Univauvoja

Eilen illalla päätettiin yhdessä se, minkä itse olin päättänyt jo alkuviikosta :D Pillerit saavat jäädä. Me aletaan yrittää vauvaa tähän taloon! Olen innoissani ja niin onnellinen :)

Eilen illalla puuhailtiin yhdessä koko ilta, ihanaa yhdessä ja lähekkäin oloa. Katsottiin American Crime. Olin nähnyt elokuvan aiemminkin. Todella hyvä, mutta todella raskas. Suosittelen.

Näin viime yönä kahta eri unta, jotka muistan vielä. Toisessa olimme saaneet tietää Stonehenge tyylisestä kivimuodostelmasta jossain ja menimme yöllä katsomaan sitä. Se oli upea, se oli niin upea, että ihastelin sitä kyyneleet silmissä. Yötaivas oli syvän sininen ja vieressä ollut järvi/meri pauhasi. Kivimuodostelman takana olikin pieni mökki, jossa asui noita (ei ilkeä, vaan sellainen ystävällinen ennustajaeukon tyylinen noita). Noita sanoi, että kannan sisälläni elämän siementä. Olin onnellinen.

Toisesta unesta muistan vain sen, että meillä oli pieni hoikka poika. Lapsi oli noin puolitoista vuotias. Rakastin häntä kovin paljon.

Aamulla heräsin hyvällä tuulella, tavallista paremmalla sellaisella. Maha kipuilee edelleen muttei enää niin voimakkaasti. Vuoto on edelleen runsasta, mutta suhtaudun tähän jotenkin puhdistusmaisesti. (Onko se edes sana?) Keho puhdistuu ja valmistautuu muutokseen. Minä valmistaudun muutokseen.

!!!

Olin oikeassa! Olin oikeassa!

Eilen mies oli työpäivän jälkeen todella rentoutunut, sillä yksi paha palaveri oli ohi ja se meni hyvin. Ilmapiiri oli rentoutunut ja levollinen. Itselläni oli huonohko päivä, aamun työt ei menneet putkeen ja olin aikas pahalla tuulella. Tuuleni kuitenkin helpottui päivän myötä.

Katsoimme illalla Matkalla Perditioniin (elokuva yllätti positiivisesti). Pitkästä aikaa mies tuli nukkumaan kanssani samaan aikaan, vaikka yleensä viikonloppuisin valvoo hieman myöhempään. Avasin keskustelun lapsesta ja sanoin, että jos sitä asiaa aletaan tosissaan miettiä, niin sitä pitäisi alkaa nyt tosissaan miettiä. Hetken hiljaisuuden jälkeen mies vastasi "Tiedän.". Keskustelu harhaili lapsista kissoihin ja käsien ihottumaan, mutta palasi takaisin pian. Mies sanoi, että kyllähän se voisi olla asiallista nyt miettiä. Kyseli jo isyyslomista ja suunnitteli milloin se lapsi aikasintaan voisi tulla. (Hän on siis ihan tosissaan!) :D

Päätimme, että katsotaan nyt siihen asti, kun mies saa varmasti sen paikan uudessa ryhmässä (vaikka itsekin sanoi, että kyllä se hyvältä näyttää). Ymmärrän kuitenkin täysin tämän odottelunhalun, itse olen samanlainen, samassa tilanteessa haluaisin itsekin odottaa siihen, että kaikki on varmasti varmaa. Ja tämä asia selvinnee vielä tässä kuussa.

Mutta mies on samoilla kannoilla kanssani ja pian saatetaan lopettaa ehkäisy ja sitten !!! Ihanaa mutta pelottavaa. Jännittää. Nyt kun tämä hetki on käsillä, ajatus "Onko tämä sittenkään hyvä idea" pinkoilee silloin tällöin päässäni. En anna pelolle valtaa vaan aion olla tässä mukana. Olen niin innoissani! Vuoden päästä meillä saattaa olla jo oma nyytti :)

Yllätyksiä

Kovin raskas viikko on päivää vaille ohi. Tai no, viikonloppunakin pitää käydä piipahtamassa töissä. Onneksi ei ole iso homma kuitenkaan. Minulla oli vielä neljä lomapäivää käyttämättä viime vuoden lomista ja otin ne ensi viikolle. Yksi koesarja on kyllä menossa, mutta vaatii vain pari tuntia muutamana päivänä työntekoa, joten olen periaatteessa koko viikon lomalla, käyn vain hoitamassa työt niinä muutamana päivänä.

Tänään töissä minut yllätettiin tosi ihanasti. Työporukka oli ostanut meille häälahjan, saimme 70 euron lahjakortin, jolla voi ostaa lippuja teatteriin, musiikkiesityksiin yms. Ihan mahtavaa! Päätimme heti, että menen ensi viikolla ostamaan liput Hei, kuule Suomi -hyväntekeväisyyskonserttiin, jonka kiertuepäivä on paikkakunnallamme loppusyksystä. Olin niin yllättynyt!

Tänään höpöttelin työnteon ohessa erään kollegani kanssa, ja puheeksi tuli lapset. Pohdimme yhdessä ensi vuoden työtilannetta ja hän oli kanssani samaa mieltä, että nyt kannattaisi ehkä yrittää... Sanoin miehelle tästä asiasta eilen, ja yhden ihan pienen tuhahtelun lisäksi miehellä ei ollut mitään negatiivista tai vastaan sanottavaa. Jotenkin tuntui, että hän vasta nyt käsitti tilanteen. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että hänen kollegansa kävi kahden lapsensa kanssa töissä juuri samana päivänä. En tosiaan ole saanut hänestä irti juuta enkä jaata, odotan nyt hetken ja kysyn sitten uudestaan mitä mieltä hän on. Mutta hänen epä-negatiivinen asenne ja heti kieltäytymisen puute yllätti minut. Tänään kerroin minun ja kollegan välisestä keskustelusta ja mies vain hellitteli minua sylissään.

Miehellä on kyllä nyt muutakin mietittävää, hänen projektinsa todennäköisesti loppuu kesällä kun projektin rahoittava yritys lopettaa toimintansa. Miehellä on haastattelu toiseen työryhmään ensi viikolla. En kuitenkaan ole huolissani miehen työtilanteesta, hänenlaiselle työntekijälle on aina tarvetta ja löytyy töitä. Ja tämän projektin loppuminen on vain hyvä juttu, mies ei oikein ikinä alun jälkeen ollut innoissaan töistään. Tämä on siis vain hyvä juttu ja hänen mahdollisuutensa löytää uusi mielenkiintoisempi projekti. Vaihdoinhan minäkin ryhmää kerran ennenkuin löysin oman alani.

Mutta nyt täytyy tehdä kauppalappu. Päätimme käydä viikonloppuostoksilla vasta näin iltasella, kun neljän maissa kaupassa olisi todennäköisesti ollut kamala ruuhka kun ihmiset hamstraavat ruokaa. Lisäksi pitää vielä käydä piipahtamassa töissä (onneksi kauppa ja työpaikka ovat lähekkäin) ja päässäni tuntuu orastava päänsärky...

Kiirusta pitää

Illan karonkka meni hyvin. Ruoka oli suurelta osin maittavaa, harmi vain että pääruokani ei oikein maistunut minulle, siinä oli jokin mauste tai maku josta en pitänyt. En millään ole vielä toistaiseksi saanut päähäni, että mikä maku se on, vaikka se olikin etäisesti tuttu. Oltiin kotona yhden maissa yöllä, ei lähdetty jatkoille, sillä pääsyliput olisivat maksaneet 10 euroa. Ennen pehkuihin painumista vielä syötiin päivän sapuskat pois. Sen verran tuli viiniä juotua raflassa, että nukuin yön hieman levottomasti.

Jossain määrin yllätyksekseni sain tietää eilen illalla, että suurella osalla miehen ryhmän henkilöstöstä on lapsia. Pienempiä sellaisia. Illalla juuri ennen nukkumaanmenoa vauvakuumeilin miehelle vähän varovasti. Sanoin, että kovasti haluaisin lapsen hänen kanssaan, ja kerroin tästä havainnosta jonka tänään illalla tein. Mies vain totesi, että "Niin, niinhän niillä monella on". Mutta eipä tullut tuhahteluja tai muuta haihattelusta syyttelyä ;)

Ensi viikko tulee olemaan taas kovin kiireinen. Töissä on tosi paljon puuhaa, huomennakin täytyy mennä jo seitsemään töihin, että saan aamusta tehtyä muutaman homman. Päivällä on sitten se seminaari, jossa on myös minun esitykseni, joten pitää jättää pari tuntia paniikkiaikaa ennen sitä. Kotiin tuskin pääsee ennen viittä, sillä seminaarin jälkeen pitää vielä mennä labraan hetkeksi, jotta saan laitettua tiistaiaamun hommia varten tavarat valmiiksi.

Mutta nyt vohvelinpaistoon. Tänään on taas pitkästä aikaa peli-ilta, ja päätin tehdä meille vohveleita :) Pitkästä aikaa niitäkin!

Tulevaisuutta

Hihi sain tietää tässä tunti sitten, että yksi lapsuudenystäväni on jo neljännellä kuulla raskaana. Olen kyllä heidän puolesta ihan todella onnellinen! :) Raskauksista puheenollen, kaikista pitkäaikaisin ystäväni odottaa kummilastani (heidän toista), laskettu aika kuukauden päästä! Neuloin tulokkaalle pipan bambulangasta, vielä täytyy vääntää tossut ja tumput :) Yksi opiskelututtuni odottaa toista lastaan ja ylä-asteelta tuttu poika ensimmäistään (tai siis hänen tyttöystävänsä odottaa). Kollegani odottaa ensimmäistään, onkohan vielä muita? Ah, veljeni naisystävän lapsi odottaa ensimmäistään. Yhden ystävän tiedän yrittävän toista. Ihania uutisia tulvii kertakaikkiaan monelta suunnalta!

Vauvauutiset antavatkin minulle loistavan aasinsillan eilisillan juttutuokiolle miehen kanssa. Aiheena oli taas perheenlisäys. Tällä kertaa juttelu oli hieman erilaista kuin viimeksi, sillä mies kertoi myös ajatelleensa asiaa jonkin verran. Tämä yllätti minut, sillä luulin, että vauvakeskustelu olisi kuitenkin ollut jotain sen verran "epämiellyttävää", että mies olisi työntänyt sen pääkopassaan syrjään. Hänellä kun on tapana olla piittaamatta tai huomioimatta heti epämukavia asioita ja siirtää niitä niin kauan kuin mahdollista. Emme ehtineet keskustella asiasta niin paljon kuin olisin itse halunnut, sillä mies oli todella väsynyt.

Mies myönsi, että voisihan se lapsen tulo elämään olla ihan mukavaa ja lapsen kasvattaminen voisi olla mukava "haaste". Hän myös sanoi viime viikonloppuisesta vauhtipepun vierailusta, että ei se ollut niin rasittava kuin hän olisi odottanut. Ehdimme myös hieman puhua omien vanhempiemme iästä (i'istä???) ja mies totesi, että hänen äitinsä oli miehen ikäinen kun hän sai ensimmäisen lapsensa (mieheni). (Ja tämä asia tietysti painaa miehen pääkopassa suurenakin "sanana"...) Minä myös totesin, että omat vanhempani ovat jo sen ikäisiä, että heistä ei ole pidempiaikaisiksi lastenhoitajiksi enää. Ja minulle tuli pienoinen ikäkriisi, mutta siitä joskus toiste.

Itse en nyt oikein tiedä mitä ajattelisin, tai mitä olisi "järkevää" ajatella. Minulla on kova vauvakuume, ollut jo jonkin aikaa. Minusta tuntuu, että minä voisin olla valmis äidiksi ja että mies voisi olla valmis isäksi. Minusta tuntuu, että työrintamalla voisi olla aikalailla "sopivin" hetki olla pois se vuosi. Minusta tuntuu, että meillä olisi jo nyt kaikki edellytykset kasvattaa fyysisesti ja henkisesti terve lapsi. Mutta en tiedä onko "minusta tuntuu" tarpeeksi? Sanoinkin miehelle, että jossittelu saa minut turhautumaan. Mies kysyikin, että miksi asiaa ei voi ajatalla näin:

Sitten kun lopetamme ehkäisyn, niin sitten lapsi saa tulla kun on tullakseen.

Kuulostaa huomattavasti lohdullisemmalle kuin "Jos lopettaisimme ehkäisyn niin lapsi saisi tulla kun se olisi tullakseen". Mutta en tiedä onko tämä minulle tarpeeksi? Koska on se "sitten kun"? En halua tarkkaa päivämäärää, itse en halua ryhtyä tekemällä tekemään lasta, se on tullakseen sitten kun tulee, mutta koska olisi yrityksen aloittamisen aika? Jos lopettaisin ehkäisyn kesällä, pamahtaisinko paksuksi ensimmäisen pillerittömän kuukauden jälkeen, vai menisikö kropan normalisoitumiseen jopa vuosi? Saisinko lapsen heti ensimmäisen raskautumisen myötä vai joutuisinko kestämään monta keskenmenoa tai valeraskautta? Joskus tulevaisuuden ennustaminen toisi niin paljon lohtua...

Mutta kun minusta tuntuu!

Mies mukaan!

Eilen päätin, että nyt avaan suuni miehellekin. Eihän tämä ole yksin minun pohdittavissa. Mietin koko päivän miten saisin asian sanottua jämäkästi mutta aiheuttamatta hepulia.

Lopulta päädyin vaan sanomaan sen. Asia ei ole yhtään erilainen sanoi sen kuinka tahansa. Annoin miehelle aikaa sulatella asiaa.

Illalla ennen nukkumaanmenoa kysyin, että mitä mieltä hän on asiasta. Ensimmäinen vastaus oli, että joo joskus, mut ei ehkä ihan vielä. Aloimme keskustella asiasta. Yritimme käydä yhdessä asian läpi järkiperäisesti ja väännellä ja käännellä sitä eri kulmiin. Mies(kin) totesi, että ehkä hänelle ei koskaan tule sitä vauvakuumetta, ehkä hän sopeutuu tilanteeseen sitten kun on sen aika.

Mies myös sanoi, että suurempi asiahan tämä mulle on, mähän sen lapsen kannan ja olen poissa vuoden töistä. Totesin siihen, että ei se silti tarkoita ettei hän olisi siinä mukana, hän on ihan yhtälailla siinä sopassa minun kanssa, se on suuri juttu myös miehelle.

Lopulta keskusteltuamme ja pohdiskeltuamme emme päätyneet mihinkään erityiseen ratkaisuun, en sitä hakenutkaan. Sain puhuttua sydämeni taas auki ja nyt tuntuu taas todella hyvälle. En tiedä miksi sitä mukamas olisi vaikeaa puhua tästä asiasta miehen kanssa, kun me kuitenkin jaamme paljon keskenämme. Meillä asiat puhutaan aina halki ja pohdimme yhdessä ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan.

Mies suhtautui siis asiaan aivan vallan mainiosti. Ja nyt sain myös hänet ajattelemaan olisiko se perheen perustamisen aika tässä joskus eikä kymmenen vuoden päässä.

Isä ja Äiti

Ajattelin nyt ensin pohtia isää ja äitiä.

Itse olen "harrastanut" vauvakuumeilua muutaman kerran elämäni aikana. Yksi syy itselläni kissojen hankkimiseen opiskeluaikana oli vauvahaaveiden helpottaminen jollain paijattavalla. Ja kyllähän ne pienet karvakasat ovat siinä auttaneet. Toinen "major boom" tuli syksyllä 2007 kun olin puoli vuotta erossa miehestäni opiskelujen vuoksi. Itseasiassa olimme aivan eri mantereilla tuon ajan. Nyt koen, että olen läpikäymässä kolmatta suurempaa haavekauttani. Se, mikä tästä tekee erilaisen on se, että nyt minusta tuntuu, että myös isä voisi olla valmista kamaa henkiseltä puoleltaan.

Älkää käsittäkö väärin, mies ei ole mikään kakara vaan kohta kolmekymppinen vastuullinen ihminen. Hän ei ole potenut vauvakuumetta, erossaolomme aikana kuitenkin kävimme keskustelua vauvoista sillä olemme keskenämme hyvin avoimia ja puhumme kaikesta. Silloin "jouduin" perustelemaan hänelle miksi ylipäätään haluan lapsia. En osannut antaa muuta järkevää vastausta kuin "Se on mulla geeneissä, en mahda evoluutiolle mitään.". Enkä ehkä nytkään osaa tarjota parempaa vastausta. Mies ei myöskään ole koskaan ollut tekemisissä pienten lasten kanssa, eikä oikein osaa suhtautua heihin. Vauvoja ei halua pitää sylissä eikä olla ihan lähellä, eikä osaa vastata pienten lasten kysymyksiin ja käyttäytymiseen (esimerkkinä toimikoon ystäväni parivuotias tyttö, joka pyysi miestäni laittamaan videolta muumeja kun olimme vierailulla ystäväni luona; mies ei vastannut mitään vaan oli kuin ei olisi huomannutkaan). Esimerkki kuulostaa aika tylyltä mutta todellisuudessa se ei ollut ihan noin tylyä :D tytön äiti oli vieressä ja mentiin sitten yhdessä laittamaan muumeja tulemaan, tosin mies jäi olohuoneeseen. Aiemmin vauvajutut telkkarissa saivat miehessä aikaan jopa inhoreaktion, joka ei jäänyt huomaamatta.

MUTTA nykyään esimerkiksi Sairaalan (ihan mahtava sarja, jota olemme seuranneet yhdessä ja jossa yhdestäkään jaksosta ei puutu synnytys :D) pienet vauvat eivät enää aiheuta inhoreaktiota, vaan muutaman kerran olen jopa kuullut "awww"! Olemme myös läpikäyneet vauvakeskustelun uudestaan ja mies kyllä haluaa lisääntyä kanssani. Ainakin joskus :)

Joskus tuntui, ettei miehestä voi koskaan olla isäksi, ajatukset pyörivät hyvin paljon oman navan ympärillä (kuten myös itselläni, vielähän sitä voi elää vain itselleen) ja käyttäytyminen oli ajoittain hyvinkin lapsellista. Kun opiskelut olivat ohi ja aloitimme työelämän (ja muutimme uudelle paikkakunnalle), on miehessä alkanut näkyä pieniä muutoksia, vauvainhon laantumisen lisäksi. Nykyään itsestäni alkaa jo tuntua siltä, että voisihan siitä ollakin isäksi! ;)

Ystäväpiirissämme on alettu lisääntyä, tosin suurin osa heistä asuu monen sadan kilometrin päässä, joten lapset eivät näy meille. Mikä on suuri harmi, itse haluaisin olla näkemässä ystävieni lasten kasvavan ja kehittyvän. Ehkä ne kontaktit ystävien lapsiin ennen omia lapsia voisi olla myös itselle kasvattavia. Suuri harmi että ne uupuvat nyt täysin. Itsestäni tuntuu, että en osaa olla pienten lasten kanssa. Pidän kyllä lapsista ja vauvoista, mielelläni höpöttelen ja leikittelen heidän kanssaan mutta varmuus siihen puuttuu. Tosin en tiedä voiko sellaista varmuutta saadakaan ennen omaa lasta.

Minäkin olen hyvin hedonisti. Haluan (haluaisin) kauniin kodin (1), hyvää ruokaa (2) (nyt vihdoinkin kun on varaa ostaa ruokaa suuremmalla summalla kuin 20e/viikko), pitää kiinni harrastuksistani (3) ja omasta ajasta (4).

1) Ostimme oman kodin vuosi sitten ja pidämme asunnostamme todella paljon. Teimme sinne koko asunnon kattavan pintaremontin, keittiö oli valmiiksi laitettu Puustellin keittiö, tosin kylpyhuone pitäisi remontoida kokonaan. Asuntolainan tämänhetkinen loppu näkyy 19 vuoden päässä. Muutamaa huonekalua, oven vaihtoa ja kylpyhuoneremonttia vaille Täydellisen Kaunis Koti siis löytyy. Mutta siinä löytyy yksi mutta lasta ajatellen. Meillä on yksi huone liian vähän. Emme halua ahtaa tupaa täyteen tavaraa, joten työhuone on aikalailla välttämätön, myös siksi että töitä on joskus tuotava kotiin asti. Huoneen uupuminenhan ei ole ongelma (lasta ajatellen) kuin vasta kouluiän ollessa ovella, paitsi että haluaisin meillä olevan oma rauha miehen kanssa makuuhuoneessa mahdollisimman pian. (Toisaalta improvisaatio ja hetkeen tarttuminen voisi olla aikas mukavaa. ;) Uuden kodin osto tuntuu kaukaiselta ja vaikealta, varsinkin nyt kun se oma pesä alkaa olla meidän näköinen ja oloinen. Emme ole mitään suuria remontti-ihmisiä, mutta haluamme persoonallisen kodin joka ei maksaisi maltaita. Aikalailla mahdoton yhtälö, tiedän.

2) Olen alkanut vasta viimeaikoina antaa itselleni luvan syödä herkullista (mutta terveellistä, herkut jätetään viikonlopulle) ruokaa vaikka joka päivä. Pidämme ruoanlaitosta ja sen syömisestä. Ostamme paljon erilaisia kasviksia ja maustamatonta lihaa, ja kokeilemme usein jotain uutta. Ruokapuoli on siis kunnossa, vaikka se syökin aikamoisen lohkon kuukausittaisesta budjetistamme. Mutta ehkä ruoka on yksi niistä asioista johon olen (olemme) valmis laittamaan rahaa.

3) Sitten se yksi suuri asia elämässäni. Harrastukset. Harrastan itsepuolustuslajeja. Löysin oman lajini muutama vuosi sitten ja olen lajiin aivan koukussa. Kärsin tapaturmasta jokin aika sitten ja vasta nyt olen päässyt takaisin treenien makuun yli puolen vuoden tauon jälkeen. En ole mikään himotreenaaja ja jätän treenejä väliin jos olo ei sovi niihin, tai jos on liian kiire. Olen kuitenkin nyt onneni kukkuloilla kun vihdoin tuntuu, että pystyn taas liikkumaan hyvään tahtiin ja edistymään lajissa. En siis haluaisi uutta taukoa treeneihin, laji kun on sellainen, ettei sitä voi treenata jos masussa on asukki. Tiedän, voin jatkaa lajia ja harrastaa turvallisempaa liikkumista sillä välin (huokaisin salaa helpotuksesta kun sain selvillle että seurassamme treenaa useampikin äiti). Mutta silti juuri nyt tällä hetkellä tuntuu, etten haluaisi uutta taukoa ennenkuin olen taas päässyt etenemään. En osaa sanoa miksi ajatus noin vuoden tauosta (vuosi on äärettömän lyhyt aika, tiedän) tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä. Tosin en voi sanoa että tämä olisi oikeasti ylitsepääsemätöntä, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Vuosi on lyhyt aika ja olen vielä nuori. Ja toisin kuin tapaturman jälkeen, raskaus ei estä esimerkiksi uimista, kuntosalilla käyntiä tai kävelylenkkejä. Kyllähän sitä niilläkin pitää itsensä hyvässä kunnossa.

4) Ja sitten se oma aika. Nyt valtaosan arjesta vie työ ja harrastukset. Silloin tällöin otan omaa aikaa ihan vain itselleni harrastuksistani. Jätän treenit väliin ja jään vain sohvalle makaamaan katsomaan Frendejä, Greyn Anatomiaa tai Täydellisiä Naisia. Ihanaa hömppää. Nollaan päätäni ja nautin vain olemisesta. Nämä hetket eivät kuitenkaan ole kovin runsaita, kuinka vähiin ne kävisikään lapsen astuessa maailmaan? Kuinka paljon pystyisin antamaan periksi harrastuksissani ilman että jättäisin ne kokonaan pois? Varsinkin kun harrastamme samoja asioita miehen kanssa, tiedän asian olevan "ongelma" myös hänelle. Hän tarvitsee perseellepotkijaa liikkumiseen ja hyvin helposti mieheni kohdalla treeneihin meno menee tähän: "No en mäkään jaksa jos säkään et jaksa", kuitenkin hänen pitäisi liikkua ja treenata oman hyvinvointinsa vuoksi. Itsekin harrastan tuota jonkin verran mutta minussa on enemmän tahdonvoimaa tässä asiassa ja lähden kyllä treeneihin ilman miestä. Mutta mikä oikeus se on pelkästään minulla treenata? Itse kun huolehdin hyvin paljon muista ennen itseäni, menisikö asiat niin että patistaisin miestä liikkumaan ja itse jäisin paitsi? Asia on ongelma siksi ettei meillä ole vanhempia joille antaa lapsi siksi aikaa hoitoon, toisaalta en halua sysätä lasta kuin riepua vanhempien menojen vuoksi. Toimisiko vuoroviikot, tai vuoropäivät? Luulen, että tämä saattaisi olla sittenkin enemmän miehen ongelma kuin minun, tai sitten minun pitäisi kaivaa sisäinen nalkuttajani esiin ja käskeä mies treeneihin silloin kun olisi hänen vuoronsa. Ehkä sitä siinä vaiheessa kun lapsi on elämässä mielellään ottaisikin treenit omaksi ajaksi.

Nyt tuntuu että oma elämäni on tasapainossa, talous on kunnossa ja olemme miehen kanssa äärettömän onnellisia. Lapsi antaa elämään suuren ilon (olen kuullut sanottavan) mutta viekö se tasapainoni mihin suuntaan? Olen ihan varma, että olisin todella onnellinen lapsesta ja jotenkin asiat varmasti järjestyisivät niin, että kaikki olisi hyvin. Mutta jos edes mietin näitä asioita, olenko todella valmis äidiksi? Isätä luulen, että hän on valmis isäksi ja sopeutuu kun on sen aika. Ei yhtään aiemmin eikä yhtään myöhemmin.

[Rekvisiitta isäni tuliaisia Afrikan matkalta, jonne hän lähti äitini enon kanssa. Isä ja eno olivat kovat kalakaverukset.]