Odotusta

Noniin, nyt on uusi vuosi otettu vastaan. Vanhempien kanssa oli yllättävän mukavaa viettää aikaa, vaikka ihan kiva että lähtivät poiskin :D Pääosin vain rentouduttiin, syötiin hyvin ja katsottiin paljon elokuvia. Perjantaina käytiin vähän kaupungilla pyörähtämässä, yritettiin vilkaista alennusmyyntien antia mutta lopulta ostokset tehtiin kirpputorilta. Mukaan lähti kaksi kassillista vauvan vaatteita, nyt sitten riittää pienempien kokojen osalta! Erityisen mukavan tästä viikonlopusta teki se, että isä ei periaatteessa voinut ottaa alkoholia, joten myös äiti oli rentoutuneempi. Muutenkin olivat "vieraskoreina", eivät tiuskineet toisilleen niinkuin kotonaan.

Mieskin saapuu takaisin kotiin kahden tunnin päästä, sitten on taas kaikki kotona ja hyvin. Vähän alkaa olla jo ikäväkin :)

Olen nähnyt paljon vauva-arjen unia. Yhtenä yönä myttynen oli kovin hymyilevää sorttia, nauratin vauvaa ja imetin. Toisena yönä vaihdoin kakkavaippaa (ja olin miehelle vihainen kun hän ei halunnut vaihtaa kakkavaippaa joten oli antanut sen olla yön yli!) ja viime yönä mietin että olenkohan alkamassa synnyttää kun olo oli niin epämukava. Unesta heräsinkin sitten pissahätään.

Myttynen on nyt noussut mahassa niin ylös, että tunkee jalkojaan jo kylkiluiden päälle. Se ahdistaa ja on saanut kylkeni niin kipeäksi, että etenkin illemmasta ylösnouseminen istualleen tekee todella kipeää. Muuten olo on ollut ihan hyvä, lomailu on todella tullut tarpeeseen. Verenpaineetkin ovat paremmat kuin aikoihin ja olo on levänneempi! Huoli (liian) ennenaikaisesta syntymisestä on vähän helpottanut, vaikka edelleen tuntuu siltä, että ihan 40 viikolle asti ei taideta päästä. Äiti kertoikin, että kaikki hänen lapsensa on syntyneet ennen laskettua aikaa, esikoinen kolmea viikkoa, toinen kahta viikkoa ja, no, minä sen kaksi kuukautta aiemmin. Joten olo ei lienekään ihan tuulesta temmattu :)

Vielä olisi periaatteessa ensi viikko lomaa, mutta mies palaa jo töihin. Itse ajattelin tehdä päivittäin kotona töitä muutaman tunnin päivässä. Sitten olisi työpäiviä puolitoista viikkoa ennen äitiysloman alkua, mutta kerroin jo töissä, etten jaksa olla millään siellä, joten pyrin viettämään pääosan ajasta kotona hommia tehden. Täytyisi saada projektin "kirjallisen työn" ensimmäinen versio valmiiksi, muut voivat sitten työstää sen valmiiksi ja olen mukana sen verran kuin ehdin ja jaksan.

Jotenkin vauva-ajatukset ovat alkaneet olla niin läsnä, että tuntuu, että paluuta normaaliin arkeen ei enää ole. En enää pysty tekemään normaalin mittaisia työpäiviä ennen äitiysloman alkua ja loman alettua jatkan hommien tekemistä niin pitkään kuin pystyn. Tosin tämän ajan ennen vauvaa aion tehdä hommia ihan oman jaksamisen mukaan, en pakota itseäni työntekoon jos tuntuu siltä, että se ei onnistu juuri sinä hetkenä. Yritän samalla valmistautua vauvan tuloon, vaikka tuskin osaan valmistautua siihen yhtään tämän enempää. Olen jo alkanut odottaa vauva-arkea :)

Takaisin lomalla

Tänään ei mennyt töissä kuin kolmisen tuntia, loppuviikon olen taas ihan vain lomalla :)

Itseasiassa vanhempani tulevat tänne huomenna seurakseni uudeksi vuodeksi, mies kun lähtee muualle kaveriporukan kanssa mökille (itse en halunnut mennä tämän mahan kanssa mökkeilemään keskelle ei mitään) ja ystäväni jonka piti tulla tänne, ei pääsekään tulemaan. Kyllähän minä yksinkin osaan olla, mutta vanhemmat tuntuivat olevan kovin mielissään kun pääsevät tänne :)

Tänään on ollut jonkin verran paineen tunnetta taas, onneksi voi loppuviikon lepäillä vain. Vaikka paljon tekisi mieli puuhailla vaikka mitä! Onneksi olen laittanut vauvatavaroita paikoilleen jo pitkin matkaa, niin ei muuta voi tehdä kun käydä hypistelemässä niitä silloin tällöin :D Varsinaisesti tekemistä ei siis ole ihan kauheasti, vaikka siltä tuntuukin välillä.

Tänään sain työkaverilta lainaan pari kantoliinaa, varmasti hommaan omat kunhan pääsen ensin noilla kokeilemaan että onnistuuko kantoliinailu meillä. Ystävä näytti muutamat sidonnatkin mutta en minä niitä varmaan enää muista edes :D No, harjoittelemalla oppii. Täytyy kaivaa joku sopivan kokoinen pehmolelu malliksi (kissat tuskin arvostavat).

