Paluuta todellisuuteen

Niin se aika rientää. Viikko taas hujahtanut sekunnissa ohi!

Äitini oli käymässä, käytiin katsomassa ja allekirjoittamassa vuokrasopimus kevään asuntoon. Ja se on täydellinen! Alunperin äidin piti muuttaa vasta kolmen viikon päästä viikonloppuna, mutta pääsin eräälle kurssille, joka alkaa jo kuun lopussa. Joten äiti muuttaakin heti kun saadaan avaimet, kuun viimeinen päivä. Isä sai onneksi pakettiauton ystävältään lainaan ja lupasi ajaa auton tänne ja takaisin, vaikka se täytyykin tehdä saman päivän aikana.

Kahden viikon päästä alkaa pikkuhiljaa paluu työarkeen siis. Vaikka olenkin viralliseseti hoitovapaalla maaliskuun alkuun asti. Mutta aion sitten pitää vapaata helmikuussa käyttämäni tunnit, voin tehdä vajaata päivää hyvällä omallatunnolla. Paluu "arkeen" ei onneksi tunnu pahalta kun Eelistä ei tarvitse viedä vieraalle hoitoon. Ja kun pääsee aloittamaan pikkuhiljaa eikä heti tarvitse olla täyttä päivää poissa.

Paluu todellisuuteen tapahtui myös viikonloppuna. Vaa'asta oli patteri lopussa pitkään ja vihdoin ostimme uuden. No, painoa onkin tullut alkukesästä viisi kiloa! Ei ihme että farkut meinasi tehdä tiukkaa... Paino alkoi kai kertyä heti kun lopetin täysipäiväisen imetyksen. Onhan sitä tullut kyllä herkuteltuakin ihan liikaa, etenkin miehen ollessa kotona. Nyt täytyy päästä takaisin ruotuun!

Salilla ja jumpassa käyntikin on jäänyt, ja asiaa ei auta se että piti käydä irtisanomassa Fressin kortti. Nyt ei ole varaa maksaa niin paljoa kuussa ylimääräisiä menoja ja kun palaan töihin, ei aikaa ole kuin viikonloppuisin lähteä pidemmälle salille. Onneksi työpaikalla on kuntosali, yritän järjestää muutaman kerran viikossa aikaa käydä siellä.

Eiköhän tämä tästä...

Vajaa vuosi synnytyksestä ja nyt tuo mahareppu on sellainen ärsyttävä mahanahkariekale. Nahan kutistumiseen menee aikaa, saa nähdä millaiseen kuntoon ehdin saada vatsani ennenkuin (toivottavasti) alan odottaa toista lasta. Toisaalta, eipä tarvitse sitten venyä niin kamalasti kun on jo valmiiksi tilaa ;) Ehkäisy jäi vajaa viikko sitten pois, saa nähdä koska ne menkat tulee.

Mutta nyt menen jumppailemaan vähän kun Eelis nukkuu vielä. Sohvanpohja houkuttaisi kyllä mutta ei auta, ei nämä läskit makaamalla lähde!

Imetyksestä

Imetys ja äidinmaito on sitten kummallinen juttu. Joku suositus on, että kaksivuotiaaksi imetettäisiin, joku että kun ensimmäinen hammas tulee, olisi imetys hyvä lopettaa (???). Lehmän maitoa saa alkaa käyttää 10 kk iässä mutta vauvajogurtteja voi alkaa käyttää jo 5 kk iässä (niissähän on siis myös maitoa [hyla]).

Äiti  on jo jonkin aikaa huolehtinut: "Entä jos se maito loppuu yhtäkkiä? Mitä Eelis sitten juo?".

Itse olen koittanut ajatella, että imetän niin kauan kun maitoa riittää ja Eelis sitä imee. Mietin kuitenkin, että pitäisikö alkaa jo kiiruhtaa maitotuotteita (ollaan syöty vauvajogurtteja vähän aikaa ja maisteltu raejuustoa). Imetän nyt jokaisen ruokailun päätteeksi ja aamusella kerran, yhteensä siis kuusi kertaa päivässä. Pääosin Eelis hörppäisee hyvin tissiä mutta joskus masu on niin täys tai huomio liikaa muualla, että maito ei maistu. Sitten mennään vaan leikkimään, en tuputa tissiä väkisin.

Internetsin maailmassa kun on niin monta ihmeellistä asiaa, että olen miettinyt kasvatanko tissivauvaa, niin moni kun lopettaa imettämisen näillä main. Ehkä antaa enää vain iltatissiä jos sitäkään. Jotenkin olen/olin ajatellut niin, että imetän niin kauan kun Eelis tissiä syö. Kun ei vieroksu kumpaakaan tissiä ja mielellään hörppää, kaiken lisäksi kun vielä maitoa riittää, niin miksi en tarjoaisi lapselleni vasta-aineita. Nehän on se syy miksi äidinmaito on ylivoimaista ja uskon, että imetyksen (onnistumisen) ansiosta meillä ei ole sairastettu kuin mieto flunssa kahdesti.

Samalla mietin, että kun tässä haaveilen siitä toisesta lapsesta, niin jos raskaudunkin sitten aikanaan nopeastikin ja maidontulo loppuu sitten sen myötä, riistänkö Eelikseltä ja itseltäni imetyksen onnen? Itselleni imetys ei ole koskaan ollut varsinaisesti miellyttävää, joskaan ei repulsoivaakaan. Aluksi se tietysti sattui, samoin tiehyttukoksen aikaan, muuten se on ollut vain... imetystä. Olen ollut äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että imetys on onnistunut ja maitoa riittänyt, mikään itsestäänselvyys se ei ole koskaan ollut. Alusta asti olin ajatellut imettäväni niin kauan kun vaan se onnistuu. Olen muissakin asioissa edennyt lapsentahtisesti, mutta entä jos se maito tosiaan loppuu ennenkuin Eelis olisi valmis?

Ja jos se toinen lapsi tulee, ja imetys onnistuu silloinkin, niin haluaisin edelleen imettää mahdollisimman pitkään. Mutta onko se sitten epäreilua Eelistä kohtaan, häntä kun en sitten olisi imettänyt niin pitkään? Ravinnollista arvoahan maidolla ei isommalla vauvalla enää ole mutta se henkinen arvo (sekä lapselle että äidille) on mielestäni sitäkin suurempi. On se vaan ihanaa kun vauva rauhoittuu syliin. Niin no, kai se isompana sitten rauhoittuu muutenkin kuin tissille :D

Samalla sitten mietin, että entä jos itselläni imetys toimiikin ehkäisynä? Haluaisin Eelikselle sisaruksen pienellä ikäerolla, mutta entä jos Eelis haluaakin syödä tissiä sinne kaksivuotiaaksi? Mikä oikeus minulla on lopettaa imetys "vain" siksi, että minä haluan toisen lapsen?

Ihme ajatuksia, vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta tällaisia olen miettinyt jo jonkin aikaa.

Tulevaisuutta

Keskusteltiin miehen kanssa toissapäivänä tulevaisuudesta. Jos en saa sairaalalta haluamaani paikkaa paikkakunnalta jossa asumme, on edessä todennäköisesti muutto toisaalle kunhan mies saa oman projektinsa loppuun. Minulle kun ei ole oman alan töitä täällä lukuunottamatta työpaikkaa jossa nyt olen ja sieltä haluan ainakin toistaiseksi pois. Pari vuotta kuitenkin aiomme vielä asustaa täällä, sillä joulukuussa kun minipillerit loppuvat, jätämme ehkäisyn pois. Toiveena olisi että jäisin äitiyslomalle taas ensi vuoden lopulla.

Itsehän olen haaveillut tästä skenaariosta jo jonkin aikaa, mutta nyt se on yhdessä päätetty miehen kanssa :) Jännittävää!

Maha

 Löysin tämän puhelimestani.

Vauvamahakuume alkaa nostaa päätään...

Oksennuspostaus

Täällä taas.

Kahteen viikkoon mahtuu paljon tapahtumia, niin ihania, kamalia kuin vähän kauhunkin hetkiä.

Äidin avustuksella (oikeastaan äiti teki suurimman osan töistä kun Eelis roikkui minun puntissa koko ajan) siivottiin koko keittiö, kylppäri ja taka- sekä etupihan kukkapuskat. Shoppailtiin kirppareilla, käytiin anoppilassa ja lapsuudenystäväni tyttären synttäreillä. Katsottiin hömppää ja tehtiin vaunulenkkejä. Sain kerättyä voimia sillä muutamana aamuna mies teki Eeliksen aamupuuhat ja äiti hoiti aamupuurot ja aamupäikyille laitoin, ja minä nukuin korvatulppien kanssa. Eelis kun heräili/heräilee tunnin-kahden välein koko yön ja olin melkoisen väsynyt.

Sain myös ihan omaa aikaa kun pihatalkoiden jälkeen mentiin viettämään iltaa kahden muun nuoren pariskunnan kanssa ja äiti jäi hoitamaan Eelistä. Oltiin naapurissa, kävin antamassa iltatissin ja menin takaisin. Tulin takaisin kyllä jo ysiltä että pääsin ajoissa itsekin nukkumaan. Mutta oli ihanaa olla hetki ihan aikuisten kesken turisemassa, ja kuitenkin sen verran lähellä Eelistä että tarvittaessa olisin ollut paikalla heti. Sain rentouduttua.

Kauhun hetkiä koettiin yksi aamupäivä sekä minä (yläkertaan) että Eelis (ulos) mentiin nukkumaan päikyille. Eelis oli vetänyt suuren satsin aamupuuroa ja tissiä vielä päälle. Kuuntelin itkuhälyttimestä (kuulen sen yläkertaan) että Eelis itkeskeli paljon unissaan, sellaista kipuitkumaista kitinää. Nousin ylös ja samantien kuulin kun ulko-ovi kolahti ja Eelis alkoi itkeä hädissään. Ryntäsin alakertaan jossa äiti riisuu itkevää Eelistä hätäisesti. Eelis oli alkanut oksentaa limaista puuromaitoa (ihana kaurapuuron ominaisuus mennä limaiseksi). Oli ilmeisesti syönyt itsensä liian täyteen. Kauhean tilanteen tästä teki se, että Eelis oli vaunuissa ja suu oli tietysti ihan täynnä oksennusta, siksi äiti oli hätäinen liikkeissään. Onneksi huomasi samantien kun Eelis alkoi oksentaa. Ja Eelis tietysti hätääntyi kun äiti oli hädissään. Tilanteesta selvittiin vajaan tunnin sylittelyllä, muutaman kerran masua vielä kipristi ja vähän oksensi lisää. Söikin sitten seuraavan kerran vasta iltapäivällä, vähän hörppäsi välipalaksi tissiä.

Äiti opetti Eelikselle uusia juttuja taas, ruoan päälle kiitetään nyökkäämällä ja pissan/kakan jälkeen vedetään yhdessä vessa. Eelis alkoi pari päivää sitten ilmoittaa myös pissahädästä.

Loppuajasta äidin täällä ollessa Eelis alkoi jo selkeästi kaivata minun läheisyyttä, oli rauhassa pissalla/kakalla vain minun kanssa ja halusi paljon syliin. Tosin nyt taitaa tulla seuraava hammas/hampaat, pari päivää on ollut todella sylinkipeä poika, selkeästi suuta kutittaa ja vaivaa (hieroo taas korviaan syödessä) ja tänään kuolaa valui solkenaan.

Nyt Eelis on alkanut roikkumaan lahkeissa koko ajan, seuraa perässä joka paikkaan ja haluaa olla osallisena arkisissa askareissa (tiskikoneen tyhjennyksessä, pyykkien laitossa ja lattioiden pyyhkäisyissä). Äidin pikku apulainen. Saattaa alkaa itkemään jos häviän näkyvistä.

Viime yönä Eelis nukkui kuusi tuntia putkeen (joista itse nukuin viitisen tuntia)! Illalla Eelis taas ahmaisi tissiä vähän liikaa, leikki vielä tissin päälle pinnasängyssä liian rajusti (pomppi laitaa vasten) ja oksennushan siinä taas tuli. No, ei kun vaatteet ja petivaatteet vaihtoon. Reippaasti Eelis oli suihkuteltavana, vaikka tulikin vielä vähän oksennusta. Vähän itkusti mutta ei ollut hätääntynyt (kun en itse hätääntynyt). Olin yllättynyt, sillä oksennuskammoisena pysyin ihan rauhallisena eikä tehnyt pahaa ollenkaan. (Ei edes tänä aamuna kun sain puklut suoraan naamalleni :D).

(Onpas nyt paljon oksennusjuttuja. Yöks!)

Luulen, että yöuniin auttoi läheisyyden tankkaus illalla. Iltapesujen jälkeen (ennen oksennusepisodia) oltiin sohvalla, luettiin kirjoja ja vähän leikittiin, Eelis oli kuitenkin koko ajan jossain määrin kiinni minussa. Heräsi ensimmäisen kerran yhden aikaan mutta nukahti ilman toimenpiteitä takaisin. Vasta kahden aikaan tarvitsi apua nukahtamiseen (kun roikkui taas laitaa vasten). Ja söi ensimmäisen kerran vasta neljältä.

Siirsimmekin Eeliksen nukkumaan omaan huoneeseensa, ettei meidän liikkeet ja sängyn natinat häiritse. Alustavasti auttoi, tosin "vain" miehen uniin. Saa nyt nähdä josko yöheräilyt tästä helpottaisivat ja Eelis oppisi taas nukahtamaan itse takaisin.

Yksi uusi juttu joka on vielä pakkoa kertoa: tutti. Sitä alettiin syödä viime viikolla! Eelishän ei ole tähän mennessä hyväksynyt tuttia ollenkaan. Saattoi pureksia sitä kuin purulelua. Mutta nyt yhtäkkiä haki tutin suuhun ja imi sitä. Ei nälkäänsä, sillä tiesin pojan olevan kylläinen. Mutta imun tarve on vielä suuri, varmaankin johtuu kiinteiden määrän lisääntymisestä. Ei jaksa syödä enää tissiä niin paljon, mutta imuttaa vielä. Tutin avulla onkin nyt rauhoituttu monena iltana, viime yönä Eelis haki itse tutin suuhun sängyssä ja jatkoi sen avulla uniaan!

Tällaista meille. Työjututkin on alkaneet selkiytyä minulle, jään hoitovapaalle kunnes Eelis täyttää vuoden, menen muutamaksi kuukaudeksi töihin ja kesästä jään työttömäksi. Helpotti suunnattomasti kun sain selkeän loppumispäivän, ja aiemmin kuin vuoden loppuun. Siinä on sitten kolme kuukautta aikaa kirjoittaa lisuri ja sitten voin avata uuden luvun elämässäni. Haaveena on, että saattaisin loppuvuodesta jäädä äitiyslomalle. Saa nyt nähdä mitä tapahtuu :)

Lapsikuume kadoksissa?

Olen taas elellyt lapsikuumeilun hiljaisaikaa. Välillä mieleen on putkahtanut, että halusinkohan tätä nyt sittenkään niin paljon, kun en jaksa enää päivittäin hehkuttaa mielessäni "Olen raskaana!". Tänään selaillessani blogeja näin Oliviahin uuden tulokkaan ja kyllä se tunne sieltä vaan taas tuli. Mulle kans! Ihan laittoi hymyilyttämään pienen ihmeen kuva :) Joo, kyllä minä tätä haluan.

Piti jo aiemmin sanoa, mutta unohdin. Harsot. Ne tylsät valkoiset, ihanan pehmeät ja monikäyttöiset harsot. Tajusin Hannan blogia lukiessani että niitähän saa näemmä myös värillisinä ja kuvioiden kera!!! Näitä tulee meillekin!

Tämä näyttää olevan nyt ahaa-elämysten aikaa :)

Huomenna voin sanoa että viikon päästä ultraan!

Tänään mennään kaveriporukalla leffaan katsastamaan Inception. En malta odottaa, olen kuullut vain positiivisia juttuja leffasta.

Univauvoja

Eilen illalla päätettiin yhdessä se, minkä itse olin päättänyt jo alkuviikosta :D Pillerit saavat jäädä. Me aletaan yrittää vauvaa tähän taloon! Olen innoissani ja niin onnellinen :)

Eilen illalla puuhailtiin yhdessä koko ilta, ihanaa yhdessä ja lähekkäin oloa. Katsottiin American Crime. Olin nähnyt elokuvan aiemminkin. Todella hyvä, mutta todella raskas. Suosittelen.

Näin viime yönä kahta eri unta, jotka muistan vielä. Toisessa olimme saaneet tietää Stonehenge tyylisestä kivimuodostelmasta jossain ja menimme yöllä katsomaan sitä. Se oli upea, se oli niin upea, että ihastelin sitä kyyneleet silmissä. Yötaivas oli syvän sininen ja vieressä ollut järvi/meri pauhasi. Kivimuodostelman takana olikin pieni mökki, jossa asui noita (ei ilkeä, vaan sellainen ystävällinen ennustajaeukon tyylinen noita). Noita sanoi, että kannan sisälläni elämän siementä. Olin onnellinen.

Toisesta unesta muistan vain sen, että meillä oli pieni hoikka poika. Lapsi oli noin puolitoista vuotias. Rakastin häntä kovin paljon.

Aamulla heräsin hyvällä tuulella, tavallista paremmalla sellaisella. Maha kipuilee edelleen muttei enää niin voimakkaasti. Vuoto on edelleen runsasta, mutta suhtaudun tähän jotenkin puhdistusmaisesti. (Onko se edes sana?) Keho puhdistuu ja valmistautuu muutokseen. Minä valmistaudun muutokseen.

Finito

Tänään päätin ääneen lopettaa taekwondon treenaamisen, ainakin toistaiseksi. Motivaatio treenaamiseen on tippunut ihan täysin kevään aikana. Alkulämmittelyt on aina olleet täällä uudella paikkakunnalla todella rankat ja jos ei ihan oikeasti treenaa, ei niitä jaksa. Ja jos vähänkin jaksaisi, veisi se suurimman osan energiasta eikä itse lajin harjoitteluun yleensä jää juurikaan energiaa ja jaksamista. Myös polvi on kipuillut enkä varmaan koskaan pysty tekemään kaikkia potkuja. Seuran vanhemmat vetäjät ovat itse rikkoneet selkänsä ja tällä hetkellä päävetäjällä ei lonkka toimi oikein kunnolla. Ihme kun eivät tästä viisastu, vaan jatkavat liian kovaa treenaamista. En ole ammattiurheilija ja haluan liikkua vain omaksi ilokseni. Seurassa oli yksi vetäjä jonka treeneissä tykkäsimme käydä, mutta nyt hänkin lähtee pois.

Seli seli, mutta ehkä näin on parempi.

FB:ssä ilmaisin myös "ääneen" ajatukseni, ja heti tuli onnitteluja "uudemman kerran" :D Sisälläni pieni ääni huokaa, voi kun olisikin siitä johtuva treenilakko :)

Tänään tein töitä kollegani kanssa, jolla on 1,5 vuotias poika ja he ovat yrittämässä toista. Hänen kanssaan on aina niin ihana pohdiskella näitä juttuja kun hänkin vauvakuumeilee (tai lapsikuumeilee, kuten asian nimesimme) mutta hän myös tietää jo mistä puhuu ja millaista on olla äiti. Hänen avulla luon itseeni uutta uskoa, että minustakin voisi tulla äiti. Hänen ajatusmaailmansa on niin samanlainen, mutta hänellä oli paljon mieheni piirteitä lapsiin liittyen. Hän jaksaa aina rohkaista minua, että kyllä se mies siitä mukaan lähtee ja haluaa lasta. Hän myös aina kertoo ihania ahaa-elämyksiä joita koki odotusaikana, koskien erityisesti tulevaa elämänmuutosta.

Jotenkin hieman toivoisin, että ensi vuonna voisimme jo odottaa lasta. Se sopisi meidän elämänrytmiin. Siitä lähtien kun tutustuimme, olemme joka vuosi tehneet jotain "mullistavaa":

2005: Tapasimme

2006: Muutimme yhteen

2007: Menimme kihloihin

2008: Valmistuimme ja muutimme uudelle paikkakunnalle

2009: Ostimme oman asunnon

2010: Menimme naimisiin.

Mies itseasiassa pohti tätä ennen minua, totesi että mitähän ensi vuonna tehtäisiin. Eipä tajunnut pelkästä katseesta mitä sitä voisi tehdä :D

Häiden jälkeinen elämä

No, vähän paremmalta näyttää. Sormuksen vein kultasepälle korjattavaksi ja sain sen takaisin vielä samana päivänä. Sain uuden timantin ja muutkin kiristettiin varmuuden vuoksi. Kaikki tapahtui onneksi veloituksetta. No, kyllähän sen vihkisormuksen luulisi kestävän muutamaa päivää kauemmin elämää...

Auto sen sijaan ei ole kunnossa. Toissapäivänä saivat korjaamolla nostettua ikkunan ylös, mutta vika jäi mysteeriksi. Kuulemma korjaus saattaisi tulla kalliiksikin. Päätettiin antaa ikkunan olla, nyt siihen ei saa koskea. Ikkunanpesunestesäiliö oli puhki, tilattiin uusi. Se maksaa 80 euroa. Tämän lisäksi amispoika korjaamolla kulutti meidän akun loppuun. Se on kyllä vanha akku, eikä mikään uuden veroinen enää, mutta koko talvena meillä ei ole juuri ollut ongelmaa sen kanssa. Kerran ei auto lähtenyt käyntiin kovan pakkasyön jälkeen, ja radiota ei saa jättää yön yli kiinni paneeliin. Ihmekös jos se kuluu loppuun jos auto on päällä tunnin verran korjauksen aikana. Uusi akkukin on siis ostettava, ei kuulemma kauaa tule enää kestämään tuo akku. No, kun pääsimme lähtöasemiin korjaamolta, auto ei pihahtanutkaan. Siinä sitten mentiin pyytämään kaapeleita että päästäisiin edes liikkeelle. Olivat kuulemma antaneet vähän virtaa autolle ennen kuin olivat ajaneet sen ulos korjaamolta ja hartiat polvissa roikkuva amis tuli naureskelemaan automme viereen "Höhöhöö, eikö lähe käyntiin?". No ei kai lähde jos sille antaa virtaa vain sen verran että sen juuri ja juuri saa ulos korjaamolta! No, ei tässä kaikki. Tietysti uudet renkaatkin on ostettava tänä keväänä kun vanhat renkaat ovat jo liian kuluneet.

Siihen ne häämatkarahat sitten menivätkin :F

No, kyllä tämä tästä. Nukuin viime yönä 12 tuntia, joten maailma näyttää hieman valoisammalta, varsinkin kun aurinko vähän koittaa pilkottaa pilvien takaa. Laiton viikolla kesän siemenet itämään esikasvatusta varten ja siivosin meidän pation. Laitoin jo matotkin sinne! Lämpimiä päiviä odotellessa! Odotan kyllä niin kesää, viherpeukalointi poistaa niin tehokkaasti stressiä!

Päätin myös tällä viikolla, että lopetan tältä keväältä taekwondon ja kobudon treenaamisen. Aloin stressata liikaa siitä, etten ehtinyt enkä jaksanut mennä treeneihin. Totesin itselleni, että vapaa-ajasta ei pidä stressata. Joten parempi että laitan pelin täysin poikki. Treenien sijaan käyn salilla ja lenkillä, nautin ulkoilmasta ja siitä, että voin aamulla suorittaa liikuntani. Olo helpotti heti. Eilen aamulla huomasin olleeni salilla normaalin tunnin sijaan lähes kaksi tuntia! Lisäsin painojakin moneen laitteeseen :)

Häiden jälkeinen elämä on ollut kiireistä. En ole vielä muuttanut nimeänikään minnekään. Ajattelin tekeväni sen ensi viikolla, on varmasti muuttunut nimi väestörekisteriin.

Vauvakuumekin jyllää. Kuulin tässä taannoin, että töissä laboratoriotöiden rahoitus ei näytä tätä vuotta yhtään paremmalta ensi vuonnakaan. Jotenkin ajattelen asiaa suurelta osin siltä kannalta, että nythän olisi täydellinen aika hankkia se lapsi jos sellainen olisi tullakseen. Kun kukaan ei voi tehdä minun töitä puolestani jos olen poissa, niin nyt kun niitä ei kuitenkaan olisi (muuta kuin kirjoitushommaa), niin ajoitus olisi niin täydellinen! Mutta miten saisin tuon miehen ymmärtämään tämän?? Tiedän, että haluan nähdä tämän asian vain tältä kantilta... Mutta silti!

Ajattelen (yllättäen) asiaa useinkin, ja jotenkin se tuntuu niin kaukaiselta, mutta niin nopeasti tapahtuvalta, että ihan pelottaa. Vaikka ehkäisyn lopettaisi nyt, ei vauva olisi tässä maailmassa tänä vuonna (jos raskautuisin naps tuosta vain heti). Mutta kuitenkin se aika menisi ihan hujauksessa ja jos kaikki menisi hyvin, olisi nyytti kotona ihan yhtäkkiä! Kaikki muuttuisi.

Huomaan alkavani muuttaa omaa elämääni ihan itseltänikin vaivihkaa niin, että ymmärtäisin itsekin miten saisin lapsen mahtumaan aikaani. Treenaamisen lopettaminen on yksi osa tätä muutosta. Kun huomaan, että minun ei ole pakko treenata joka ilta, voin treenata vain omaksi ilokseni silloin kun huvittaa, en ole ammattiurheilija ja minun ei ole pakko edetä hurjaa vauhtia eteenpäin. Voin myös jättää treenit väliin ja mennä salille tai lenkille juuri silloin kun huvittaa ja silloin kun on aikaa. Treenaamisen ei tarvitse enää olla suurin osa elämääni jos enää ei tunnu siltä.

Toinen vaivihkaa tekemäni muutos on viikolla kotitöiden tekeminen. Meillä on yleensä pesty pyykkiä ja siivottu viikonloppuisin. Myös kaikki kotiprojektit on yleensä jätetty viikonlopulle. Nyt huomaan pesseeni pyykkiä viikolla, sekä tehneeni useita kotiprojekteja töiden jälkeen (kukkien istutus ja pation siivous ovat esimerkkejä tästä). Ja sehän onnistuu!

Pohdin aiemmin tänä vuonna sitä miten lapsen saaminen muuttaisi sen, ettei minulla olisi samalla lailla omaa aikaa. Jotenkin yhtäkkiä tajusin, että tekemällä hommia näin ja löysäämällä erityisesti treenaamista, ei se oma aika häviä mihinkään. Jotenkin tajusin tässä sen, että muuttamalla elämänrytmiäni ei se lapsen tulo olisikaan ehkä niin suuri muutos ja "pilaisi" kaikkea. Jotenkin en nyt saa sanoin ulos sitä tunnetta ja sitä ajatusta minkä koin, mutta ehkä joku ymmärtää mitä ajan takaa.

Minulla olisi nyt niin paljon kaikkea pohdittavaa, mutta töitä pitäisi tehdä ihan hetki. Maanantaina on aika merkittävä esitys (taas), ja pitäisi käydä läpi sitä. Mieskin on töissä (töissä, ei kotona niinkuin minä), joten nyt voisin puhua esityksen läpi ilman häiriötä. Lisäksi meillä on taas illalla karonkka, joten pyykit pitää saada pestyä ja pitäisi vähän siivoillakin tänään ennen juhlaan valmistautumista.

Puuhalauantai

Nyt saa kevätaurinko paistaa täysillä! Pesin nimittäin tänään ikkunat ja on taas raikas olo kotona. Innostuin aamulla ja jopa pesasin lattiat ja kävin ravistamassa matot ja sohvan tyynyt ulkona (mies kyllä avusti kiltisti :). Vähän silläkin siivosin kunnolla, ettei ensi viikonloppuna tarvitse miettiä siivousta.

Meillä kävi myös vieraita tänään, työkollegani 1,5 vuotiaan poikansa kanssa. Ovat käyneet täällä kerran aiemminkin ja voi että! Olin niin ylpeä meidän kissoista! Tähän mennessä kollipoika nyt ei ole tajunnut mistään mitään eikä ole mitenkään erityisesti pakoillut pienempi ihmisiä, mutta meidän tyttö on tosiaan ollut ihan piilossa ja suhissut jos ollaan menty liian lähelle. Tänään kissat olivat ulkona kun vieraat saapuivat ja tulivat sisälle vasta sitten. Pienempi kissa tuli sisälle ensin ja meni pöydän alle tuolin päälle piiloon, mutta kun poika kävi kurkkaamassa kisulaista, ei meidän tytteli kuin vähän peruuttanut pienten sormien ulottuvilta. Yhtään ei suhistu eikä juostu heti ensimmäisen tilaisuuden tultua yläkertaan karkuun! Ihan mahtavaa!

Poika viihtyi täällä vallan mainiosti, erityisesti nyt kun olivat tuoneet omia leluja mukaan. Kirjasta minulle näytettiin kissa ja tähti. Käytiin taas puistossakin ja mies yllätti minut täysin kun vastasi myöntävästi kun kysyin lähtisikö hän meidän mukaan puistoon! Mies oli muutenkin tavallista enemmän vuorovaikutuksessa pienen pojan (lapsen) kanssa. Ei kuitenkaan niin paljoa ymmärtänyt, että kun vahti hieman pojan perään meidän akkojen juodessa kaffetta, pitäisi pienen lapsen mukana mennä ylös asti samaan huoneeseen eikä vain jäädä portaisiin seisomaan ja tuijottamaan pojan perään. Vähän meinasi pientä alkaa pelottaa kun ei ylhäällä ollutkaan sitten ketään ja tuli äitiä ikävä. Sanoinkin sitten miehelle että pitää olla vuorovaikutuksessa ettei pientä ala pelottaa. Onneksi pojan äiti tietää meidän "tilanteen" ja on ihan mukana vauvakuumeilussani ;)

Ulkona oli kuitenkin aika ikävä viima, joten emme olleet puistossa ihan kamalan kauaa. Mutta kiltisti kitisemättä mies jaksoi olla meidän kanssa (kanssa yksi iso lapsi :D). Kyllä tämä lapsikoulutus tästä vielä etenee!

Siivousurakan päätteeksi aion käydä saunassa, laittaa vähän naamaan naamiota ja rentoutua elokuvan parissa, jalkavoiteet varpaissa, peiton alla teemuki kädessä. Ihanaa!

Kevättä rinnassa

Kävin viime yönä katsomassa kummityttöäni, vein tuliaiseksi lämpörasian johon vauva laitetaan (?!). Pelkäsin että olin ostanut liian pienen rasian, mutta kun pääsin paikan päälle, oli vauvalla vain sellainen musta (esim. broilersuikaleilla oleva) rasia ja äiti oli tyytyväinen lahjaani ja laittoi heti vauvan vaaleaan lämpörasiaan.

