Lasten saamisesta

Eilen oli vähän mieli maassa. Ystäväni on yrittänyt lasta miehensä kanssa jo yli vuoden (toista, heillä on kaksivuotias poika) ja jokin aika sitten hän kertoi, että he tuskin saavat toista lasta luomusti. Ensimmäistäkin oli yritetty aika kauan, muttei yrittämällä yritetty, kuulemma oli ihme että oli tärpännyt, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta nyt on yritetty ja hedelmöityshoitoihin kävi heidän tiensä. Viime viikolla ystäväni kävi hakemassa hormoniruiskeet ja hänen äitinsä oli heidän luonaan (mies oli työmatkalla ja ystävälläni oli eräänä iltana menoa joten äiti tuli vahtimaan poikaa), ja ystäväni joutui kertomaan äidilleen minne hän oli menossa. Äidin ei siis alunperin pitänyt olla enää tuona päivänä paikalla. Ihmettelin hieman että miksei ystäväni ollut kertonut asiasta äidilleen, mutta kuultuani äidin reaktion, en yhtään ihmettele. Äiti oli vastannut "Ai, no toivottavasti lapsille ei tule liian suuri ikäero.".

No, tällä viikolla oli munasolujen ja siittiöiden keräys. Ystäväni pojalla oli viime viikon lopulla oksennustauti ja tietysti se tarttui viikonlopun aikana ystävääni ja hänen mieheensä. Kun keräyspäivä tuli, olivat molemmat vielä sairaita, erityisesti mies oksenteli vielä klinikallakin. Munasoluja saatiin kerättyä muutama mutta kaikki siittiöt kuolivat saman tien. Hoitajat epäilivät sairautta ja (siitä johtunutta?) väärää pH:ta. Jostain syystä siittiöitä ei voitu tuona kertana kerätä injektoimalla, vaan pariskunnan täytyy käydä läpi uusi hoitokerta, ja tällä kerralla siittiöt sitten kerätään suoraan kivespussista.

Ystäväni oli eilen aivan rikki epäonnistuneen hoidon takia, hän pelkää että tästä muodostuu vuosien kierre. He myös ostivat uuden asunnon jokin aika sitten ja suunnittelivat keittiöremonttia, mutta nyt remontti täytyy jättää tekemättä koska hoidot maksavat melkoisen paljon. "Vaikka rahaahan se vain on..." ystäväni totesi. Ystäväni myös pelkää, että ajatukset alkavat nyt pyöriä vain hoidon ympärillä ja että kaikki muu jää sivuun.

Yritin lohduttaa parhaani mukaan, vaikka totesinkin etten osaa sanoa mitään, en voi millään edes yrittää ymmärtää miltä heistä tuntuu. Ainoa lohtu mitä pystyin tarjoamaan oli sanoa, että jokainen tunne ja ajatus mitä he käyvät läpi on käytävä läpi ja on sallittua ajatella myös negatiivisesti jos siltä tuntuu. Tietysti tarjosin myös kuuntelevaa korvaa ja olkapäätä jota vasten itkeä jos siltä tuntuu. Vaikka olen se ainoa jolle ystäväni on kertonut asiasta, ja kenelle hän purkaa tunteitaan, tuntuu epäreilulta olla raskaana, etenkin kun se meillä onnistui niin helposti. Olenkin sanonut ystävälleni, että jos joskus tuntuu ettei hän halua olla lähelläni tai kuunnella juttujani, ymmärrän sen täysin ja hän voi sanoa suoraan että juuri tänään en jaksa kuunnella sinua.

Vaikka olenkin miettinyt asiaa, en siltikään voi ymmärtää mitä he käyvät läpi. Asia tuntuu niin kaukaiselta ja ystävänikin sanoi minulle taannoin, että hänkään ei voi ymmärtää että tässä sitä ollaan käymässä läpi hedelmöityshoitoja, vaikka eihän sen koskaan pitänyt koskea meitä, ei sen pitänyt olla edes mahdollista! Silti hän jaksaa aina sanoa, että sentään heillä on jo yksi lapsi, hän ei halua edes miettiä miltä niistä pariskunnista tuntuu, jotka yrittävät hedelmöityshoitojen kautta ensimmäistään.