Häävalmistelut ja anoppiavautumista

Tänään mukaan on astunut kuiva yskä. Mahan turvotus on lähes hävinnyt. Taisi olla vain liian kovia henkisiä haluja, kroppakin lähti sitten mukaan hömpöttelyyn :D Illalla kun piti mennä nukkumaan, pyörin sängyssä yli puolenyön. Kissa tuli nukkumaan ensin paljasta selkääni vasten, sitten meidän päiden väliin <3

***

Tänään ajattelin kirjoittaa vauvapohdintojen sijaan hääpohdiskelujani. Mukana on myös hieman avautumista anopistani (ihana ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ihan oikeasti!).

Aloimme puhua naimisiin menosta viime vuoden keväällä, kesällä päätimme, että ensi vuonna mennään naimisiin. Päätettiin vain suurista linjauksista. Meidät vihittäisiin maistraatissa (mies ei kuulu kirkkoon, eikä kirkollinen vihkiminen ole meidän juttu) ja hääjuhla olisi myöhemmin ja pienimuotoinen. Surffailin hetken netissä ja löysin juuri meidän kaltaisen juhlaformaatin, kahvihäät!

Syksyllä päätimme päivämääräksi saman kuin kihlajaispäivämme oli, aprillipäivän. Sopii meidän huumorintajuun ja koska olemme molemmat äärettömän huonoja muistamaan päivämääriä, nyt voi juhlistaa aina samaa päivää ;) Pitkin syksyä teimme pieniä valmisteluja. Suunnittelin hääkutsut, varasimme juhlapaikan ja pitopalvelun, suunnittelimme menun ja pohdiskelimme sormuksia.

Hieman ennen vuodenvaihdetta meillä oli jo puvut kunnossa, sormukset suunniteltu, suurin osa hääkutsuista valmiit, maistraatti varattu, esteiden tutkinnat ja vieraslista tehty. Olen päättänyt, etten aio ottaa minkäänlaista paniikkia juhlista. Miksi tehdä asioista vaikeita kun ne voi tehdä helpostikin? Olemalla ajoissa liikkeellä vältän suuren hulinan ja saan vain keskittyä meidän suureen päivään.

Asiaa ei kuitenkaan helpota anoppini. Jo kuukauden ajan hän on soitellut (ei nyt mitenkään normaalia enempää) ja joka puhelun aikana hänellä on jotain kysyttävää tai neuvottavaa. Joko olette hoitaneet sen ja sen? Onko ne ja ne kutsuttu? Laittaako äidit hatut? Millainen puku morsiamen äidillä on? Paljonko pitopalvelu maksaa ja oletteko kilpailuttaneet? Onhan siellä ruokaa tarpeeksi? Pitäisikö minun tehdä sinne lisää syötävää? Alkaako olla jo paniikki? Sanoinkin jo miehelle muutaman tällaisen puhelun jälkeen että nyt loppuu tuollaiset kyselyt, nämä on meidän juhlat. Ihan kiva että toinen on innoissaan mutta silti työnnän anopin nokkaa pois meidän juhlien suunnittelusta. Ja samalla kuulen pienen äänen pääkoppani sisällä "Pitäisikö minun panikoida, onhan kaikki varmasti kunnossa?". RASITTAVAA!

Toinen asia mikä kaivelee minun hermojani suunnattomasti on hääjuhlien rahallinen avustus. Olin (olimme) valmistautuneet maksamaan koko lystin itse. Omat vanhempani ovat vähätuloisia eikä mieleeni tullutkaan pyytää heiltä apua juhlien järjestämiseen. Anoppi kuitenkin päätti ja lupasi maksaa meidän pitopalvelun (mikä on loistava juttu meille). Mutta samalla hän höpöttelee lähes joka puhelunsa aikana "Luin netistä, että hääjuhlanhan maksaa morsiamen vanhemmat, heh heh." ja minulla meinaa kiehahtaa. Vanhempani ovat tehneet hyvin selväksi ja sanoneet suoraan että heillä ei ole mahdollisuuksia osallistua hääkustannuksiin. Minulle tämä oli itsestäänselvää sillä tiedän vanhempieni huonon taloudellisen tilanteen (äitini on sairaseläkkeellä ja isäni on työtön) ja äiti oli myös sanonut tämän anopille suoraan. Siis mitä minun pitäisi tästä ajatella?? Olen meinannut sanoa monesti, että kukaan ei ole käskenyt teidän maksaa pitopalvelua, voidaan me se itsekin hoitaa kiitos vain. Mutta ilmeisesti tämä on kuitenkin jokin "hauska" tapa joka anopilla on.

Kun olimme ostamassa omaa asuntoa viime keväänä, olin jo sanonut vanhemmilleni että emme tule pyytämään takausta heiltä, sillä muistan äidin joskus sanoneen, että he eivät enää koskaan takaa kenenkään lainoja. Ilmeisesti joskus jossain on ollut ongelmaa. Joten pyysimme takausta miehen vanhemmilta. Ei ongelmaa. Lähempänä asunnon ostoa molemmat vanhemmat olivat meillä kylässä, ja anoppi höpötteli "Onhan se nyt hyvä että meillä on sitten tämä uusi asunto höh höh.", ja asian viesti oli se, että on se hyvä että meidän molemmat vanhemmat nyt takaavat meidän asunnon ja siis omistavat sen niin kauan kun laina on maksettu. Äitini sanoi minulle että kyllä he nyt tulevat takaamaan myös sitä meidän lainaa, kun kerta puheet ovat tällaiset, he luottavat kyllä minuun ja mieheen että kaikki menee hyvin. Äiti myös sanoi "Me ei kyllä sit omisteta teidän asuntoa yhtään, penniäkään ei siihen olla laitettu.". Ja tottahan se on, jos jotain tapahtuu, asunto myydään ensin, sitten tavarat niin kauan kun koko lainasumma on maksettu. Ei ne takaajat sitä asuntoa maksa vaan me.

Ilmeisesti tämä anopin "vitsikäs" höpöttely liittyy siihen, että hän on tottunut jollain lailla hallitsemaan miestä näin. Mieheni nimittäin alkoi maksaa omia laskujaan vasta KAKSI VUOTTA SITTEN meidän muutettua  uudelle paikkakunnalle töihin. Anoppi ei ilmeisesti haluaisi päästää irti pojastaan eikä ymmärrä, että olemme aikuisia ihmisiä ja meidän pitää hoitaa omat asiamme. Itse olen hoitanut omat asiani 18 vuotiaasta asti kun muutin pois kotoa, tietysti olen aina voinut kysyä neuvoa vanhemmiltani. Miehen siskoa hän ei ilmeisesti ihan näin paljon koita hallita, mutta anoppi myönsikin joskus, että poika on päässyt paljon helpommalla ja tytöltä on vaadittu enemmän.

Minua vain rasittaa suunnattomasti se, että joku yrittää tunkea meidän päätöksentekoon. Apua saa aina antaa, varsinkin sitä pyydettäessä, mutta meidän elämä on meidän oma elämä. Yritän sulkea korvani anopin höpöttelyltä ja pitää mielessäni että hän vain yrittää auttaa (ja hallita poikaansa), mutta toistan itselleni että MINÄ hallitsen nyt tätä miestä ja ME päätämme mitä teemme.