Kummittelua

Ja taas on maanantai. Ja väsyttää niin vietävästi, oltiin kotona vasta kymmenen jälkeen. Kissojen mielenosoitusten siivoamisen jälkeen mentiin heti nukkumaan. Tosin kesti hetken ennenkuin saimme nukahdettua, kissat kun olivat niiiiin hellyydenkipeitä :)

Oli kyllä kerrassaan ihanan kummallinen viikonloppu. Jo perjantaina alkaneet menkkajuilimiset voimistuivat vain, lauantaina oli illemmasta jo ihan kunnon alaselän särkyä. Mukaan astuivat myös mulle aiemmin tuntemattomat alavatsan vihlaisut. Oikein terävät piikkiset vihlaisut. Ravasin koko ajan vessassa, tosin kyllä sitä syötiinkin taas äidin pöperöitä. Sunnuntaina kaikki oireet tyssäsivät kuin seinään puolenpäivän jälkeen. Ja menkkoja ei tullut. Ainakaan vielä.

Olimme lauantaina vähän laiskoja ja pääsimme liikkeelle tuntia oletettua myöhemmin. Matka sujui kuitenkin joutuisasti ja olimme vanhempieni luona neljän tunnin ajon jälkeen. Lauantai meni syödessä ja juorutessa. Sunnuntaina veli tuli käymään ja kävimme äidin äidin haudalla. Isän äidin hauta on sen verran kaukana, ettemme ehtineet sinne. Päivällä oli ihanan kummityttöni ristiäiset. Olimme paikan päällä ajoissa. Autoin kummityttöni äitiä vaihtamaan sankarille kastemekon ja minusta sitten tulikin sylikummi, kun kerta se lapsi nukkui tyytyväisenä siinä sylissä jo valmiiksi. Itse tilaisuus oli yksinkertainen ja kaunis. Pieni patteri teki tehtävänsä sylissä ja oli aika kuuma. Luin evankeliumin, laulaa luikautin virsiä (melkein muistin sävelen, onneksi papillakaan ei ollut lauluääntä niin ei se mun piipitys varmaan niin kamalalta kuullostanut, ainakin sankari nukahti syliin hyvin laulun aikana, hetken hereillä oltuaan :D) ja melkein muistin rukouksetkin.

Kirkon kappelista siirryimme vanhempien luokse kahvittelemaan. Sankari nukkui ensimmäisen tunnin joten kaikki saivat syötyä ja juotua kahvit rauhassa. Äiti tuskaili kun lapsi vain nukkui. Tietää minun vauvakuumeestani ja olisi kovasti halunnut että olisin saanut touhuta vaavelin kanssa. No kyllähän se neitokainen heräsi, kiukkuisena kun oli niin nälkä. Ruokailun jälkeen sain sitten tylleröisen syliini, siinä röyhtäyttelin pienokaisen ja pienelle tuli kamala hikka. Siitä selvittyä oltiin kiltisti sylissä ja seurustelin äidin ja vieraiden kanssa.

Ensimmäistä kertaa mulla oli sellainen fiilis, että ei se vauva mene rikki. Että uskallan pitää sitä sylissä ja vaihtaa asentoa ilman, että se tippuu ja särjen sen. En edes panikoinut puklusta tai itkukohtauksista. Täytyy myöntää, että olin aika ylpeä itsestäni! :D Jopa mies sanoi, että ei se vauvan itku käynyt yhtään hermoon, ja se on jo paljon se!

Vauvan lämpö ja pehmoinen iho, jatkuvasti tököttelevä untuvainen pää ja pieni tuhina. Kyllä se vain sai pieniä rakkauden tunteita heti aikaan minussa :) Kitinästä ja itkusta huolimatta minusta tuntui, että kyllä minäkin tahtoisin. Ymmärrän kyllä, että ei se ole yhtä ruusuilla tanssimista ja muutaman tunnin olo ei millään lailla vastaa totuutta vauvan kanssa elämisestä. Mutta kyllä se tuntuu olevan sen arvoista :)

kp19 menossa, vielä kaksi viikkoa menkkojen odottelua, jos kierto olisi säännöllinen.