Ehdotin, että laitettaisiin yhteensä satanen kuussa rahaa säästöön ja kerättäisiin tällä tavoin lapselle rahaa kunnes hän täyttää 18 tai jotain yhtä maagista. Siihen mennessä kertyisi sievoinen summa rahaa, sillä voisi ajaa ajokortin, ostaa kalusteita omaan asuntoon, käydä ulkomailla opiskelemassa, opiskella ilman opintolainaa tai jopa rahoittaa osan omasta asunnosta.
Mies oli ensin sitä mieltä, että ei kannata laittaa rahaa tilille kun se menettää arvonsa siellä ja että kannattaisi mieluummin maksaa asuntolainaa vaikka sen verran enemmän pois. Se kuulemma hyödyttäisi kaikkia enemmän. Totesin, että eipä sillä säästämisellä meitä hyödytetä, lapsellehan se on eikä meille. Kuulemma jos maksaisimme lainan pois 15 vuodessa, niin sen lopun kolme vuotta voisimme laittaa lainanlyhennyksen verran säästöön ja sillä tavalla säästää sama summa. Vihjaisin hienovaraisesti, että meinaako mies että välttämättä asutaan tässä samassa asunnossa enää, tai entä jos tapahtuu jotain yllättävää ja lainanmaksua pitää lykätä? Ja sitten kun asuntolaina on maksettu pois, haluaisin että itselleni tosiaan jäisi sen verran enemmän rahaa käytettäväksi, esimerkiksi matkusteluun tai muuhun.
Huomasin taas kuinka erilainen suhtautuminen meillä on miehen kanssa rahaan. Hänen vanhemmillaan rahaa on ollut ja nyt kun miehen lapsuudenkoti myytiin, on miehelläkin rahaa (jolla maksetaan asuntolainan vanhempien takaama osuus pois). Hänen äitinsä on maksanut hänelle kaiken, aikalailla siihen asti kun menimme naimisiin. Itse taas 15-vuotiaana pyysin saada lapsilisän itselleni ja opettelin siinä rahankäyttöä. Tietysti vanhemmat auttoivat suuremmissa hankinnoissa, mutta pääosin kustansin itselleni itse kaiken. Kun muutin pois kotoa, en ole pyytänyt rahaa sen jälkeen keneltäkään. Äitini on ollut jo kymmenisen vuotta sairaseläkkeellä ja isä työttömänä jonkin aikaa. Jouduin ottamaan opintolainan jotta pääsin ulkomaille opiskelemaan ja maksan nyt sitä lainaa takaisin. Oma valintahan se oli mutta en ole koskaan katunut lainan ottamista. Säästin itse rahat autokouluun ja vaikka olen ollut töissä jo pari vuotta, joudun edelleen miettimään että onko minulla varaa ostaa jotakin asiaa (esimerkiksi uutta takkia). Valmistuin miestä kaksi vuotta nopeammin, huomattavasti paremmin arvosanoin ja menin aiemmin töihin. Ja tietysti saan huomattavasti pienempää palkkaa (teemme periaatteessa samaa työtä). Tänään taas alkoi tuntua siltä, että eipä sillä näytä olevan mitään väliä vaikka olen ollut suoriutuja aina. Ainoa hyvä on hyvä mieli jonka olen itselleni saanut hyvistä arvosanoista. Mies ei tunnu ymmärtävän, että itse en ole saanut säästöön rahaa samalla lailla kun hän, sillä ylimääräisen olen laittanut opintolainan lyhennykseen tai muihin maksuihin (polvileikkauksen fysioterapiaan, autoon ja autokouluun). Vaikka ainahan sitä voisi tinkiä ruuasta ja harrastuksista. Mutta niin kauan kun on mahdollista, aion nauttia näistä kahdesta etuoikeudesta.
Tällä hetkellä maksamme kaiken puoliksi. Meillä on yhteinen tili, josta maksamme yhteiset laskut, auton kulut, ruuat ym. Omat puhelinlaskut maksamme itse, samoin kaiken muun henkilökohtaisen. Jo se, että mies maksaa perintörahoillaan osan asuntolainasta pois, ketuttaa minua suunnattomasti. En ole kiittämätön, hyvähän se on että se maksetaan pois, mutta ärsyttää kun tähän mennessä olen aina pystynyt osallistumaan kaikkiin kustannuksiin tasa-arvoisesti ja nyt tuntuu että elän miehen siivellä. Ja muiden kommentit eivät auta asiaa.
Nyt kun jään äitiyslomalle, niin kaikki kaverit tuntuvat kuvittelevan että alan elämään heti miehen tuloilla. Että en itse osallistu elämän kustannuksiin mitenkään. Jouluna myös huomasin, että anoppi luulee, että auto on miehen ostama, vaikka minä sen meille hankin ja maksoin siitä tasan tarkkaan puolet. Tietysti nämä asiat pistävät omaan korvaani pahasti, ja ylpeys käy lankeemuksen edellä, mutta minkäs tälle mahtaa.
Mies laittoi minulle linkin lakipykälään aviopuolison elatusvelvollisuudesta, johon totesin että onhan mulla työ ja saan rahaa sen verran että edelleen äitiysloman aikanakin aion osallistua puoliksi elämämme kustannuksiin. Itselleni ei jää rahaa mihinkään ylimääräiseen, mutta onhan miulla mies, kissat, ja pian lapsi. Mitä muuta sitä voi kaivata? ;)
No, helpottipa avautua aiheesta :D Tarkoitus ei ole olla kiittämätön, itselläni ei koskaan tule olemaan samanlaista mahdollistuutta saada niin suuria summia rahaa, että voisin "puolestani" maksaa jotain lainaa suuremman summan pois. Kai se on niin, että vaikka se kuinka käy oman ylpeyteni päälle, avioliitto tarkoittaa myös tätä. Oikeutta nauttia toisenkin hyvästä :) Onneksi minulla on mies joka ei suutu vaikka itse vedänkin ihan turhista asioista hernerokkaa nenukkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti