Nyt kun olen ollut kotona yksin (kisujen kanssa) olen miettinyt. Muutama vuosi sitten minua ärsytti kun tajusin että itsenäisyyteni oli alkanut kadota. En enää osannut ihan itsestään tehdä asioita yksin, kun aiemmin olin taas todella itsenäinen ja en tarvinnut ketään. Nyt tajusin, että en enää edes halua tehdä kaikkea yksin. Haluan tehdä asioita yhdessä, en yksin. Samalla mietin, että entä jos menettäisin mieheni. Jos sattuisi joku onnettomuus tai suhde loppuisi jostain syystä. Miten sitä osaisi, saati haluaisi enää tehdä yksinkertaisimpia juttuja yksin kun on niin tottunut tekemään ne yhdessä? Pakkohan se olisi, tietysti. Mutta pelkkä ajatus ahdistaa aivan valtavan paljon. Siksipä en halunnut miettiä sitä enempää.
Olen yrittänyt kuulostella liikkeitä mutten ole osannut erottaa mitään minkä tunnistaisin joksikin muuksi kuin suoliston liikkeeksi. Aamumasu on edelleen aika mitätön, illasta pullottaa melkoisesti. Öisin en edelleenkään juurikaan ravaa vessassa ja olen tottunut rintoihin ja masuun siinä määrin, että voin nukkua jopa puoliksi mahallaan. Olo ei siltikään ole kummoisen hehkeä, vaikka nyt alan pikkuhiljaa uskaltaa nauttia raskaudesta. Olen huomannut pitäväni usein käsiäni mahan päällä, niinkuin raskaana olevat naiset tekevät aina. Se vaan tapahtuu ihan huomaamatta!
(Ai miten niin likainen peili... Vaikka vasta pyyhin sen!)
Viikon päästä ollaan jo reissussa! Kunpa ilmat suosisivat meitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti