Synnytyskertomus vol. 2

Edellisenä iltana supisti illalla sohvalla maatessa hurjat kolme kertaa niin, että mietin kuinka erilaisilta ne tuntuivat. Supistus tuli aaltona alkaen häpyluulta ylöspäin ja tuntui todella epämukavalta, ei kuitenkaan kipeältä. Supistukset eivät myöskään tuntuneet selässä, jonka ajattelin olevan SE merkki synnytyksen käynnistymisestä, sillä oireilen aina selällä.

Nukuin yön ihan tavallisesti ja aamulla heräsin miestä ennen herätyskellon sarastevaloon, joten tökin miehen hereille. Ennen sitä odotin yhden edellisillan kaltaisen supistuksen menevän ohi. Kun mies nousi, käännyin toiselle kyljelle ja tunsin pienen hulahduksen. Ajattelin sen kuitenkin olevan vain valkovuotoa mutta kokeilin silti kädellä lakanaa ja sehän olikin märkä. Nousin ylös ja riensin vessaan, ja lapsivettähän se oli. Onneksi meillä oli tallessa sairaalan isoja siteitä, vaihdoin puhtaat vaatteet ja Eeliskin heräili samalla. Hoidettiin aamupuuhia ja soitin mummun meille. Soitin myös päivystävälle neuvolantädille että mitä pitäisi tehdä kun ei ollut siitä puhetta vielä neuvolassa. Sain ohjeeksi rauhassa mutta piakkoin lähteä synnärille, ja sinne mies heitti minut töihin mennessään.

Synnärillä vietin ensin puolisen tuntia käyrillä, välillä kätilö kävi herättämässä sikkuraa. Kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen (sama kuin edellisellä viikolla eli täydessä pituudessa, kiinteähkö ja sormelle auki). Myös lääkäri kävi ultraamassa vauvan, tarkasti samalla painoarvion (2866 g) ja istukan virtaukset vauvan pienen koon vuoksi. Kaikki oli erinomaisesti, sain ohjeeksi liikuskella ja portaita olisi suotavaa käyttää. Pääsin osastolle odottelemaan supistusten alkua.

Odotellessa mies kävi piipahtamassa palaveriensa jälkeen ja lähti hoitamaan asioita kun mitään ei ollut meneillään. Ystävä kipaisi kahvilla sairaalan kahvilassa seuranani, mutta muuten vain odoteltiin. Kävelin useaan kertaan rappusia ylös, mutta sain aikaan vain yksittäisiä supistuksia.                                                                      

Seitsemän aikaan illalla supparit alkoivat tulla alle kymmenen minuutin ja voimistuivat pian epämiellyttävistä kivuliaammiksi. Kävin lievittämässä kipua lämpimässä suihkussa, jonka jälkeen minut laitettiin käyrille. Siinä maatessa supparit alkoivat jo sattua niin, että otin äänen käyttöön. Kymmeneltä illalla sain voimakasta kipulääkettä, sillä supistukset olivat niin voimakkaita ja kivuliaita, että supistusten välissä vain tärisin sängyssä. Samalla miehen piti lähteä osastolta kotiin (osaston rauhoittamiseksi ei vieraita klo 22 jälkeen, meinasin sanoa että jos halutaan rauhaa niin kannattaisi varmaan mieluummin minut siirtää muualle huutamaan, toki kuitenkin ymmärsin pointin), ja meinasin mennä paniikkiin, sillä en tiennyt miten kestäisin kivut ilman miehen tukea. Kipu oli jo niin kamalaa että itkin spontaanisti ja piti keskittyä hengittämiseen todella, etten oksentaisi tai pyörtyisi. En kuitenkaan ollut auennut vielä tarpeeksi synnärille pääsyä varten.

Kipulääke auttoi rentoutumaan supistusten välillä ja vei pahimman huipun hetkeksi mutta pian soitin hoitajan paikalle kun en kestänyt enää. Olinkin auennut 5 cm:iin ja soitin miehen takaisin sairaalalle (oli juuri ehtinyt kotiin ja vessaan). Minut siirrettiin nopeasti synnärille, yritin ensin kävellä lyhyen matkan sinne mutta en olisi pysynyt tolpillani supistusten aikana, joten hoitaja haki pyörätuolin ja juoksutti minut viereiselle osastolle. Hoitaja kävi kysymässä synnytyssalia johon minut vietäisiin ja sillä välin sain supistuksen, ja ilmeisesti pidin niin pahaa ääntä, että kätilö tuli juosten hakemaan minut saliin. Kampesin itseni sänkyyn supistusten välissä ja heti kätilö suositteli spinaalia, jonka sain nopeasti (ehdin kuitenkin huutaa jo että missä se on). Ennen puudutetta olin auennut 8 cm:iin. Mieskin saapui paikalle ennenkuin sain puudutteen. Spinaali auttoi todella nopeasti ja jo seuraava supistus oli laimeampi, siitä seuraavat täysin kivuttomia. Käänsin nopeasti kylkeä jotta puudute ei jäisi yksipuoleiseksi. Vihdoin sain rentouduttua ja olo oli mahtavan raukea.

Paikalle saapui myös lääketieteen opiskelija, sillä olin sanonut, että jos on opiskelijoita, meitä saa käyttää hyväkseen. Juteltiin mukavia ja opiskelija kyseli tästä ja edellisestä synnytyksestä, tunnin päästä spinaalista supistukset alkoivat taas tuntua. Ei kivuliaina mutta epämiellyttävinä ja kovana paineena. Parin supistuksen jälkeen soitin kätilön paikalle, sillä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Olinkin täysin auki ja sain luvan vähän ähkäistä ja harjoitella kylkimakuulla toista jalkaa ylhäällä pidellen, mutta pian oli pakko ponnistaa.

Vauva syntyikin kahdella ponnistuksella, opiskelija ei ehtinyt saada edes hanskoja käteen ja hyvä kun kätilökään ehti ottaa vauvan kiinni! Opiskelija sai leikata napanuoran ja vauva nostettiin minun syliin peittojen alle siksi aikaa, kun odotettiin istukkaa. Koska en vuotanut verta, voitiin jäädä odottamaan jälkeisten syntymistä, sain suuret annokset eri supistavia lääkkeitä niin suoneen, kohdun suulle, peräsuoleen kuin suuhunkin. Spinaali vaikutti vielä sen verran että kätilö pystyi painamaan mahaa pitkään ja kovaa minun ollessa rentoutunut, ja lopulta istukkakin tuli kokonaan ulos.

Kokonaiskesto synnytykselle oli vähän alle 5 tuntia. Kivut olivat todella kovat ennen spinaalia, mutta kyllä se kohdunsuu aukenikin sitten rytinällä. Koin suuria onnistumisen tunteita kun istukkakin syntyi normaalisti, en joutunut kaavintaan, pääsin omin jaloin suihkuun ja sain syödäkseni. Olin pirteä ja todella hyvävointinen, alapäähänkin tuli vain yksi nirhauma, ei mitään muuta! Toivuin nopeasti muutenkin ja oli mahtavaa päästä liikkeelle heti synnytyksrn jälkeen. Kaikenkaikkiaan kovista kivuista huolimatta synnytyksestä jäi todella hyvä mieli ja olen äärimmäisen tyytyväinen kokemukseen :)

38+0

Kaikki hyvin, vauva ei ole iso vaan päinvastoin jopa hieman pienikokoinen! Istukan virtaukset olivat kuitenkin hyvät joten huoleen ei ole aihetta pienen(kään) koon puolesta. Lääkäri ihmetteli jo käsillään tunnustellessaan että no eipä tämä kyllä miltään isolta tunnu, ja vaikka tietysti kaikki ovat vain arvioita, luotan kuitenkin enemmän ultraan (kokoarvio tällä hetkellä 2800 g) kuin terkan maagisiin käsiin (jonka painoarvio ainakin 3200 g).

Äitiyspolilla kävin ensin läpi sokeriarvoja diabeteshoitajan kanssa, edelleen pärjään ruokavaliolla eikä lääkitystä tarvita. Samalla käytiin läpi edellistä synnytystä ja toiveita tai huolia tulevan synnytyksen suhteen, sekä keskusteltiin imetyksestä. Lääkäri teki ultratutkimuksen ja lopuksi vielä sisätutkimuksen toivomuksestani (kohdunsuu on vielä napakka, kolmisen senttiä ja sormelle auki).

Lääkäri kertoi, että noin kolmasosalla niistä, joilla on ollut ongelmia istukan irtoamisen kanssa aiemmissa synnytyksissä, on ongelmia myös seuraavassa synnytyksessä. Tällä kertaa jos istukka ei irtoa puolen tunnin sisään synnytyksestä, irroitetaan se todennäköisesti kaavinnan kautta, jotta vältyttäisiin yhtä massiiviselta verenvuodolta kuin viimeksi. Tämä on hyvä itsekin tietää, jotta osaan asennoitua mahdolliseen kaavintaan (toivottavasti sitä ei tule), mutta myös jotta sairaala osaa varautua siihen. Syy tähän saattaa olla istukan liian kova kiinnittyminen kohdun lihaksiin.

Se pieni huolen taakka putosi harteilta, kun vauvan kokoarvio ei ollut(kaan) iso, kyllä sitä vaan omiin tuntemuksiin pitäisi osata luottaa. Inhottavaa miten toisten hössötys saa omankin mielen matalaksi, vaikka itse tuntisi asian olevan toisin...

Sisätutkimus sai iltapäivän aikana supistuksia aikaan, saa nähdä tapahtuuko muuta, onneksi kiirettä ei nyt kuitenkaan ole :)

Mietteitä

Kiirettä pitää taas, mukamas. Mitään en ehdi tekemään mutta mitään ei tapahdukaan. Eelis on pääosin arkipäivisin viitisen tuntia mummulassa mutta silti ehdin hädintuskin tehdä lounasta (ja nukkua päikkärit), satunnaisesti pesen pyykkiä. Mitään en ole saanut aikaan kirjoitusprojektin eteen. Motivaatiotakaan ei ole tippaakaan.

Eeliksen läpsiminen jatkuu, välillä vähän vähemmän ja kiukkupäivinä enemmän. Eelis kyllä tietää jo että läpsiä ei saa ja tuleekin usein heti halaamaan kiellon päälle, välillä jatkaa vielä. Silloin sanotaan että seuraavasta isi/äiti lähtee pois vierestä ja jos vielä läpsäisee, noustaan napakasti pois ja lähdetään tekemään jotain muuta. Eelis alkaa usein itkeä ja hetken itkettyään rauhoittuu, jolloin mennään takaisin ja Eelis pyytää anteeksi. Tarvittaessa tätä toistetaan kunnes läpsiminen loppuu. Isin kanssa jaksetaan vielä jatkaa tappelua pidempään mutta äidin kanssa riittää usein kaksi kertaa maksimissaan. Yritetään keskustella miehen kanssa ja päivittää toisiamme (pääosin minä kerron miten olen toiminut ja mikä toimii) käyttäytymisessä niin, että toimimme molemmat samalla lailla ja konsistentisti näissä tilanteissa. Kun kiukuttelu on loppunut pyritään ohjaamaan mielenkiinto muualle ja mahdollisimman pian unohdetaan kiukuttelut, vaikka itseä ärsyttää, koitan muistuttaa itseäni että ei siihen asiaan kannata jäädä vellomaan vaan jatkaa eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Ja löytää se kehun aihe jolloin tulee kaikille hyvä mieli.

Eelis on palannut taas normaaliin (?) rytmiinsä ja on alkanut herätä taas aiemmin. Monta viikkoa meillä nukuttiinkin ysiin saakka, nyt Eelis heräilee taas seitsemän maissa. Vaikka ylimääräinen tunti-pari unta aamuisin (jos kissa ei vaan aloittaisi riehumista 7-8 aikaan) maistuisi, on tämä silti mukavampaa herätä hyvissä ajoin. Ehtii rauhassa puuhailla aamutouhut ja jos olisi jotain menoa (vielä kerran muksuvoikkaa tälle vuodelle), ehtii sinnekin ilman kiireen tuntua.

Nukuin toissayön älyttömän levottomasti ja huonosti. Toisella kyljellä ei voinut olla kun tuli huono olo, ja toisella kyljellä ollessa puutui lonkat ja jalat. Selälläänkin tuli nopeasti huono olo. Yölliset supistukset on kuitenkin jääneet toistaiseksi pois ja muutenkin supparit on laimentuneet mahan kiristelyiksi. Vessassakaan ei ole nyt muutamaan yöhön tarvinnut käydä kuin kerran. Edelleen turvottaa, usein kuitenkin vähemmän jos olen syönyt vähän jotain epäterveellistä (??!) kuten pullan päiväkahvin kanssa.

Huomenna on äitiyspolilla kontrollikäynti ja synnytystapa-arvio. Vaikka olen aika rauhallisin mielin vauvan koosta, on neuvolan täti saanut pienen pelon takaraivoon, että vauva onkin jo niin iso, että jos ei itsekseen ala pian syntyä, on synnytys käynnistettävä. Samaan syssyyn pelkään sektiota. Ajattelin toivoa ronskimpaa sisätutkimusta, sillä se tilanne saatiin käyntiin viimeksikin. Nyt kuitenkin ollaan ihan täysiaikaisia jo. Vähän jänskättää se, miten tämä synnytys menee; kuinka pitkään se kestää, kuinka kipeä olen, onko se kuinka samankaltainen kuin edellinen ja kuinka pitkään voin olla kotona.

Olen myös miettinyt kuinka pitkään haluan pitää Eeliksen kotona, en halua että pieni poika näkee minua kovin tuskissani (koska Eelis on kovin empaattinen ja huolestuisi varmasti) mutta toisaalta tiedän, että Eelis antaa voimaa jaksaa olla kotona pidempään ja sietämään kivun, sekä tietysti auttaa keskittymään johonkin muuhun. Mummu on onneksi lähellä ja nopeasti saatavilla, mihin vuorokauden aikaan tahansa tarvittaessa. En kuitenkaan halua äitiäni tänne vaan Eelis vietäisiin mummulaan hoitoon, paitsi tietysti jos sairaalaan lähtö tulee keskellä yötä.

Koitan kuitenkin olla ylimiettimättä asiaa, antaa kaiken mennä taas omalla painollaan. Eiköhän kaikki lutviudu parhain päin!

Eka kuume

Eelis oli kipeänä viikonlopun, ensimmäistä kertaa siis Ihan Oikeasti kipeänä!

Torstaina aamulla Eelis oli kovin sylinkipeä ja hieman lämmin mutta kuitenkin ihan pirteä ollut koko aamun. Mummu tuli parturin jälkeen hakemaan poikaa hoitoon jotta sain itse vähän kirjoitushommia tehtyä (ei onnistunut kun olin itse pihalla kuin lumiukko öisen migreenin seurauksena). Eelis oli ollut tosi väsy ja mennyt päikyille hieman normaalia aiemmin ja nukkui kolme tuntia! Menin hakemaan Eelistä ja poika rukka oli ihan kuuma ja syli oli ainoa paikka missä oli hyvä. Kuume alkoi selkeästi nousta, joten jätettiin Eelis vielä mummulle hetkeksi kun käytiin miehen kanssa ruokakaupassa. Samalla käytiin apteekissa hakemassa lisää särkylääkettä (Panadolin nestemäistä kun saa laittaa ainakin litratolkulla jo! Löysin banaanin makuisia särkylääkkeitä, joita Eelis ei kuitenkaan suostu syömään kun ne liukenevat suuhun heti, täytyy piilottaa tabletti aina johonkin ruokaan.).

Kuuntelin koko yön Eeliksen öhinöitä, olin huolissani että kuinka korkealle kuume nousee. Eelis kuitenkin nukkui ihan hyvin vaikkakin hieman levottomasti. Aamulla poika oli ihan kuuma mutta kuume laski hieman aamutouhujen aikana. Nousi taas puolen päivän aikaan (Eelis nukahti sohvasängylle kainaloon) ja pikatorkkujen jälkeen annoin särkylääkettä. Kuume laski ja saatiin syötyä vähän (onneksi Eelis kuitenkin joi koko ajan mielellään maitoa ja vettä), päikyt ei meinanneet maistua vaikka Eelis oli selkeästi väsy. Koitin nukahtamista sohvalla mutta lopulta oli lähdettävä "kävelylle", eli nukkumaan päikyt vaunuihin ulos (nukkuu paremmin päikyt ulkona kuin sisällä, mummulassa matkasängyssä parvekkeella, kotona vaunuissa). Eelis nukahti lähes samantien mutta ei nukkunut kuin vajaan tunnin ja välissä piti käydä rauhoittelemassakin (melko hasardia meinasi olla kun yritin samalla tehdä lasagnea). Kuume alkoi taas nousta ja annoin särkylääkettä. Isin tultua kotiin syötiin taas (Eelikselle ei maistunut) ja Eelis meni nukkumaan jo ennen kahdeksaa (särkylääkkeen kera). Koko päivän Eelis oli tosi kovassa kuumeessa, särkylääke onneksi vähän laski pahimpia huippuja.

Seuraavana yönä Eelis nukkui lähes 14 tuntia putkeen! Oli lauantaina aamulla lämmin mutta lämpö laski aamupuuhien aikana taas eikä särkylääkettä tarvittu koko päivänä. Pääosa päivästä kuitenkin vietettiin edelleen sohvasängyn uumenissa. Päikyt oli taas yhtä huonot kuin edellisenä päivänä, joten illalla Eelis oli taas tosi väsynyt ja meni aikaisin nukkumaan (särkylääkkeen kera). Käväistiin miehen kanssa ystävän tupareissa, mummu oli sillä välin meillä. Tultiin kuitenkin aikaisin kotiin, sillä itsekin olen ollut flunssassa ja halusin ehtiä nukkuakin yöllä. Eelis nukkuikin levottomasti ja yöllä piti muutamaan kertaan käydä rauhoittamassa poika takaisin nukkumaan. Lopulta Eelis heräsi itkuisena seitsemän aikaan, kuumetta ei tosin enää ollut.

Sunnuntaina otettiin edelleen rauhallisesti, Eeliksellä kuitenkin alkoi olla jo energiaa ja parin päivän makoilu purkautui kiukutteluna. Päikyt oli jälleen huonot ja aamuyö levoton. Mutta muuten Eelis on jo normaali itsensä, koitan kovasti pitää silmällä tuleeko jälkitauteja vai selvittiinkö "vain" kovalla kuumeella. Korvatulehdustakaan (kop kop) meillä ei ole koskaan vielä ollut, joten olen tiiraillut Eeliksen korvia ja kuullostellut kiukutteleeko Eelis mahdollisesti korvakipua, turhautumista neljään seinään vai uhmaansa. Tähän mennessä olen päätynyt jälkimmäisiin vaihtoehtoihin.

Lisätty myöhemmin: mummu kertoi että Eelikselle nousi punaisia näppyjä aamupäivän aikana (ei ollut aamulla) ja päikkyjen jälkeen ne alkoivat hävitä. Eeliksellä oli siis vauvarokko.

***

No, se siitä Eeliksen ekasta Oikeasta Sairastelusta. Itsellekin teki hyvää pääosin maata kaksi päivää, vaikka varsinaisesti en levännytkään. Oli uuvuttavaa kun mitään ei pystynyt tekemään ilman että Eelis vaati syliin ja tietysti oma huoli oli kova. Etenkin perjantaina kun kuume oli koko ajan niin korkealla.

Makaamisen tuloksena oma maha laski ja selkä meinaa vetää jumiin. Eilen supisteli enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Öisin olen huomannut muutaman kerran että supistelut aiheuttaa hikoilua, vaikka öisin en supisteluihin herääkään (synnytysunia olen nähnyt kuitenkin lähes joka yö). Kääntyminen yöllä on tuskaa, nyt lantio usein napsahtaa ensimmäiseen kääntymiseen ja vaikka se helpottaa oloa, tuntuu se tosi epämiellyttävältä. Aamuyöstä olen monesti jäänyt valvomaan hetkeksi kun uni ei tule heti takaisin. Lantion ja lonkan kivut kuitenkin helpottavat aamuyöstä ja kääntyminen helpottuu. Eilen särki alaselkää, mutta en tiedä johtuiko se makaamisesta, yläselän yrityksestä mennä jumiin, huonosta istuma-asennosta tupareissa vai päivän supisteluista.

RV 36+4 (salama peittää hyvin kasvot :D)

Vertailun vuoksi masu Eeliksestä

Sokeriarvoissa on ollut edelleen aamuisin heittoa aina silloin tällöin. Nyt en enää ole niin tiukasti VHH-dieetillä kun iltaisin täytyy tankata hiilareita (ja pähkinöitä!). Koko raskausajan kestänyt himo turkin jogurttiin marjojen kera on väistynyt ja aamuisin jotta aamupalan saa alas, olen alkanut syödä smoothieta. Varmaankin ainakin osittain hiilareiden lisääntymisestä johtuen turvotus on alkanut vaivata, vaikkakaan ei vielä yhtä pahasti kuin Eeliksestä. Sormet ja jalat tuntuu kuitenkin selkeästi turvonneilta, eikä liikkuminen tai runsas nesteen juonti tunnu tuovan helpotusta. Nyt en enää ota niin rauhallisesti vaan liikun rivakampaan tahtiin, tällä viikolla aletaan olla jo täysiaikaisia.

Maitoa on alkanut erittyä jo sen verran paljon, että on pakko pitää liivinsuojia ja jopa mies haistaa jo maidon (itse olen haistanut sen jo jonkun aikaa). Epäilen tämänkin liittyvän ainakin osittain hiilareihin.

Raskausdiabetes huolettaa sen verran, että toivoisin sikkuran syntyvän aiemmin, kammoksun käynnistystä. Toisaalta, helpottavaa tietää että kovin paljoa yliaikaiseksi ei ainakaan päästetä menemään. Alakerran tilannettahan ei ole lääkäri kurkannut ikuisuuksiin, näemmä viimeinen neuvolalääkäri jää pois RV 38 äitiyspoliklinikan kontrollikäynnin takia. Painetta tuntuu kuitenkin jo jonkin verran ja paikat tuntuu turpeilta. Ajattelin toivoa tuolla kontrollikäynnillä (taas) vähän ronskimpaa sisätutkimusta, jos sillä saataisiin synnytys käynnistymään itsekseen. Edellisellä kerralla synnytys käynnistyi kahden vuorokauden sisään siitä (olin raskausmyrkytysepäilyn takia polilla).

Vaikka kuullostelen oloani jo vähän tarkemmin, en usko vielä mitään tapahtuvan. Raskausaika on mennyt niin nopeasti, että vaikka tiedostan että noin kolmen viikon päästä meillä on toinen vauva, en Ihan Oikeasti tajua sitä. Koitan kuvitella arkea kahden pienen kanssa ja ajoittain meinaa iskeä paniikki kun näen mielessäni uhmaavan Eeliksen ja samaan aikaan huutavan sikkuran. Miten sitä ehtii reagoida kaikkeen? Vastaanko tarpeeksi hyvin molempien lapsien tarpeisiin? Miten Eelis reagoi tulokkaaseen? Taantuuko poika vai tuleeko esimerkiksi puheeseen yhtäkkinen kehityspyrähdys (Eelis kun ei edelleenkään puhu paljoa vaan viestii enemmän eleillä ja sanojen sijaan käyttää "mitä ääntä joku pitää")? Saako Eelis nukuttua öisin vaikka vauva itkisi? Miten itse jaksan päivisin jos valvon öisin?

Onneksi mummu on nyt lähellä. Ja onneksi asioilla on tapana järjestyä.

Äidinrakkaus

Olen tässä miettinyt rakkauden tunteitani lapsia(ni) kohtaan. Eelistä odottaessa olo oli vähän epätodellinen, vauvaa oli vaikea kuvitella, vielä vaikeampaa oli kuvitella kuinka tunnen vielä mahassa olevaa myttystä kohtaan. Välittäminen ja huolehtiminen olivat päällimmäisiä tunteita, mutta en osannut sanoa rakastinko masuasukkia.

Eeliksen synnyttyä huoli oli kova ja huolehtimisen tarve suuri. En pystynyt huolehtimaan pienestä vauvasta ensimmäisiin päiviin, joten olo oli riittämätön. Ensimmäisen yön olin kaavinnassa ja ensimmäisen päivän toivuin lääketokkurasta. Molemmissa käsissäni oli kanyylit, jotka tekivät kipeää käsiin, joten hädintuskin pystyin nostamaan vauvaa, saati huolehtimaan vaipan vaihdosta. Pihkakakkakin jäi näkemättä ja kokematta. Toisena yönä olin edelleen tokkurassa ja kovin väsynyt, ja vauva oli itkuinen. Seuraavana aamuna Eelis sitten joutuikin teholle kohonneiden tulehdusarvojen takia, joten en saanut vieläkään vauvaa ihan lähelle koko ajaksi. En pystynyt imettämään, koska teholla ei ollut kuin istumamahdollisuus, ja minä en pystynyt istumaan kaavinnan takia. Kun lopulta sain vauvan yöksi viereeni, oli helpotus suuri ja omakin toipumiseni lähti käyntiin.

Tein sairaalan sängylle yöksi pesän meille kahdelle. Nostin toisen sängyn laidan ylös. vuorasin reunan tyynyillä ja peitoilla ja nukuttiin vauvan kanssa vierekkäin. Imetys onnistui vain makuulteen, joten aina imetettyäni nousin vaihtamaan pesän toiselle puolelle sänkyä. Muuta en oikein enää muistakaan noista päivistä/öistä.

Kotiin tuleminen oli pelottavaa, sen kymmenen minuuttia, jotka kesti ajaa sairaalalta kotiin, toivoin vain koko ajan että olisimme jo perillä. Kaikki hajut, äänet ja värit olivat niin voimakkaina, että kauhistutti olla ulkona! Suojeluvaisto pientä vauvaa kohtaan oli korkealla, eikä asiaa auttanut se, että pelkäsin ensimmäiset viikot Eeliksen saavan jonkun tulehduksen ja joutuvan taas teholle.

Kaikista näistä äidillisistä tunteista kuitenkin rakkaus puuttui. En tuntenut rakkautta Eelistä kohtaan, kuin vasta 1-2 kk jälkeen pojan syntymästä. Onneksi olin lukenut, että rakkautta ei aina tunne heti, enkä siis panikoinut asiaa (en yhtään ihmettele äitejä jotka tuntevat olevansa epäonnistuneita tai huonoja äitejä kun eivät rakasta lastaan heti tämän synnyttyä, ja jopa masentuvat sen takia! Olenkin maininnut tästä kaikille odottaville ystävilleni, jotta tarvittaessa hekin tietävät tämän olevan mahdollista ja ihan "okei" tunne.). Tutustuimme rauhassa toisiimme ja opettelimme elämään pienen vauvan kanssa.

Muistan kun olin petaamassa sänkyä kun se yhtäkkiä iski. Eelis taisi olla päikkäreillä silloin ja levitin lakanaa petauspatjan päälle. Tajusin, että minähän rakastan pientä poikaani. Helpotuksen tunne oli valtava kun "vihdoin" tunsin rakkautta! Taisin tirauttaa kyyneleen tai parikin. Siitä hetkestä lähtien äidinrakkaus vain vahvistuu päivä päivältä, vaikka en ymmärrä miten ihmeessä tästä enempää voi enää rakastaa jotakuta? Kun rakkauden tunne on niin voimakas kun se nyt on, miten ihmeessä sydämeen voi mahtua vieläkin enemmän rakkautta, etenkin samaa kohdetta kohtaan??

Viime aikoina olen alkanut miettiä, että miten tunnen sikkuraa kohtaan. En epäile yhtään, etteikö sydämeeni mahtuisi yhtä paljon rakkautta tulevaa vauvaa kohtaan, kuin mitä sinne mahtuu nyt Eelistä kohtaan. Toista lasta odottaessa sen tulevan vauvan kuvitteleminen on ollut minulle helpompaa, kun tietää jo vähän mitä odottaa. En osaa kuvitella miltä sikkura näyttää enkä voi sanoa että varsinaisesti rakastan masuvauvaa vielä, mutta tunteet ovat selkeästi erilaiset kuin Eelistä odottaessa. Toivon niin kovasti, että tällä kertaa pääsisin vauvanhuuruisiin hetkiin kiinni heti alusta alkaen, en haluaisi jäädä niistä paitsi kokonaan. Se aika sairaalassa on kuitenkin niin uniikkia ja siellä voin keskittyä vain vauvaan, kun kotiin palatessa meitä odottaa ihan erilainen arki, joka ei enää pysähdy ihmettelemään vauvantuoksua tuntikausiksi.

Haluaisin niin kovasti, että saisin sikkuran lähelleni heti ja koko ajaksi. En haluaisi jakaa vauvaa kenenkään kanssa (ehkä ihan vähän ja hetkeksi miehen kanssa ;) ja kuvittelen miten lapsivuodeosastolla istun keinutuolissa tai sohvalla katsellen telkkaria vauvaa. Maattaisiin yhdessä sairaalan sängyllä, heijaisin vauvaa sylissä yöt pitkin sairaalan osaston käytävää. Nauttisin siitä mistä jäin paitsi Eeliksen kanssa.

Kotiin palatessa pitäisi toki keskittyä Eelikseenkin, jotta toinen ei jää syrjään, vaan saisi kokea olevansa edelleen yhtä tärkeä. Odotan jo niitä haasteita, jotka toinen pieni lapsi tuo tullessaan. Minulla on jo suunnitelma, jonka avulla voin puuhailla Eeliksen kanssa ja samalla pitää sikkuran lähellä: kantoliina. Sen pidemmälle en ole vielä päässyt arjen haasteiden voittamis-mielikuvissani :D

Tätä kaikkea miettiessäni koen samalla huonoa omaatuntoa siitä, että rakastanko jo nyt sikkuraa enemmän, kuin rakastin Eelistä? En osannut kuvitella Eelistä odottaessani lapsivuodeaikaa ollenkaan, mutta nyt jo haluan pitää tulevan vauvan ihan lähellä, ja ajoittain tunnen pieniä rakkaudentunteen pilkahduksia. Onko epäreilua, jos koen sen äärettömän rakkaudentunteen sikkuraa kohtaan heti kun vauva syntyy, vaikka en tuntenut sitä Eelistä kohtaan? Tekeekö nämä tunteet lapsistani eriarvoiset, ainakin lähtökohtaisesti? Tai entä jos sikkuraakin kohtaan rakkaudentunteiden tuleminen kestää, laiminlyönkö sitten tulevan vauvan, kun kuitenkin rakastan Eelistä äärettömän paljon ja ehkä vastaisin Eeliksen tarpeisiin valppaammin kuin sikkuran tarpeisiin?

Ehkä tässä on se arjen haaste. Miten selviän henkisesti näistä mielen myllerryksistäni?

Realistisempia synnytysunia

Alan tällä kertaa henkisesti valmistautua tulevaan synnytykseen näemmä aika ajoissa, sillä näin ensimmäisen synnytysunen. Unessa olin kyljellään sängyssä sairaalassa synnytysosastolla (se asento jossa koitin Eelistä ponnistaa ensimmäisiä kertoja), paikalla oli pari kätilöä ainakin. Taisin ihmetellä että kun ei synnytys satu, ja todeta sitten että taitaa olla epiduraalin vaikutuksia. Vähän jännitin pään tulemista mutta hetken ponnistuksen jälkeen lapsi syntyi hyvin eikä se edes sattunut kovin pahasti. Lapsi nostettiin rinnalle ja sain imettää ensimmäisen kerran. (Lapsi oli suunnilleen Eeliksen kokoinen ja sillä oli Eeliksen yöpaita päällä, siinä se hörppäsi vähän maitoa ollen kylkeäni vasten kontillaan :D)

Nyt kun on kerran käynyt läpi synnytyksen, on unetkin hieman realistisempia näemmä kuin edellisen kerran. Silloin se vauva yleensä vain ilmestyi syliini yhtäkkiä. Mietin myös, että koska uni ei ollut täysin kivuton (pään syntyessä), taisi yöllä supistaa juuri sopivasti.

En ole aktiivisesti vielä alkanut miettimään synnytystä, ja koitan olla miettimättäkään. Asiat menevät omalla painollaan ja kun koittaa olla lataamatta liikaa odotuksia ja toiveita, sujuu kaikki (toivottavasti) hyvin. Lääkäri sanoi jo, että todennäköisesti tällä kertaa synnytys tulee olemaan helpompi ja nopeampi, kun paikat on vielä sen verran auki (ja repsallaan, tosin tätä ei lääkäri sanonut!).

Vaikka edellisestä synnytyksestä ei minulle jäänyt mitään pelkoja tai murheita, olisihan se silti ihan kiva jos tällä kertaa ei menisi sitä kahta vuorokautta synnytykseen, ja ennen kaikkea, jos synnytyksen jälkeen pääsisi "normaalisti" vauvan kanssa vierihoito-osastolle. Haluaisin niin kovasti juoda ne kahvit ja syödä pullan isän kanssa tuoreen nyytin tuhistessa lähellä. Ja olla vauvan kanssa ihan lähellä, alusta alkaen.

Itseasiassa tajusin vasta tässä jokin aika sitten kuinka lähellä hengenlähtö taisikaan olla edellisen synnytyksen jälkeen. Menetin verta 3 litraa (tämä mitattu määrä) ja jouduin lopulta kaavintaan (istukka ei irronnut ja lopulta repesi, jolloin kohtu vaan jatkoi veren vuotamista). Kaavintaan pääsyä piti odottaa hetki, sillä leikkaussaliin piti hälyttää porukka kotoa. Kaikki kunnia ja kiitos hoitajille, jotka pysyivät tilanteen aikana niin rauhallisina, että miehelle tai minulle ei tullut missään vaiheessa oloa, että kaikki ei olisi hyvin, tai että olisi edes mitään hätää. Hieman ihmettelin kaavintaan mennessä kun hoitajat kärräsivät minua saliin juoksujalkaa, ja nopeampaa olisi pitänyt päästä. Sain verta kaksi pussia kaavinnan jälkeen, ja söin sairaalassa rautaa. Muistaakseni hemoglobiini oli 60 luokkaa mutta lähti nousuun, vaikka jälkivuotoa tulikin vielä kuusi (!!) viikkoa synnytyksen jälkeen.

Kovin paljoa en muista tuosta illasta, eikä minulla ole mitään käsitystä ajan kulusta. Olin kuitenkin niin väsynyt jo kahden vuorokauden valvomisestakin, enkä ollut syönyt ihan hetkeen. Enkä saanutkaan syödä saatika juoda mitään kun varmistui, että jouduin/pääsin kaavintaan. Muistan kuitenkin sen hetken, kun en millään meinannut saada pidettyä silmiä auki, vaikka alitajunta huusi että älä sulje silmiä. Kerroin tämän hoitajille ja sainkin sitten hörpätä appelsiinimehua sen verran, että sain pidettyä itseni tajuissa.

Kun lopulta pääsin vierihoito-osastolle, pitivät hoitajat minua tarkasti silmällä ja en saanut lähteä yksi liikkeelle ensimmäisen päivän aikana. Eeliksen ollessa teho-osastolla hoitajat etsivät minulle tuolin (usein sen oman työpisteensä tuolin), jotta minun ei tarvinnut seistä (vaikka olin sitä mieltä että ei tässä mitään hätää ole). Taitaa olla onni etten nähnyt itseäni peilistä tuona aikana.

Tämä yhtäkkinen tajuaminen ei kuitenkaan ole saanut aikaan mitään pelkotiloja minussa. Minulla on kova luotto nykylääketieteeseen ja olen onnellisessa asemassa siinä, että oma synnytyssairaalani on yliopistollinen sairaala. Eihän tämä välttämättä mitään tarkoita, mutta lisää luottamusta kuitenkin. Hyvin se menee!

Tässä vielä edellinen synnytyskertomus jos se kiinnostaa.

Lapsivuodeaika

Meidän lapsivuodeaika alkoi vähän nihkeästi, kuten edellisestä postauksesta voi lukea. En muista juurikaan päiviä, osaan sanoa tarkemmin kuinka monta yötä osastolla vietettiin. Päivät menivät ensin lääkehuuruissa, sen jälkeen syödessä, vessassa käydessä (ensimmäinen kakka pelotti mutta onneksi kakkoshädän hoitaminen onnistui alusta alkaen ihan hyvin), teholla ravatessa ja vähän nukkuessa. Kun vauva saatiin viereen takaisin, teholla ravaamisen sijalle tuli vaipan vaihdot, imetys ja vauvan ihailu :)

Yöt olivat ainakin alkuun niitä vaikeimpia aikoja. Ensimmäisen yön olin heräämössä, toisen yön olin väsynyt ja vielä lääketokkurassa (näistä kahdesta päivästä ja yöstä en muista juuri mitään), kolmannen yön itkin, neljännen yön harjoittelin vauvan kanssa ja viides yö meni jo hyvin. Ensimmäisenä yhteisenä yönä menetin uskoni itseeni, kun vauva kitisi paljon. Oli kovin nälkäinen kun maito ei vielä ollut ehtinyt nousta. Pelkäsin hullun lailla, että tulehdusarvot olisivat taas nousussa. Kävin pyytämässä kerran apua hoitajalta, ja lisämaidolla itku saatiin loppumaan. Olisi minultakin vielä riittänyt maitoa mutta itsevarmuuteni ei riittänyt. Seuraavana päivänä maito nousi ja viimeinen yö meni paljon itsevarmemmissa merkeissä. Vaikka vauva valvotti yöllä, nukuin paremmin kahtena viimeisenä yönä kuin aiemmin. Pidin vauvaa vieressäni yöt, sillä sängystä nouseminen oli vaikeaa ja imettäminen onnistui parhaiten makuuasennossa. Ja olin niin onnellinen ja levollinen kun kuulin pienen tuhinan ihan läheltä.

Leikkaushaava oli kipeä, tosin enemmän särki kohtua ja alaselkää. Jälkisupistukset tulivat voimakkaina, sillä tunsin ne epämiellyttävinä vaikka söinkin jo kipulääkkeitä. Imetyksen (ja lypsämisen) aikana supistukset tulivat voimakkaimpina, mutta kyllä ne tehtävänsä tekivätkin, maha on pienentynyt viikossa puoleen. Osastolle jäi kahdeksan kiloa. Jälkivuoto oli runsaimmillaan kahden ensimmäisen päivän aikana mutta laantui sitten, on aikalailla normaalien menkkojen luokkaa. Luulen, että kaavinnan ansiosta vuoto on vähäisempää ja onneksi vetistä. Haavaa hoidin/hoidan runsaalla suihkuttelulla ja kylmäpakkauksilla.

Nälkä on ollut valtava siitä lähtien kun sain syödäkseni ensimmäisen kerran, ja koko ajan janottaa. Mieleni ei tee yhtään herkkuja vaan kunnon ruokaa! Turvotus hävisi jaloista heti synnytyksen jälkeen, mutta vielä ei sormukset mahdu takaisin sormeen. Liikkuminen on vielä hidasta mutta taivun paremmin kun maha antaa myöden. Kun sain kanyylit pois käsistä, alkoi sorminäppäryyskin toimia. Särkylääkkeitä söin maksimiannoksen kolme ensimmäistä päivää, mutta kun vauva palasi takaisin luokseni, niidenkin tarve väheni puoleen.

Kaiken kaikkiaan lapsivuodeajan elin pienessä kuplassa, ei ollut muuta elämää kuin se mitä näin edessäni. Normaalisti olen tarkkaavainen ja huomaan asioita, mutta äitini kysyessä kolmantena päivänä osaston muista äidesitä ja määrästä, en osannut sanoa kuinka monta huonetta osastolla on saati äitien määrää. Tiesin missä on vessa, oman hoitajan huone, ruokailutila ja liinavaatevarasto. Ja teho-osastolle osasin mennä. Millään muulla ei ollut väliä. Viimeisinä päivinä aloin nähdä jo vähän muutakin mutta kotiin lähtiessä miestä odottaessani sairaalan aulassa katselin ympärilleni vähän pelokkaana, pieni kuplani puhkesi hetkeksi. Elämää on sen kuplan ulkopuolellakin. Koin kaikki hajut todella voimakkaina ja autossa istuminen vähän pelotti. Kotona olo oli vieras ensimmäisen illan.

Nyt olen saanut pienen kuplan takaisin kotiin, vaikkakin tänään käytiin vähän sairaalassa (kontrollissa bilirubiiniarvojen takia), mutta enää ei pelota niin paljon. Tästä se vauvahuuruinen arki alkaa!

Synnytyskertomus

Kirjoittelenpa nyt ensin meidän synnytyskertomuksen tässä myttysen nukkuessa.

23.2. neljältä aamulla heräsin supistuksiin, jotka olivat heti säännöllisiä ja tulivat alle kymmenen minuutin välein. Eivät olleet varsinaisesti kivuliaita mutta tuntuivat ihan erilaisilta. Kuuden aikaan nousin ylös, kun en enää malttanut olla sängyssä. Mies heräsi seitsemältä ja kun hän tajusi että olin laittanut herätyskellon pois päältä enkä ollut vieressä nukkumassa, ei hänkään saanut enää unta. Syötiin aamupalaa, ja yhdentoista aikaan kävin sohvalle pitkäkseni katsomaan Siskoni on noitaa, ja jakson aikana (40 min) tuli "vain" kolme supistusta. Muuten supistukset napakoituivat päivän mittaan ja tulivat välillä jopa ihan neljän minuutin välein. Soitin synnärille ja sanoivat että ole vain kotona niin kauan kuin pystyt. Pyörittelin lantiota jumppapallon päällä ja pidin kaurapussia selässä, minulla kun supistukset tekivät kipeintä alaselässä. Syötiin kunnon lounas ja kolmen aikaan sanoin miehelle että nyt en enää halua olla kotona, supparit tulivat viiden minuutin välein ja en yhtään tiennyt olivatko paikat kuinka auki.

Lähdettiin sairaalalle ja kävelin puolisen kilometrin matkan saadakseni raitista ilmaa ja vähän liikuntaa. Muutaman kerran piti pysähtyä odottamaan supistusta. Synnärille päästiin sisälle, vaikka paikat olivatkin edelleen samassa jamassa kuin maanantaina! Kuitenkin supistuskäyrään piirtyi säännöllisiä ja hyvän kestoisia supistuksia, joten päästiin kammariin miehen kanssa. Vaihdoin sairaalavaatteet ja kammarissa katseltiin telkkaria, istuin keinutuolissa, helpotin napakoituvia supistuksia kaurapussilla ja lantion keinuttelulla. Sydänääniä ja supistuksia seurattiin säännöllisesti käyrillä. Kävin suihkussa lotraamassa ja lämmin vesi helpotti alaselän särkyä. Kymmenen aikaan illalla kivut alkoivat olla sitä luokkaa, että otin äänen käyttöön, nojailin mieheen ja voihkin hieman. Kokeiltiin TENS-laitetta, mutta se ei auttanut. Yön aikana kävin ammeessa lillumassa tunnin verran, vesi rentoutti vaikkakin samalla supistukset napakoituivat. Lopulta olin auennut kolmeen senttiin ja päästiin synnytyssalin puolelle. Salissa käytin edelleen lämmingeelejä alavatsalla ja selässä kivunlievitykseen, kokeilin aquarakkuloitakin mutta ne tekivät niin kamalan kipeää, että en kestänyt ottaa niitä kuin kaksi selkään. Ne kyllä helpottivat alaselän kipua huomattavasti mutta en silti halunnut enempää niitä. Sain peptidiiniä ja yritimme vähän nukkua miehen kanssa. Mies torkkui sängyllä mutta minä en saanut nukahdettua kun supistukset tuntuivat edelleen sen verran voimakkaina. Lopulta nousin ylös ja aloin ravaamaan suihkussa, siellä istuin jumppapallon päällä ja nojasin jakkaraan ja supistukset alkoivat olla jo epämiellyttäviä. Viiden aikaan aamusta kokeilin ilokaasua mutta sen teho loppui aika pian.

Yhdeksältä aamulla lääkäri kävi tarkistamassa minut ja olin avautunut vain neljään senttiin! Lääkäri päätti puhkaista kalvot ja nopeuttaa sillä avautumisvaihetta. Kalvojen puhkaisu ei tehnyt kipeää, oli vain vähän epämiellyttävää. Lapsivettä tulikin sitten todella runsaasti ja se oli vähän vihreää. Vauva oli siis kakannut siihen, joten minua ja vauvaa tarkkailtiin entistä tarkemmin käyrillä. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset voimistuivat todella nopeasti ja lopulta pyysin epiduraalia kun supistuksia tuli (edelleen) alle viiden minuutin välein ja nyt tuli jo vedet silmistä ja ääni koveni. Sain epiduraalin nopeasti, anestesialääkäri osui johonkin hermoon ja jalkani nytkäisi, mutta onneksi mitään vahinkoa ei tapahtunut. Epiduraali tehosi nopeasti ja sain torkuttua muutaman tunnin. Samalla minulle laitettiin oksitosiinia tippumaan.

Iltapäivällä sisätutkimuksessa olin kahdeksan senttiä auki ja supistukset aloivat taas voimistua.  Vauvan päähän laitettiin spiraali kun anturit eivät oikein mitanneet kunnolla vauvan sydänääniä. Kerran spiraali irtosikin ja se laitettiin uudestaan, mutta se ei tehnyt kipeää, oli vain epämiellyttävää. Lopulta alkoi tuntua ponnistamisen tarvetta, olin monta kertaa sängyllä kontillani sillä ilmeisesti myttynen oli väärässä tarjonnassa. Asento saatiin korjattua mutta sydänäänet alkoivat laskea aina ponnistettaessa. Oksitosiinin määrää nostettiin maksimiin. Lääkäri päätti avustaa synnytystä hieman imukupilla, joten minulle jouduttiin tekemään episiotomia (puudutus ja leikkaus ei tuntunut) ja lopulta virkeä poika syntyi ja nostettiin mahani päälle ja isä leikkasi napanuoran.

Synnytyksen aikana söin jonkin verran, loppua kohden enää vain vähän mehukeittoa. Isä oli äärettömän korvaamattomana tukena koko synnytyksen ajan ja jaksoi hyvin, eikä panikoinut.

Kaiken kaikkiaan synnytys kesti vähän päälle 31 h (laskettuna edellisestä päivästä kello 11 alkaen) ja ponnistusvaihe 10 minuuttia. Syntymäaika oli klo 18:15. Vauva vietiin vihreän lapsiveden takia tarkkailuun hetkeksi ja sillä välin minua ommeltiin kasaan (ei repeämiä, vain välilihaleikkaushaava) ja istukkaa yritettiin irroittaa (mies kertoi että oksitosiinia tiputettiin siinä vaiheessa jo puolitoistakertaisena annoksena maksimista). Lopulta se irtosi hyvin repaleisena ja aina kohtua painamalla sieltä lirahti verta. Ultrassa näkyi pieni istukan palanen ja lopulta päädyin kaavintaan. Menetin yhteensä verta 3000 ml ja hemoglobiinini laski 60 kieppeille. Itse kaavinta tapahtui humautuksessa ja minut pidettiin nukutettuna muutaman tunnin ajan. Aamuyöllä neljän aikaan minut vietiin vierihoito-osastolle, ja tunnin välein hoitaja kävi painamassa kohtua ja tarkastamassa vointiani. Sain vahvoja kpulääkkeitä ja aloin heräillä vasta seuraavana päivänä aamupäivällä. Vauvaa käytiin näyttämässä minulle mutta sen päivän se oli hoidossa muualla kun itse olin niin tokkurassa vielä. Iltapäivästä olin sen verran hereillä ja mies tuli paikalle, että saimme olla vauvan kanssa. Itse en ihan kovin paljoa muista tuosta ajasta. Yöksi annoin vauvan taas hoitoon, sillä olin itse todella väsynyt ja vauva oli itkuinen. Aamulla olimme pari tuntia yhdessä kunnes hoitaja tuli hakemaan vauvaa teho-osastolle kohonneiden tulehdusarvojen takia (CRP 15).

Kävimme miehen kanssa syöttämässä ja katsomassa vauvaa, itse en voinut imettää sillä en voinut istua.  Yön itkin huoneessani, päässä pyöri todella typeriä ajatuksia, kuten että olisivatko tulehdusarvot pysyneet alhaalla jos olisin jaksanut olla vauvan kanssa enemmän, epäonnistuuko imetys kun en pääse imettämään ja maito ei nouse... Vauva sain pääkanyylin kautta antibioottia ja korviketta runsaasti ja sillä toivuttiin niin, että jo seuraavana iltana sain viedä vauvan kanssani vierihoito-osastolle (CRP 6). Vauva kuitenkin kävi vielä teholla kahdesti päivässä antibiootissa. Maitokin alkoi nousta ja oma vointini parani huomattavasti kun sain vauvan lähelleni. Loppujen lopuksi kotiuduttiin viiden sairaalapäivän (vierihoito-osastolla) jälkeen ja nyt kaikki on hyvin.

Imetys on lähtenyt hyvin käyntiin ja maito nousi toiseksiviimeisenä päivänä sairaalassa, itevarmuuteni vauvan kanssa on kasvanut kun enää ei ole molemmissa käsissä kanyyleita ja vauvallakaan ei ole ylimääräisiä härpäkkeitä. Vaikka kokemus oli todella rankka, minulle ei jäänyt traumoja ja olen tyytyväinen kokemukseen kaiken kaikkiaan. Imukuppikin toimi kuulemma vain hieman avusteena, pääosin itse ponnistin vauva ulos ja ponnistusvaiheen koin miellyttävänä siinä mielessä, että pystyin tekemään töitä kropallani. Avautumisvaihe kesti tuntemattomasta syystä todella pitkään, mutta sekään ei ollut täyttä tuskaa ja todellakin kokemisen arvoinen elämys!

Jokojokojokojoko

Voi että, lupaavasti alkaa tämä aamu. Puoli neljältä heräsin pissalle ja kävinpä vielä perään toisenkin kerran kun tuntui että mahassa kiersi. Siinä sitten koitin etsiä mukavaa asentoa kun oli jotenkin vähän tukala olla. Tajusin, että pari supistustakin tuli siinä asennon tasaantumista odotellessa ja ne tuntuivat jotenkin hieman erilaisilta ja säännöllisiltä. Odotin vielä yhden supistuksen ja kävin hakemassa kellon ranteeseen. Niinhän ne supparit tuli tasan 10 min välein. Supistukset tuntuivat kiristävän mahanahkan sijaan/lisäksi alkaen keskimahalta ylämahan sijaan ja leviää lämpimänä (mutta ei mukavana) aaltona aina alapäähän asti.

Siinä makasin ja kellotin supistuksia puoli kuuteen asti, välillä tuli 9 minuutin välein, selkää alkoi särkeä paria minuuttia ennen. Päätin, että nousen ylös puoli kuuden maissa kun enää ei tuntunut siltä, että jaksaisin vain makailla. Pari supistusta tuli jo laimeampanakin.

No nousin ylös ja tulin koneelle istumaan (jumppapallon päälle) ja supparien voima palasi ja väli on nyt ollut 7 minuutin pintaan. Varsinaisesti eivät tee kovin kipeää vielä mutta huippu laittaa jo vähän puhalluttamaan.

Ihan kamalasti teki mieli kuiskata miehelle joka käänsi kylkeä ja oli vähän hereillä jossain vaiheessa, että nyt se taitaa alkaa! :D Maltoin kuitenkin mieleni ja käyn kohta laittamassa herätyskellon pois päältä, että hän saa nukkua vielä. Tiedän, että ei hän kuitenkaan mihinkään töihin malta lähteä! Ja että kaikki ei mene pieleen vaikka hän tänään olisikin töistä aamun poissa.

Niin kovasti toivon, että tässä(kin) voisin luottaa kroppaani, joka on aina toiminut lähes kellon tarkasti ja luotettavasti. Toivon, että tämä ei olisi väärä hälytys vaan saisin mahdollisesti jo tämän vuorokauden sisällä pitää myttystä sylissä ensimmäistä kertaa :)

Synnytysosasto vol 1.

Tänään en ehtinyt tehdä kertakaikkiaan mitään ja olen ihan poikki! Koko aamun juorusin ystävien kanssa naamakirjassa (ihanaa, kunnon juoruja pitkästä aikaa, ja vähän ihania uutisiakin) ja kävelin neuvolalle päivällä. Ilma oli kaunis ja kirpakka ja ylämäkeen tarpominen teki terää. Paitsi että vaikka istuin paikoillani riittävän pitkään, paineet olivat kohollaan, pissassa oli heikko plussa ja kun kerta turvotustakin on ollut kera hienoisten päänsärkyjen (satunnaisia, todella mietoja, en ole edes harkinnut särkylääkkeitä), ja lopulta terveydenhoitaja päätti neljän verenpainemittauksen jälkeen laittaa meidät päivystykseen raskausmyrkytysepäilynä, ihan varmuuden vuoksi.

En sitten enää viitsinyt kävellä kotiin vaan soitin miehelle, että lähdetäänpäs synnyttävien osastolle päivystykseen. Kipaistiin kodin kautta hakemassa mukaan miehelle toiset kengät ja sairaalakassi, varmuuden vuoksi. Päivystyksessä ei tarvinnut odottaa kuin 15 minuuttia kun jo pääsimme käyrille. Siinä makoilin puolisen tuntia ja kätilö kävi loppuvaiheessa mittaamassa verenpaineen. Hyvältä näytti kaikki. Harmi ettei tullut käyrillä ollessa yhtään harjoitussupistusta, niin en nähnyt niille asteikkoa ;) Kävin antamassa virtsanäytteen ja siinä oli tälläkin kertaa yksi plussa, joten kätilö otti verinäytteet (kiikkutuoli on muuten aika ihana paikka istua!) ja passitti meidät kahville odottamaan laboratoriotuloksia. Palasimme takaisin ja tällä kertaa jouduimme odottelemaan puolitoista tuntia ennenkuin pääsimme kuulemaan tulokset. Näytteet olivat onneksi puhtaat, mutta lääkäri vielä ultrasi myttysen (painoarvio 3 kg ja kaikki näytti hyvältä).

Kysyin sisätutkimuksesta ja sitä kuulemma ei ollut tarvista tehdä, ellen haluaisi. Ja kyllähän minä halusin, uteliaisuudesta, että onko kohdunsuulla tapahtunut mitään kuukaudessa ja olen kuullut, että tässä vaiheessa tehty sisätutkimus saattaa avittaa synnytyksen käynnistymisessä. Lääkäri sanoi että no toki tehdään, ja kätilö nauroi että harvoin näin päin kuulee toivetta. Mukana tutkimuksissa oli myös opiskelija ja sanoinkin että en ole kipeä enkä vähästä säikähdä, joten lääkäri pyöräyttelikin sitten ihan kunnolla kohdunsuulla (tuntui todella, todella epämukavalta, ei varsinaisesti kivuliaalta kuitenkaan) ja opiskelijakin sitten teki sisätutkimuksen harjoituksen vuoksi (ei ihan yhtä paljoa uskaltanut sorkkia). Nyt ollaan ihan pehmeitä, sentin verran auki mutta kohdunkaulaa on jäljellä vielä täydet 3 cm.

Siitä lähdettiin sitten ruokakaupan kautta kotiin, käytiin saunassa ja nyt on aika väsynyt olo. Varsinaisesti en huolestunut ollut missään vaiheessa mutta oli se rankka reissu kuitenkin. Mutta ei turha, tulipahan painoarvio tehtyä ja onneksi myttynen ei ole mikään jättiläinen. Ei tarvitse koon takia murehtia synnytystä ja odottaa sen takia synnytyksen käynnistyvän. Ja nyt tiedän missä kohdunsuun kanssa mennään. Pikkuhousunsuojaan oli ilmestynyt muutama punertava tahra, joten jotain ainakin lääkäri sai aikaan ;)

Huomenna olisi se päivä, kun treffit sovittiin noin yhdeksän kuukautta sitten. Ystäväni kuitenkin sanoi, että myttynen saapuu 25. päivä. Odotellaan siis vain :)

Sunnuntaiaamu

Joo-o, täällä vielä ollaan :) Ei ollut saunallakaan mitään asiaa yöuniani häiritsemään, nukuin perin makeasti yön! Eilen en jaksanut kirjoitella mitään kun jotenkin oli väsynyt olo, vaikka nukuinkin paljon ja hyvin. Pelattiin pitkästä aikaa poikien kanssa illalla ja pelisessio venähtikin aika pitkäksi. Aamulla nukutti ihanasti puoli kymmeneen asti ja siinä vielä makoiltiin miehen kanssa melkein tunti ennenkuin noustiin ylös. Nautittiin hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta :)

Nyt myttynen on ollut hiljaisempi, eilen liikuskeltiin vain muutaman kerran, tänään aamulla sängyssä makoillessani herättelin myttystä jonkin aikaa, ja lopulta hän suvaitsi vähän vaihtaa pepun asentoa. Olisikohan (olisipa) tyyntä mysrkyn edellä... Saunassa eilen miehen kanssa jo juteltiin masulle että kyllä sieltä voisi tulla tänne puolellekin jo. Pieni menkkamainen olo alavatsalla jatkuu vain, välillä vähän voimakkaampana ja välillä häviää kokonaan.

Tänään(kin) aion vain rentoutua, ensi viikolla voisi taas keksiä jotain siivousprojektia, ainahan sitä voi vaikka kaappeja järjestellä... Ystävä kertoi, että hänelle sanottiin käsien ylhäällä pitämisen (esimerkiksi verhoja ripustaessa) auttavan synnytyksen käynnistymiseen, toinen kertoi että lattialla konttaaminen vauhdittaa vauvan paikoilleen asettumista. Itse näin unta hyppiväni tasajalkaa jotta myttynen asettautuisi ihan alas ja alkaisi syntyä.

Eipä tässä muuten mikään hermostuta mutta nyt on alkanut ahdistaa se, että myttynen vain viihtyy liian kauan yksiössään ja istukka alkaa rappeutua. Tai se, että "joudun" käynnistykseen tai sektioon. Haluaisin niin kovasti että synnytys alkaisi "normaalisti", pelottaa ajatus siitä, että käynnistettäessä kivut tulevat kamalan voimakkaina tai että sektion takia imetys epäonnistuu ja toipuminen kestää kauan... Vaikka onhan tässä vielä kaksi viikkoa aikaa ennenkuin pitää oikeasti murehtia näitä asioita, siinä ajassa voi tapahtua vaikka mitä!

Kaoottinen olo

Tänään aamulla tuli ajatus päähän, että ei tämä meidän vauva ainakaan yöllä synny. Nukun niin makeasti että ei silloin voi kukaan syntyä :D Ja kaikki päivällä olevat oireet (supparit, olot ym.) häviää aina yöksi. Ja alkavat aamusta kun nousen ylös.

Naureskelin ystävälle tässä, että nämä olothan on juuri niitä jotka pitävät paikkaansa. Vaikka onhan se parempi kuunnella omaa kroppaa, tosin alkaa tämä mennä vähän ylilyönneiksi omastakin mielestäni. En nyt hysteerisenä oleta jokaisen supistuksen tekevän tai merkitsevän jotain, mutta kyllä tässä alkaa kärsimättömäksi käydä, vaikka edelleen vakuutan vahvasti itselleni, että ei tässä ole mihinkään kiire. Olo on edelleen ihan mainio, ei ole mitään syytä hätäillä. Vähän olo alkaa kuitenkin olla malttamaton ja kärsimätön. Mieskin jo odottaa vauvaa saapuvaksi, Ihan Oikeasti. Asia ei ole hänelle(kään) enää niin kaukainen.

Olen kärsimätön myös yhden todella itsekkään syyn takia. Deadline töille siirtyi kaksi viikkoa edemmäs mutta silti haluaisimme kollegan kanssa kirjoitusta eteenpäin, mutta yksi junnaa ja junnaa ja panttaa omia kommenttejaan. Ymmärrän kyllä, että vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja, mutta tämä työasia ei tullut yllätyksenä. Jos me muut venymme, niin miksi yhden on pantava kapuloita rattaisiin? No, se itsekäs syy on siis se, että haluaisin jo tästä kirjoitushommasta eroon. Ja vauvan saapuminen on se syy, miksi voin "lyödä hanskat tiskiin".

Tuntuu, kuin olisin joku jakautunut persoona tällä hetkellä. Yksi osa minusta on rauhallinen, eikä sillä ole kiire minnekään (liekö tämä Myttynen?), yksi haluaa hoitaa tunnollisena työhommat kunnialla loppuun ja siksi ei haluaisi että mitään vielä edes tapahtuisi ja yksi ottaa ässiä käyttöön ja toivoo kovasti että vauva syntyisi pian. Kun nämä kaikki yhdistää yhteen mieleen, olo on aika kaoottinen.

Synnytysunia

Sain eilen kaksi viikkoa sitten synnyttäneen ystäväni synnytyskertomuksen ja kuulumisia vauva-arjesta illalla. Synnytyskertomus tuli uniini ja olinkin viime yönä kahdesti synnyttämässä. Tällä kertaa ainakin toisella kerralla  ensin menivät vedet, molemmissa unissa olin edelleen rauhallinen. Heräsin yöllä pari kertaa supistuksiin, ei kivuliaita edelleenkään mutta olivat melkoisen napakoita. Tänään on päivälläkin laittanut mahanahkaa ihan kovaksi, välillä tuntuu painetta peräpäässä asti.

Tänään olen pessyt pyykkiä ja tehnyt vähän töitä. Sovittiin työkollegan kanssa, että hän viimeistelee omat kommenttinsa tänään, teen ne korjaukset tänään/huomenna (mikäli olen yhdeskoos) ja sitten kirjoitus laitetaan ylemmille tahoille eteenpäin. Minulla on tunne, että heidän viimeisiä kommenttejaan en enää ehdi tarkastaa. Kollega laittoikin eilen viestiä, että hän kyllä viimeistelee kirjoituksen jos minulle tulee lähtö. En siis stressaa asiaa enää yhtään :)

Ulkona on aivan upea auringon paiste! Silmiä väsyttää vähän, taidan mennä hetkeksi makoilemaan sängylle (jonne aurinko paistaa tällä hetkellä) ja käydä myöhemmin kävelyllä. On niin keväinen olo!

Kymppi

Ai että kun tänään on ollut niin mahtava keli. Käytiin talkoissa pudottamassa lumia katolta, tai no, minä juorusin tehokkaasti ja mukamas vahdin ettei sivuulliset joudu lumen alle. Lopuksi keitettiin meillä kahvit ja hain kaupasta pullaa talkoolaisille. Oli varsin mukavaa höpötellä naapurien kanssa.

Parin tunnin päästä lähdetään piipahtamaan pippaloissa, mutta veikkaanpa että aika aikaisin tullaan takaisin kotiin.

Yöllä särki lonkkia ja reisiä ja vähän jouduin hakemaan hyvää asentoa jossain vaiheessa. Tässä muutama hetki sitten kävi mielessä (kun katsoin Sydänääniä YLE Areenalta), että olisikoha tuo särky yhteydessä supisteluihin? Vai olenko vain liian toiveikas?

Keskustelupalstalla yksi helmikuinen ei selvinnyt tähän maailmaan, myötäsuru tuli aika voimakkaana. Vaikka samalla kuitenkin blokkaan asian mielestäni mahdollisimman täysin, tuollaisen surun kohtaaminen on nyt liian lähellä itseäni. Onneksi myttynen myllertää päivittäin, vaikka tila onkin jo alkanut loppua ja isommat liikkeet harventua. Välillä en edes tunne liikkeitä, ellei käsi ole mahan päällä.

Kymmenen päivää. Vaikka tuo luku ei mitään kerrokaan. Enkä siihen oikeastaan olekaan keskittynyt. Jos päivämääriä pitäisi toivoa, niin tässä kuussa niitä olisi kaksi. Tuleva maanantai (ystävänpäivä), vaikka se laskettu aika olisi se kaikista "mieluisin", miehen edesmenneen isän syntymäpäivä.

Keskiviikko samaa rataa

Tänään oli aamusta neuvola, kaikki arvot oli ihan kohdallaan. Myttynen on laskeutunut hieman, mutta pää ei ole vieläkään kiinnittynyt. Joten edelleen (vaikka matkaa sairaalalle on vain muutama kilometri) täytyy tilata ambulanssi jos vedet menee. Kuulemma ihan vain varmuuden vuoksi, ettei se napanuora luiskahda ulos.

Tässä sitten aloin miettiä, että jos niin käy että ne vedet menee, niin mitenkähän sairaalassa sitten toimitaan? Toivottavasti sitä ei siellä olisi kiinni sängyssä vaan pääsisi liikkumaan...

 

Vaikka ruoka ei maistu enää samaan malliin ja olen ollut aiempaa enemmän liikkeellä, niin silti paino on taas noussut, vajaa 500 g/vko. Turvotus on helpottanut käsistä (vaikka sitä edelleen kyllä on), mutta ilmeisesti se on siirtynyt muualle painoa nostamaan.

Kävelin taas kotiin neuvolasta ja pidin reipasta vauhtia yllä yhdestä isosta ylämäestä huolimatta. Kyllähän se taas mahaa kovetti mutta ei tuntunut liian pahalta. Enemmän tuntui pohkeissa, kyllä se vajaa 20 kg ylimääräistä ON rasitus jaloille... Tänään nukuin kahden tunnin päikkärit pienemmän kisun kanssa ja unenpöpperöstä selvittyäni pesin saunan ja pesuhuoneen. Saunan pesu on ollut jo pidemmän aikaa mielessä, nyt on sekin hoidettu.

Ihanaa kun nyt uskaltaa huhkia kun ei tuo ennenaikaisuus enää ole niin kauhistuttava ajatus. Ihan oikeastihan minulla ei vielä ole mikään kiire päästä synnyttämään (vaikka se pyöriikin koko ajan mielessä ja ihan vähän sitä jo odotankin). Nyt on hyvää aikaa (ja näemmä energiaa) siivoilla kotona, ja kun ei pahaltakaan tunnu niin mikäs tässä.

Miehelle nauroin tänään, että sitten kun se ajatus että nyt riittää! tulee, niin siivoan päivät kotona (jotta tulee siistiä ja saan ruumiillista rasitusta ja ehkä suppareita) ja kun mies saapuu kotiin töistä, hän saa puristella tissejä (jotta oksitosiinia erittyisi ja mahdollisesti käynnistäisi synntystä), sitten sekstaillaan (jotta sperman prostaglandiinit kypsyttäisivät paikkoja) ja lopuksi puhdistaudutaan saunassa (viimeinenkin ässä käyttöön). Mies on ihan mukana, ihanaa kun saan hänen täyden tuen! :D

Tuo pienempi kissa on ollut ihan höntti koko päivän, jo aamuyöstä se tuli pyörimään sänkyyn meidän päälle ja viereen, pesi vähän sormia ja hurisi kovasti. Sama jatkui päikkäreiden aikana, sain myös pienen tukan ja korvan pesun. Tiedä sitten aistisiko se jotain ilmassa..?

Tehokas tiistai(kin)

Tänään nousin pian miehen töihinlähdön jälkeen, ei enää nukuttanut. Sainkin taas töitä tehtyä mallikkaasti ja jokin aika sitten sain työt taas eteenpäin muiden arvosteltavaksi. Joko ehdin, tai sitten en tehdä takaisin tulevalle tekstille jotain. En aio (ainakin yritän kovasti) ottaa stressiä asiasta. Luulen, että kyllä saan tiputettua työt pois mielestä kun vauva saapuu :)

Tänään poksui viikot, tänään on se päivä, kun äitini oli viimeistä päivää pisimmillään raskaana. Omassa olossa ei ole ollut mitään ihmeellistä, supistelee mutta ei millään lailla kivuliaasti. Huomenna on neuvola, toivottavasti myttysen pää on kiinnittynyt, ainakin siltä se itsestä tuntuu.

Astianpesukonekin toimii taas, korjaaja kävi taiteilemassa sen kanssa tunnin verran. Joku letku oli sen verran lyhyt, että se ei riittänyt liittimeensä asti ja on valutellut vettä pienissä määrin jo pidemmän aikaa (onneksi on ollut tuo alusta koko ajan pesukoneen alla!). Nyt astianpesukone oli vaan päättänyt että valuttelu riittää ja lakkaan toimimasta kunnes vika korjataan. Ja korjattiinhan se, ihanan kallista, 65e + matkakulut.

Vähän tuntuu, että kyseessä on ollut taas jotain näitä vanhojen asukkaiden omia virityksiä, sen verran niitä ollaan korjailtu tässä asunnossa...

Tulppaaninkukat aukesivat eilen, harmi että ne olivat osittain jo vanhan näköisiä. Siitä huolimatta olen ollut tulppaaneista (anoppi toi) kovin mielissäni :)

Tehokas maanantai

Hupsista, ihan huomaamatta tein ihan koko päivän (lukuunottamatta lounastaukoa ja kaupassa käyntiä) töitä! Vielä vähän jäi huomiselle, mutta sitten on taas yksi suuri spurtti otettu kirjoitushommissa eteenpäin. Nyt vaan ärsyttää, kun kaikki ei ole samassa lähtökohdassa työasioiden suhteen, yksi jarruttaa ja haluaa sitä sun tätä ja muut patistavat eteenpäin. Ja minä en ole se joka jarruttelee! No, ihan kamalaa stressiä en asiasta jaksa ottaa.

Muutama napakampi harjoitussupistus tuli eilen illalla. Tänään mahassa on venytelty kovasti, näytettiin hetki sitten nyrkkiäkin. Kaupassa käydessä ja kotiin kävellessä ylämäkeen painavan kauppakassin kanssa eteneminen meni yllättävän sujuvasti! Olo on muutenkin ollut varsin mainio tänään.

Aamulla mies heräsi normaaliin aikaan, mutta palasi vielä takaisin torkahtamaan syötyään aamupalan. Hän oli hieman lenssuinen, mutta tunnin lisäuni helpotti oloa. Vähän lämmitettiin miehen varpaita peuhaamallakin ;) Kysyin mieheltä hänen valittaessaan kurkkukipua ja vilua, että onko tänään pakko mennä töihin, vai ehtiikö ne asiat huomennakin. Hän mietti hetken, ja totesi että tekee mieluummin tänään kaiken minkä voi, ettei jää isyysloman takia tekemättä. Mieskin alkaa jo tosissaan odottaa vauvaa kotiin ja on valmistautunut yllättäväänkin lähtöön, ihanaa! <3

Ja olen muuten huomannut, että ruokahaluni on kadonnut. Ei vaan meinaa olla nälkä ja jos on, ei tee mitään mieli. Ja se jos mikä on kummallista! Täytyy välillä ihan muistuttaa itseä syömään, ettei tule paha olla, minä kun olen nälkäisenä melkoisen kiukkuinen... No mutta, eipä painokaan nouse :)

Vierailupuuska

Eilen meillä olikin yhtäkkiä vierailijapäivä. Anoppi ja hänen miehensä tulivat puolenpäivän jälkeen, höpöteltiin hetki ja mentiin kaupungille syömään. Tultiin meille takaisin jälkkärikahville. Höpöteltiin vielä hetki ja sitten he lähtivät. Kovasti olivat innoissaan odottamassa uutta tulokasta :)

Vajaan tunnin päästä siitä ystävä tuli kahden lapsensa kanssa kylään, syötiin vähän lisää herkkuja, etsittiin kissoja, höpöteltiin ja katseltiin muumeja. Oli varsin mukavaa, lapset olivat aika piristäviä ja huomasin, kuin mieskin oikein skarppasi! Oli todella rentona lasten kanssa ja ihan omasta aloitteestaan vuorovaikutuksessa heidän kanssaan.

Illalla tuli kyllä nopeasti väsy ja nukuin yön melkoisen hyvin. Vähän heräilin raaputtelemaan, mutta nukahdin todella nopeasti takaisin. Näin unta, että istuin meidän sohvalla, kun maha yhtäkkiä "romahti". Se romahdus oli niin voimakas, että ilmeisesti putosin sohvalta, koska olin yhtäkkiä kontallaan lattialla. Se ei ollut varsinaisesti kivuliasta mutta aika epämiellyttävä tunne. Huutelin miehelle. En tiedä oliko vielä samaa vai eri unta, mutta olin taas sairaalalla synyttämässä. Mieslääkäri kysyi valkovuodosta (jos vaikka olisin sekoittanut sen lapsiveteen, joka ilmeisesti oli mennyt) ja sitten uneen sisältyi kuvottavia eritteitä, joista en sen tarkemmin kerro.

Heräsin, ja tunsin edelleen pienenä jälkitunteena sen mahan romahduksen. Kertasin unta niin, että muistaisin sen aamulla. Uni tuntui jotenkin merkitykselliseltä. Aamulla kun nousin, menin ensimmäisenä peilin eteen, ja kyllä vain. Maha on tallessa, mutta rintojen ja sen väliin mahtuu lähes koko kämmen. Meillä siis laskeuduttiin yöllä vähän alaspäin. Varmistin vielä mieheltä aamulla, että onko se maha hänen mielestään laskeutunut, vai kuvittelinko vain. Kyllä se kuulemma on.

Kysyin, että tietääkö mies mitä se tarkoittaa ja hän vastasi "Se alkaa olla ilmeisesti nyt valmis? Huuuuiii!". Äidiltä meni mahan laskeutumisesta päivä, kun synnytys käynnistyi. En nyt tiedä että laskeutuuko tämä tästä vielä enempi mutta vähän olen kyllä innoissani :)

Siivouspuuska

Kylläpäs tänään oli mukava energiapuuska. Nukuin aamulla kymmeneen asti, illalla kesti taas pari tuntia ennenkuin nukahdin. Oli ihana herätä linnunlauluun. Tai no, varpusten tirpatukseen, mutta tuli silti ihan keväinen fiilis :D

Kollega ei ehtinyt lukea aamupäivään mennessä tekstiäni läpi, joten päätin pyhittää tämän päivän siivoukselle. Mikä oli ihan kivaa, sillä jo pari päivää on tehnyt mieli siivota (??) mutten ole ehtinyt. Imuroin (erityisesti tähän haluan laittaa !!!), pyyhin pölyt, pesin vessat, järjestelin tavarat paikoilleen ja pesin kaksi koneellista pyykkiä. Lopulta vein roskat ja kävin haukkaamassa raitista ilmaa lumitöiden ohella. Niitä ei ollut ihan kamalasti tehtävänä kuitenkaan, sillä naapuri oli ehtinyt jo luoda lumet varastorakennuksen edestä ja lumiaurakin kävi aamupäivällä.

Ja siinähän se päivä sitten menikin. Vielä ei tunnu missään, täytyy käydä rentoutumassa saunassa illalla, se helpottaa aina vähän lihassärkyyn. Selkä on varmasti huomenna hieman kipeänä, se kun ottaa aina imuroinnista nokkiinsa. Mutta rötvään sitten koko viikonlopun hyvällä omallatunnolla ;)

Anoppi tulee huomenna käymään miehensä kanssa. Onneksi ei tarvitse leipoa mitään, saavat osansa kokeilupullistani ;) Huomenna olisi illalla myös taekwondon SM-kisat ja niiden yhteydessä muutama lajinäytös, jossa myös se seura, jossa treenasimme, esiintyy. Ajateltiin miehen kanssa käydä piipahtamassa tapahtumassa jos vain jaksamme.

Pakkasin sen sairaalakassinkin vihdoin eilen.

Mukaan laitoin 3 kpl harsoja (jotta mies saa tuoda kissoille vauvan hajua  haisteltavaksi ennen kotiutumista), kauratyynyn (tarvittaessa kivunlievitykseen tai ainakin sen yritykseen), hömppäkirjan (mikäli maltan lukea), kuivattuja hedelmiä, mehua, dödön, yösiteen (kotiutumisen yhteyteen), liivinsuojia (jos vaikka maito nouseekin jo sairaalassa), hiusharjan, naamarasvan, hoitoaineen, hammasharjan ja -tahnan, ponnarin ja nessuja.

Kassiin tulee sitten H-hetkellä vielä neuvolakortti, rahapussi, puhelin + laturi, kamera (järkkäri siis, pokkarin laitoin sinne jo), huulirasva, yleisrasva (jos vaikka ihottumaa on vielä) ja nintendo DS + laturi (mikäli maltan pelailla). Näistä tavaroista tein listan ja laitoin laukun päälle, jos iskee kamala kiire tai paniikki, niin ei tarvitse miettiä. Kotiutumisvaatteiksi ajattelin laittaa sitten samat vaatteet kuin millä sairaalaan menen. Paitsi tietysti puhtaat alusvaatteet täytyy ottaa. Eiköhän näillä pärjää, jos jotain tarvitsen niin mies saa sitten tuoda erikseen.

Ihottumasta tuli mieleeni, että ilmeisesti maha tekee edelleen yhden päivän kasvupyrähdyksiä, sillä toissapäivänä mahaa alkoi taas kutittaa ihan kamalasti. Vaikka se oli jo ihan oireetonkin ainakin viikon! Onneksi kutina helpottaa nopeasti kun olen vain skarppina rasvan kanssa. En aio päästää sitä enää vesikellukoille, vaikka nyt taas saman tien raskauarvet nousivat pintaan (mahan iho oli jo ihan sileä). Jaloista ihottuma alkaa olla tiessään, oikea jalka on pahempi raapimisjälkien kanssa mutta nekin alkavat jo parantua. Kutina on tällä hetkellä pahinta käsissä kainalon yläpuolella ja lapaluissa. Edelleen juuri nukkumaan mennessä kutina on pahimmillaan. Anoppi tuo taas täydennystä rasvavarastooni. Yhteensä tämän ihottuman takia olen käyttänyt valehtelematta 2 kg rasvaa. Minulla on aina ollut rasvoja joka lähtöön ja useita purkkeja mutta nyt kyllä käytin kaikki tehokkaasti pois. No, tulipa uusittua rasvat.

Ihanaa kun on viikonloppu ja mieskin on taas kotona seuranani. Vaikka aikani ei vielä olekaan käynyt pitkäksi, on tämä yksinään olo aika tylsää.

280g!

Heti aamusta oli neuvola, ja olisi kyllä taas nukuttanut ihan mahdottomasti, vaikka yön nukuinkin ihan hyvin. Terveydenhoitaja oli nuori nainen, eri kuin tähän mennessä. Kuulin siinä sivukorvalla että oma terveydenhoitajani olisi ollut jossain leikkauksessa ja palaa takaisin vasta tämän kuun lopulla, saa nähdä kuka on vastaanottamassa meitä ensi viikolla sitten. Tämä terkka oli todella mukava ja pirtsakka tapaus, tykkäsin :)

Ja ensin hehkutus, painoa on tullut vain 280g/vko! Jes! Nyt painoa on tullut vähän päälle 15 kg ensimmäiseen neuvolaan. Ihan ok kuulemma, ensimmäistä kertaa ei tullut painosta muuta kuin positiivista sanomista. Olen kyllä ehkä syönyt vähän vähemmän kuin aiemmin, mutten mielestäni noin paljoa vähempää. Liikkunut taas olen mielestäni vähemmän. Mutta sitten proteiinit olivat plussalla virtsassa, tosin siitä ei ollut kuin 45 min kun olin edellisen kerran käynyt vessassa. Verenpaineet oli kohdallaan, ja terkka kehoitti kuuntelemaan omaa oloa ja mittailemaan verenpaineita kotosalla, varmuuden vuoksi. Jos verenpaineet nousee tai tulee päänsärkyä tai muita raskausmyrkytyksen oireita, niin sairaalalle sitten vain.

Pää ei ole vielä kiinnittynyt, joten saatiin ohjeeksi, että jos lapsivedet menee, niin on tilattava ambulanssi ja mentävä sillä sairaalaan. Ettei napanuora luiskahda ulos. Muuten jos synnytys käynnistyy supistuksilla, niin ollaan kotosalla niin kauan kuin voidaan. Kuulemma ei tarvitse murehtia neuvola-ajan peruuttamisesta jos en pääse sinne, osaavat kyllä odottaa, että jos ei kuulu niin ollaan varmaan synnyttämässä. Vaikka olen kyllä vielä ensi viikolla menossa neuvolaan, ja terkkakin sanoi että tuskin vielä syntyy. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä :)

Tänään taidan vähän siivoilla kotosalla ja nukkua päikkärit pitkästä aikaa, kun tuli herättyä paria tuntia aiemmin kuin normaalisti. Luntakin on tullut hieman yön aikana, voisin käydä luomassa ne pois. Maha on taas toipunut toissapäivän kävelyretkestä joten taas voi puuhailla :D Nyt kun ollaan jo täysiaikaisuuden puolella, ajattelin uskaltaa siivoilla kotona vähän enempi. Tarkoittaen imuroimista ja muuta "raskaampaa". Ja minähän en siis yleensä imuroi, se on miehen heiniä, mutta mikäs tässä "lomalla" ollessa.