Näin eilen facebookissa ensimmäisen kuvan kummitytöstäni, varmaankin uni tuli siitä :)

Huoh, niin luulin että vauvakuume olisi hetkeksi väistynyt häähumun tieltä mutta mitä vielä. Nyt kun vauvoja putkahtelee joka puolelta maailmaan, minä vain haikailen ja haaveilen enempi. Olen yrittänyt hillitä itseäni hellimällä hedonistista puoltani, yrittänyt keskittyä rentoutumiseen ja treenaamiseen. Mietin tulevaa häämatkaa (vasta syksyllä) ja kaikkea sitä tavaramäärää mitä pitäisi ostaa ja mikä on pakko saada (uusi parisänky, mielellään moottoroitu ja vitriini keittiöön). Rahaa pitää säästää näihin melkoiset summat joten ei voi ostaa vauvajuttuja = ei voi vauvakuumeilla. Mukamas.

Voi voi...

No, asiasta kukkaruukkuun. Odotan kevättä tosi paljon. Tehtiin eilen miehen kanssa vähän lumitöitä, raivattiin takapihan patiolta lumia pois (onneksi suuren osan patiosta peittää valokate) jotta se olisi lumivapaa mahdollisimman pian. Odottelen ensimmäisiä aurinkoisia kevätpäiviä ja kovasti tekisi mieli jo grillailla. Ja syödä viikonloppuaamuisin aamupala ulkona.

Onneksi aika kuluu melkoiseen tahtiin, enää viikko neiteilyä! Hurjaa! Täytyy käydä kaikki hääjutut läpi ja miettiä mitä vielä pitäisi tehdä.

Heräsin aamulla ennen herätyskelloa ja mieli on pirteä. Ulkona paistaa aurinko ja työt ei stressaa. Silti jostain syystä tuntuu, että tänään ei huvittaisi tehdä töitä yhtään. Tekisi mieli mennä vähän kaupungille kiertelemään ja sitten kotiin kissojen seuraksi. Tekisi kovasti mieli valokuvailla taas.

Ehkäpä menen kahvihuoneeseen aamuteelle ja koitan ottaa itseäni niskasta kiinni.

Rentouttavaa meininkiä

Viikonloppu oli ihana. Lauantaina heräsin kahdeksan maissa ja torkuin yhdeksään asti. Vetkutin kuitenkin vielä sängystä nousemista lähes yhteentoista asti! Kävimme ystävämme tupareissa toisella paikkakunnalla ja tulipa taas itsekin ajettua pitkästä aikaa pidempää matkaa. Oli ihan mukavaa. Jätimme sukuloinnin väliin, sillä keli oli aika huono aamulla.

Sunnuntaina kävimme pitkästä aikaa myös treeneissä, nyt on taas lihakset mukavan kipeät :) Tänään salille ja huomenna voisi mennä treenailemaan taekwondon uudistuksia. Eilen lämmittelyissä polvi rutisi muutaman kerran juoksuissa ikävästi enkä uskaltanut tehdä täysillä (ei sillä, meinasi happikin loppua). Luulen että sitä vaan kiukutti kun en ole taas hetkeen juoksennellut.

Aamulla heräsin kohtuullisen virkeänä, pitkästä aikaa. Viikonlopun täysi rentoutuminen Sims 3:n parissa teki terää, en stressannut mistään.

Sain myös kummitytön viikonloppuna tähän maailmaan <3 Oli ollut aika vaikea synnytys, saa nähdä pääseekö perhe hääjuhlaan, sillä äiti sai muutaman tikin ja on aika kipeänä. Matka on kuitenkin aika pitkä istua autossa. Myös opiskelututtavani sai tytön loppuviikosta. Ainiin, ja saihan vanhempien naapurien poika (yläastetuttu) tytön kanssa viime viikolla. On ollut tytökäs viikko.

Näin unta viime viikolla että olin raskaana. Olin kovin onnellinen. Näin myös unta, että hellittelin vauvaa, tosin en tiedä oliko se minun vai ei. Häähumu ja työkiireet ovat hieman syöneet terävämpää reunaa vauvakuumeelta, mutta kyllä se täällä on edelleen. Toisaalta edelleen ahdistaa se, että minun ikäiset alkavat jo toista kierrosta, mutta toisaalta helpottaa se tieto, että ei kaikilla vielä ole vauvaa tässä iässä. Viikonlopun tupareissa oli ammattikoululaisia = 16 vuotiaita, ja ikäkriisi iski taas hieman. Toisaalta nauratti myös se tieto, että osa ystävistäni oli näitä nuorempia puolet vanhempi :D

Tämän viikon suunnitelma on olla vähän rennommin, teen rästiin jääneitä hommia pois alta, pitää kirjoittaa taas uusi abstrakti kesän kokoukseen sekä analysoida muutamat datat. Loppuviikosta avustan kolleegaa hänen töissään ja sitten onkin taas viikonloppu! Ensi viikolla ajattelin olla töissä vain alkuviikon, saan rauhassa viimesitellä hääjuhlan puuhat ja vähän rentoutua.

Mutta nyt aamuteelle ja sitten hommiin!

Ahdistusta

En sitten nukkunut päikkäreitä enkä pelannut pleikkarilla torstaina, aika loppui kesken :P Mutta oli kyllä ihanaa olla koko päivä kotona!

Olin taas tänään töissä ja siinähän se päivä hurahti. Meni odotettua kauemmin hommissa ja päästiin ruoanlaittoon vasta neljän maissa. Sitten aloitin Sims3:sen pelaamisen, The Sims on ollut suosikkini jo 10 vuotta, eli olen ollut fani sen ilmestymisestä lähtien :) Huomenna ei onneksi tarvitse mennä töihin, voisi koittaa ehtiä kuntoilutreeneihin kahvakuulailemaan.

Tehtiin miehen kanssa tänään hyvää currykookoskanaa, oikein nom nom.

Minulla oli jostain syystä eilen hetken aikaa aivan toivoton olo. Jostain syystä tuntui, että en ikinä saa lasta/lapsia, oli niin tavattoman tyhjä olo sisällä. En oikein edes tiedä mistä tämä tunne tuli, kyllähän se mies sanoi että haluaa lapsia "sitten joskus". Heitin ihan vitsillä perjantaina miehelle, että nyt äkkiä lasta pykäämään kun seuraava vuosi tulee olemaan aika hiljaista töissä rahoituksen puutteen takia. Mies otti sen liian tosissaan ja huomautinkin siitä hänelle. Meni hyvä vitsi ihan hukkaan :(

Luin tänään Haaveista totta? -blogin synnytysmuistelmia ja sektiokertomuksesta tuli itsellenikin kovin ahdistunut ja lohduton olo. Itse olen syntynyt sektiolla viikolla 30, painoa minulla oli kilon verran ja selviytymismahdollisuus 15 % luokkaa. Todennäköisyys erilaisille kehityshäiriöille oli suuri. 25 vuotta myöhemmin olen terve nainen enkä kärsi minkäänlaisista vajavuuksista. Äiti kertoi tässä taannoin että pienempänä minulla oli ongelmia terveyteni, lähinnä keuhkojen kanssa, sillä ne eivät ehtineet kehittyä kunnolla. Mutta ensimmäisten muutaman vuoden jälkeen olen ilmeisesti voinut hyvin. Voin vain kuvitella miten vaikeita nuo ensimmäiset vuodet olivat vanhemmilleni.

Äh kun ahdistaa. Lieneekö juuri loppuruoralla olevien menkkojen syy...

Tulevaisuutta

Hihi sain tietää tässä tunti sitten, että yksi lapsuudenystäväni on jo neljännellä kuulla raskaana. Olen kyllä heidän puolesta ihan todella onnellinen! :) Raskauksista puheenollen, kaikista pitkäaikaisin ystäväni odottaa kummilastani (heidän toista), laskettu aika kuukauden päästä! Neuloin tulokkaalle pipan bambulangasta, vielä täytyy vääntää tossut ja tumput :) Yksi opiskelututtuni odottaa toista lastaan ja ylä-asteelta tuttu poika ensimmäistään (tai siis hänen tyttöystävänsä odottaa). Kollegani odottaa ensimmäistään, onkohan vielä muita? Ah, veljeni naisystävän lapsi odottaa ensimmäistään. Yhden ystävän tiedän yrittävän toista. Ihania uutisia tulvii kertakaikkiaan monelta suunnalta!

Vauvauutiset antavatkin minulle loistavan aasinsillan eilisillan juttutuokiolle miehen kanssa. Aiheena oli taas perheenlisäys. Tällä kertaa juttelu oli hieman erilaista kuin viimeksi, sillä mies kertoi myös ajatelleensa asiaa jonkin verran. Tämä yllätti minut, sillä luulin, että vauvakeskustelu olisi kuitenkin ollut jotain sen verran "epämiellyttävää", että mies olisi työntänyt sen pääkopassaan syrjään. Hänellä kun on tapana olla piittaamatta tai huomioimatta heti epämukavia asioita ja siirtää niitä niin kauan kuin mahdollista. Emme ehtineet keskustella asiasta niin paljon kuin olisin itse halunnut, sillä mies oli todella väsynyt.

Mies myönsi, että voisihan se lapsen tulo elämään olla ihan mukavaa ja lapsen kasvattaminen voisi olla mukava "haaste". Hän myös sanoi viime viikonloppuisesta vauhtipepun vierailusta, että ei se ollut niin rasittava kuin hän olisi odottanut. Ehdimme myös hieman puhua omien vanhempiemme iästä (i'istä???) ja mies totesi, että hänen äitinsä oli miehen ikäinen kun hän sai ensimmäisen lapsensa (mieheni). (Ja tämä asia tietysti painaa miehen pääkopassa suurenakin "sanana"...) Minä myös totesin, että omat vanhempani ovat jo sen ikäisiä, että heistä ei ole pidempiaikaisiksi lastenhoitajiksi enää. Ja minulle tuli pienoinen ikäkriisi, mutta siitä joskus toiste.

Itse en nyt oikein tiedä mitä ajattelisin, tai mitä olisi "järkevää" ajatella. Minulla on kova vauvakuume, ollut jo jonkin aikaa. Minusta tuntuu, että minä voisin olla valmis äidiksi ja että mies voisi olla valmis isäksi. Minusta tuntuu, että työrintamalla voisi olla aikalailla "sopivin" hetki olla pois se vuosi. Minusta tuntuu, että meillä olisi jo nyt kaikki edellytykset kasvattaa fyysisesti ja henkisesti terve lapsi. Mutta en tiedä onko "minusta tuntuu" tarpeeksi? Sanoinkin miehelle, että jossittelu saa minut turhautumaan. Mies kysyikin, että miksi asiaa ei voi ajatalla näin:

Sitten kun lopetamme ehkäisyn, niin sitten lapsi saa tulla kun on tullakseen.

Kuulostaa huomattavasti lohdullisemmalle kuin "Jos lopettaisimme ehkäisyn niin lapsi saisi tulla kun se olisi tullakseen". Mutta en tiedä onko tämä minulle tarpeeksi? Koska on se "sitten kun"? En halua tarkkaa päivämäärää, itse en halua ryhtyä tekemällä tekemään lasta, se on tullakseen sitten kun tulee, mutta koska olisi yrityksen aloittamisen aika? Jos lopettaisin ehkäisyn kesällä, pamahtaisinko paksuksi ensimmäisen pillerittömän kuukauden jälkeen, vai menisikö kropan normalisoitumiseen jopa vuosi? Saisinko lapsen heti ensimmäisen raskautumisen myötä vai joutuisinko kestämään monta keskenmenoa tai valeraskautta? Joskus tulevaisuuden ennustaminen toisi niin paljon lohtua...

Mutta kun minusta tuntuu!

Vauvamahoja

Tänään tajusin, että eräs kollegani on raskaana. Hänellä on ihana raskausmaha, taitaa olla jo kuudennella kuulla. Eräs opiskelututtava odottaa toista lastaan (rv 30) ja lapsuuden ystävälläni on kummilapseni laskettu aika ensi kuussa. Huoh, minäkin haluuuuuuun!

Pengoin Suuri Käsityö lehtiä työkaverilleni (etsin taaperoiden housuja) ja hirmuinen kutina iski sormiini. Haluaisin alkaa väkertää vauvanvaatteita! Olen vasta aloittelija käsitöissä ja saan tuhraantumaan aikaa vielä ihan perusasioihinkin. Pienet vaatteet silti valmistuisivat edes joskus (laatikossa olohuoneen pöydällä odottaa viime kesänä aloittamani virkattu huivi, puolet vielä jäljellä!). Tahtoisin virkata pieniä tossuja ja ommella bodyja.

Työkaverini ehdotti, että tekisin näitä tulevalle kummilapselleni. Ongelma on vain, etten tiedä kumpaa sukupuolta lapsi on, tykkääkö lapsen vanhemmat kuinka paljon itse tehdyistä (ei niin täydellisistä) asusteista ja kuitenkin tekisin niistä liian itseni näköisiä ja haluaisinkin pitää väkerrelmäni itse. Toisaalta, jos nyt alottaisin, voisin saada ne ajoissa valmiiksi, tai ainakin harjoittelukappaleet olisi tehty. Tiedä sitten kuinka kieroon mies katsoo kun alan piipertää vauvanvaatteita :D

Toisaalta, meillä kyllä on noita apulaisia.

Lanka Novitan bambua.

Rakas päiväkirja...

Mietin eilen illalla uutta innostustani bloggaamiseen. Tai no, uutta ja uutta.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa aina. Siis ihan aina, kun vain kynä on alkanut pysyä kädessä. Ehkä oli vain luonnollista näin nykyaikana siirtää tämä kirjoittaminen tietokoneelle. Enää en edes jaksaisi kirjoittaa käsin. Tuntuu, että se on liian vaivalloista. Enkä saisi valokuvia mukaan.

Aloitin bloggaajan "urani" livejournalissa vuonna 2004 kun muutin pois vanhempien luota. Jatkoin kuitenkin vielä käsinkirjoitettua versiota, mutta se jäi kahden vuoden päästä kaapinpohjalle kun aloitin ensimmäisen oikean blogini bloggerissa vuonna 2006. Sen jälkeen minulla on ollut kolme "virallista" blogia ja yksi salainen blogi. Ensimmäisessä käsittelin opiskelijaelämääni, toisessa vaihto-oppilas aikaani ja kolmannen aloitin kun valmistuin ja aloitin työelämän (ja muutin toiselle paikkakunnalle). Neljäs salainen blogini saattoi olla tämän blogin prototyyppi, sillä käsittelin siinä masuasukin vaiheita alkuviikoilla. Purin vauvakuumettani, mutta se tuntui kovin persoonattomalle ja sen päivittäminen unohtui.

Olen siis ilmeisesti aloittanut uuden blogin elämäni käännevaiheissa. Ensin opiskelujen ja itsenäisen elämän alkaessa, sitten vakiintuneen parisuhteen aikana, ulkomailla asumisen aikana, työelämän aikana ja nyt miksi? Perheyden haaveilun aikana? (Ainakin blogilistastani päätellen...)

Edellistä blogiani kirjoitin ahkerasti vielä viime vuoden keväällä, mutta sen jälkeen en sinne ole juurikaan kirjoitellut. Ystäväni ovat tienneet kaikista virallisista blogeistani ja ovat lueskelleet niitä silloin tällöin. En kuitenkaan halua kaikkien (ystävienikään) tietävän ihan kaikkea ja se päiväkirjan ydin on jäänyt toteutumatta. Ajatusten ja sydämen auki purkaminen.

Tuntuu, että minulla olisi niin paljon pohdittavaa ja haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä pohdinnoistani, mutta en kuitenkaan halua käydä läpi näitä asioita ihan kenen kanssa vaan. Tätä blogia perustaessani ajattelin, että jos pysyisin suhteellisen anonyyminä, voisin purkaa kaikki mieltäni askarruttavat asiat. Mikä ihme siinä on, että ventovieraille kirjoittaminen on helpompaa kuin ystäville kirjoittaminen? En ehkä halua purkaa ajatuksiani niin henkilökohtaisesti ja intiimisti. Haluan vain sanoa ne ja that's it. En myöskään halua kuormittaa asioillani yhtä ihmistä, ehkä tätä kautta tuntuu, että voin jakaa lastia useammalle.

Toisaalta, nyt minulla on vauvakuumeen myötä alkanut olla tarve purkaa niitä kipeimpiäkin asioita elämässäni. Mutta tuntuu, että minulla ei ole vielä ketään kenelle purkaa tätä kaikkea (johtuen siitä, etten halua kailottaa vaavihaaveitani vielä). Ja minä uskon purkamisen voimaan. Ei ne asiat pelkästään sisällä hautomalla parane, itseäni helpottaa aina kun saan vähän kirjoitettua tai puhuttua.

En tiedä tuleeko kukaan edes koskaan lukemaan tekstejäni, mutta en oikeastaan edes välitä. Blogger on muuttunut niin paljon vuodesta 2006 (vasta tätä blogia perustaessa tajusin tuon blogilistan!), nykyään saan toteuttaa myös sitä pientä kyylää sisälläni ja pääsen kurkistamaan lapsiperheiden elämään. Ehkä se, että minulla ei ole niitä ystäviä joilla on jo lapsia lähelläni, ynnättynä vauvakuumeeseeni ja perheyshaaveisiini sai aikaan tämän. Minulla on tarve edes jollain lailla nähdä miltä se (lapsi)perheellisen arki tuntuu.

ps. huijasin ja lisäilin kuvia teksteihini jälkikäteen.

Kissat

Räkätauti sen kuin jatkuu. Menkkamainen kipuilu on hävinnyt mutta sen tilalle on tullun hentoinen jatkuva päänsärky. Viime yönä uni maittoi 12 tunnin ajan. Olen useampana yönä nähnyt unia vauvoista.

Kuten muistaakseni ensimmäisessä postauksessani mainitsin, meillä on kaksi kissaa. Vallan ihania otuksia ovatkin. Huoleni kissojemme suhteen (ja erityisesti pienten lasten) on se, että entä jos ne eivät totu pieniin lapsiin?

Kissamme eivät ole tottuneet kovinkaan meluiseen ympäristöön ja meillä ei juurikaan hälistä. Vieraita meillä kyllä käy ja silloin suu käy, siihen kissat ovat jo oppineet eivätkä enää pakoile piilossa. Naapurin lapset leikkivät kesäisin takapihalla ja kissojen ollessa ulkona ne seuraavat lasten leikkejä herkeämättä. Kovin suurta meteliä sen verran vanhemmista lapsista ei kuitenkaan pääse.

Meillä ei täällä kaveripiirissä ole juurikaan pieniä lapsia jotka voisivat tulla meille kyläilemään. Yhdellä ystävälläni on noin vuoden ikäinen vaavi ja hän kävi luonamme vauvan kanssa viime kesänä. Olimme silmä tarkkana seuraamassa kissojen toimintaa kun vauva laskettiin lattialle kantokopassaan. Kissat tulivat paikalle hiippaillen ja varovasti kävivät haistelemassa tulokasta (samanlailla tekevät mille tahansa uudelle joka meidän kotiin tulee). Itse vauvaa eivät juurikaan uskaltaneet haistella mutta kun vauva otettiin syliin, mentiin kantokoppaan asti tutkailemaan uusia hajuja. Kaikki näytti menevän ihan hyvin.

Mutta sitten toinen kissoistamme ilmeisesti tipahti pöydältä, ja vauva joka oli vieressä kantokopassaan pelästyi tätä yhtäkkistä liikettä ja parahti itkemään. Kissa pelästyi kovaa ääntä kamalasti ja koitti sohaista tassullaan kantokoppaa, samalla äiti syösyi ottamaan vauvan turvaan ja kaikki tämä pelotti kissaa entistä enemmän. Toinen kissa ei huomannut tilannetta ollenkaan, vaan luuli että nyt leikitään kun toinen sähisee (sisarusparilla on vähän rajummat leikit keskenään), ja hyökkäsi pelokkaan kissan kimppuun. Kaaos oli valmis. Sain napattua pelokkaan kissan syliini tiukasti ja tuuppasin sen pihalle, toinen seurasi perässä. Ovi kiinni ja tilanteen rauhoitus.

Olin aivan kauhuissani, onneksi vauvalle ei käynyt mitään. Olin niin pahoillani tilanteesta. Onneksi äiti ei loukkaantunut minulle, pyyteli jopa anteeksi että oli vähän potkaissut sähisevää kissaa kauemmas (ja sai naarmun jalkaansa), mutta mielestäni äidillä ei ollut mitään anteeksi pyydettävää. Minäkin olisin potkaissut kissaa, jopa omaani tässä tilanteessa. Menimme pihalle näyttämään vauvaa kissoille vielä ennen vieraiden lähtöä (kissat ovat siis häkissä ulkona), mutta ne eivät reagoineet mitenkään. Äidin ja lapsen lähtiessä jätimme olohuoneen lattialle viltin jonka päällä vauva oli ollut sekä muutaman kuolapaperin hajujen vuoksi. Kun lopulta päästin kissat sisälle, kesti hetken ennenkuin tämä pelästynyt kissa uskalsi tulla sisälle. Kovasti haistelivat vilttiä ja papereita, varoen tietysti.

Sen jälkeen meillä ei ole ollut pieniä lapsia käymässä. Olen pyytänyt josko työkaverini voisi joskus tulla käymään vuoden ikäisen lapsensa kanssa meillä. Haluaisin totuttaa kissat pieniin lapsiin edes siinä määrin, että ne eivät menisi lähelle. Toisaalta, samankaltaista tilanne oli kissojen kanssa kun meille tuli vieraita. Aluksi kissat juoksivat aina piiloon eivätkä juurikaan tulleet seurustelemaan vieraiden kanssa. Nykyään meillä kyllä juostaan karkuun jos ovesta tulee muut kuin me, tuttujen vieraiden kanssa ollaan pian ihan normaaleja, täysin vieraiden kanssa vähän varovaisempia. Meillä on myös käynyt vieraita kissoja, niitä ei siedetä yhtään. Juostaan karkuun ja sähistään.

Luulen, että tämä käytös saattaisi johtua siitä, että meidän sisaruspari oli ensisynnyttäjän ainoita pentuja eivätkä näin ollen ole koskaan tottuneet muihin kissoihin. Meillä arki on aika rutiinia emmekä juuri melua vaan olemme rauhallisia.

Mutta entä sitten kun se oma lapsi tulee maailmaan? Entä jos kissat eivät totu tulokkaaseen?

Juttelin joskus asiasta naapurin äidin kanssa. Heillä on koira ja äiti sanoi, että koira oli hänen lapsensa. Kun heille syntyi poikavauva, koira ei hyväksynyt uutta tulokasta ollenkaan (hän on jo vanhus). Siksi koira viettääkin nykyään suuren osan ajasta äidin vanhempien luona. Äiti sanoi minulle, että hän ei koskaan olisi voinut kuvitella luopuvansa koirasta mutta äidinrakkaus on uskomattoman vahva. Nyt hänen ei tarvitse kahta kertaa miettiä lähteekö koira vai ei. Uskon tämän mutta en haluaisi joutua samaan tilanteeseen. Kuka nyt haluaisi?

Haluaisin tuoda meille pienempiä ihmisiä hulisemaan, jotta kissat saisivat edes vähän tuntumaa lapsiin. Kuitenkin samalla pelottaa että jos lapsille tapahtuu jotain. Mutta toisaalta kun olen itse silmä tarkkana, uskon voivani välttää ensimmäisen kohtaamisen kaltaiset tilanteet. Itselläni kun on suuri valta kissoihin, ne kyllä väistyvät jos niin käsken. Mutta jatkuvasti en voi olla tarkkailemassa kissoja, jos ne eivät hyväksy joskus taloon tulevaa lasta, pitää meidän keksiä jotain.

[Sain kissapatsaan eräältä opiskelijaystävältäni joululahjaksi. Emme koskaan ostaneet lahjoja toisillemme. Ystäväni kävi joulun alla käsityömessuilla metsästämässä lahjoja perheelleen, mutta ei löytänyt mitään. Tämä kissa tuli eräällä kojulla vastaan ja kuulemma sanoi, että sen kuuluisi asua meillä. Niin ystäväni osti sen minulle lahjaksi.]

Raskaustesti vol 1 -

Negaahan se näytti. Toisaalta, olen aikamoisen ajoissa.

Jos tuntemukset jatkuu, koitetaan uudestaan ensi viikon puolessa välissä ja katsellaan kuuluuko menkkoja :)

***

Nukuin viime yönä 10 tuntia, tosin viimeisen tunnin melkoisen levottomasti epämukavia unia nähden. Oli todella vaikeaa saada silmät auki mutta kamala pissahätä vaivasi. Tein aamiaisen, lorvin ja sitten olikin jo lounaan aika. Syötyämme mentiin päikkäreille, jotka venyivätkin kahden tunnin mittaisiksi. Meni tunti sen pöhnän selvittämiseen.

Maha on ollut hieman epätavallinen, turvottaa edelleen mutta ilmaakin tulee. Liekö nämä oirehdinnat olleet vain jumiin jäänyttä ilmaa? Mutta kummastuttaa että se viikon jaksaisi kestää... Yleensä minun myös tekee mieli jotain (herkkuja), mutta nyt olo on jatkuvasti sellainen kuin olisin jo syönyt vatsani täyteen eikä tee mieli kertakaikkisesti mitään. Yritän silti syödä normaaliin tapaan, sillä väsyn kovasti jos en syö ja tulen huonolle tuulelle.

Olen katsellut vauva- ja lastenvaatteita. Itse haluaisin persoonallisia, käytännöllisiä ja mukavia vaatteita lapselleni. Vaatteiden tekeminen itse ei ole ongelma, tosin en ole taitava monimutkaisiin ratkaisuihin. Olen pohdiskellut yksivärisiä vaatteita, joihin voisi itse tuunata kuvia. Kovasti tekisi mieli mennä hypistelemään kaikkea :)

Lorvimislauantai jatkukoon Täydellisten Naisten parissa.

Raskaustesti vol 1

Tänään kävin ostamassa Clear Bluen raskaustestin (2 kpl/pakkaus) mutta ajattelin malttaa mieleni aamuun. Jos silloin ei näy mitään (testeissä > 50% plussanneet neljää päivää ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, ja huomenna on se maaginen raja), onpa vielä toinen testi tarvittaessa myöhemmälle.

Menkkamaiset olot jatkuneet, koko viikon tuntunut ihan siltä että menkat voisi alkaa ihan nyt juuri, samalta tuntuu muutamaa tuntia ennen menkkoja. Ennenkun aloitin syömään e-pillereitä minulla oli todella kivuliaat ja runsaat kuukautiset. Pillereiden myötä niagaran putoukset ja kamalat kivut on hävinneet. Nykyään en juurikaan menkkakipuile, juuri ennen menkkojen alkamista samana päivänä on pieniä tuntemuksia alavatsassa. Siksi nyt tuntuukin niin kummalliselle, että tätä menkkajuilintaa on jatkunut jo viikon ja ajoittan jopa voimakkaampana kuin vuosiin.

Mies huokaili kun sanoin kauppareissulla että nyt käyn kyllä ostamassa sen testin. Mutta eilen illalla jopa itse sanoi "Sitten kun meillä on lapsi niin..." :)

Mutta saa nyt nähdä miten käy :)

Liian aikaisin

...tai entä jos lapsia tulee monta kerralla? Jos jo yhden lapsen hoitaminen on uutta, niin miten sitä selviytyisi kahdesta, saati kolmesta tai useammasta?? Liittyen edellisiin pohdiskeluihini.

Itse olen syntynyt viikolla 30 hätäsektiolla. Minulla oli noin 10 % mahdollisuus selvitä. Äidin kohtu ei kestänyt. Äidin ei enää pitänyt pystyä saamaan lapsia, olin yllätysvauva. Aika oli todella rankkaa vanhemmilleni. En voi kuin ihailla vanhempien voimaa ja rohkeutta selvitä niistä tilanteista kun oma lapsi on sairas. Huoli on suuri mutta silti lapselle ei saa näyttää pelkoaan.

Olin niin pieni, että kun pääsin kotiin vanhemmat olivat saaneet ohjeeksi ettei minua saanut itkettää, jotta kaikki voimani menisivät kasvamiseen ja vahvistumiseen. Minun kaksi velipuoltani asuivat vielä silloin kotona vanhempien luona. He olivat kuulemma sitä mieltä, että ohje tarkoitti sitä, että minun kuului saada kaikki mitä halusin, aina. Minun kuului olla prinsessa.

Haluaisin olla äitini kaltainen Äiti. Äidin huoli minusta oli varmasti suurin, mutta silti äiti sanoi tiukat säännöt. Minua ei saa itkettää, mutta en minä voi aina saada kaiken mitä haluan, elämä ei toimi niin. Äiti on aina ollut tiukka. Muistan erään posterin joka roikkui yläasteen seinällä. "Rajat on rakkautta". Olin aina sitä mieltä, että posteri oli täysin oikeassa. Olen aina tuntenut olevani rakastettu. Minulla oli tiukat kotiintuloajat ja läksyt piti aina, AINA tehdä ennenkuin sain lähteä ulos. Täytyy sanoa, että jo lapsena nämä olivat mielestäni hyviä sääntöjä vaikka tottakai niistä piti nurista.

Mutta palatakseni pieneen huolenaiheeseeni. Entä jos lapseni syntyy liian aikaisin? Lääketiede nykyään on paljon kehittyneempi 80-luvun lääketieteestä ja pienillä keskosilla on jo huomattavasti paremmat ennusteet. Mutta silti, entä jos lapsi olisi täysin terve jos olisi täysiaikainen mutta oma kroppani pettää kesken raskauden tai sattuu tapaturma ja vauva tulee maailmaan alikehittyneenä? Entä jos vauvalle sattuu jotain ja se ei enää olekaan täysin terve lapsi?

Olenko hyvä äiti jos haluaisin täysin terveen lapsen? Olenko huono ihminen jos (nyt tällä hetkellä) voisin tehdä abortin vain siksi, että sikiöllä on havaittu poikkeamia? Jos en tunne olevani kykenevä huolehtimaan vammaisesta lapsesta, olenko kykenevä huolehtimaan terveestä lapsesta? Onko minulla oikeus valita?

[Kissamunakello on jälleen yksi pakko ostaa -ostos, kutsumme sitä möllykkäkelloksi. Sen ilme on ihan samanlainen kuin kissamme kun se on epätyytyväinen (lue: haluaa ruokaa).]