Olen lueskellut vauvalehtiä nyt iltaisin ja kyllä alkaa ajatukset olla jo helmikuun puolella aika vahvasti. Jotenkin tämä asia ei enää tunnukaan niin kaukaiselta ja mahdottomalta. Meille ON tulossa vauva! :)

Jouluvierailuja

Alkuviikko meni vauhdikkaasti. Oli todella mukavaa vierailla vanhempieni luona, vaikka matkaan mahtui myös harmistuksia. Ensimmäinen päivä oli todella kiireinen, saavuttuamme perille söimme isän paistamia ahvenia ja äidin tekemiä pöperöitä ja lähdimme heti kummityttöni perhettä katsomaan. Meininki oli vilkas, vanhempi tyttö oli hieman ylivilkkaalla tuulella kun oli juuri tullut kotiin mummulasta, ja mummu ei ollut viikkoon vienyt lasta ulos leikkimään (??). Aikamme kahviteltuamme kävimme hetken aikaa lepäämässä vanhempieni luona ja kun tulimme sisälle, liiankin tuttu haju tuli heti ovella vastaan. Isä oli juonut sillä välin ja oli jo humalassa. Minä vähän harmistuin, mutta päätin olla välittämättä. Pian lähdimme miehen kanssa piipahtamaan paikallisessa (limpparilla), ja samalla näin paria kaveria ja toisen veljeni naisystävineen. Olimme sopineet siis tapaamisen kynnelle kykenevien kanssa, jotta ei tarvitsisi enempää rampata edes takaisin.

Seuraavana päivänä aamutouhujen jälkeen lähdimme käymään ystäväni luona, joka sai loppusyksystä pienen pojan. Poika oli ihanan hyväntuulinen ja rauhallinen ja jäi todella hyvä mieli. Heiltä suuntasimme Ikeaan shoppailemaan ja loppupäivän vietimme vanhempieni kanssa kotosalla telkkaria katsoen. Tänä iltana isä oli onneksi selvin päin, mutta toinen veljeni oli luvannut tulla käymään ja hänelle soittaessani oli hän jo liian humalassa. Kerroin, että lähtisimme seuraavana päivänä aamupäivällä ja hän lupasi tulla aamusta käymään.

Seuraavana päivänä aamutouhuilujen jälkeen söimme ja pakkasimme auton ihan täyteen tavaraa. Veljeäni ei kuulunut eikä näkynyt. Kaiken lisäksi isäni luuli, että olisimme menneet vielä käymään sisällä, mutta meidän piti jo ajaa auto pois pihasta sillä joku asukas oli tulossa autollaan jo muutenkin ahtaaseen pihaan. En siis ehtinyt antaa isälleni lähtöhaleja. Tämä harmistutti kovasti, ja olin pettynyt veljeeni. Hän on viinaan menevä mutta ei ole koskaan aiemmin rikkonut lupauksiaan sen takia. Itkinkin autossa ensimmäiset puoli tuntia kotimatkasta kun harmitti niin paljon. Isälle antamatta jäänyt halauksen harmistus helpotti kun isä soitti pian meidän lähdön jälkeen ja kertoi luulleensa että olisimme vielä tulleet käymään sisällä. Mutta veljeni tapaus harmittaa vieläkin, sillä olisimme halunneet kysyä kasvotusten tulisiko hän myttysen kummiksi.

Veljeni ei ole vieläkään uskaltanut soittaa tai laittaa viestiä.

Alunperin meidän piti mennä miehen vanhempien luona käymään vasta tänään, mutta mummi olikin siellä jo eilen, joten päätimme eilen lähteä sinne, jotta saisimme sitten olla kotona rauhassa kaksi päivää. Miehen vanhempien luokse ei onneksi aja kuin kaksi tuntia. Siellä söimme ja jutustelimme miehen mummin, siskon ja äidin kanssa, toki myös anopin miehen kanssa (mieheni isä kuoli 10 vuotta sitten) joka oli paikalla kunnolla vasta illemmalla, sillä hän toimi pukkina. Kotiuduimme puolenyön jälkeen, tällä kertaa auto "vain" puolillaan tavaraa. Tosin ison osan tilasta vei äitiyspaketti, joka oli saapunut postiin haettavaksi viikolla, mutta ehdimme hakea sen vasta menomatkalla eilen.

Nyt on ihanaa rauhoittua kotona pari päivää, tämän päivän ohjelmaan kuuluu vauvapyykin pesua :) Saimme paljon muutakin tavaraa, mutta niistä tuonnempana.

En ole ehtinyt ottaa mitään kaunista joulukuvaa, ja muutenkin toivottelen hieman myöhässä:

Oikein ihanaa ja kaunista joulua kaikille!

Viikonloppu

Lähdinkin sitten perjantaina iltapäivällä vanhempien luokse yhdeksi yöksi. Mies on koko viikonlopun ollut poissa ja perjantaina soittelin äidin kanssa. Äiti sitten pyysi käymään ja minähän lähdin. Oli ihan mukava pikavisiitti, tulin jo eilen illalla takaisin kun kissoille ei ollut hoitajaa enkä halunnut muutenkaan olla koko viikonloppua poissa. Eilen käytiin äidin kanssa kiertelemässä kaupoilla ja kirpparilla. Äiti hypisteli innoissaan vauvanvaatteita koko ajan :D Muutenkin äiti ja isä olivat ihan onnesta soikeina.

Tuntuu, että maha pömpsähti pieneksi palloksi viikonlopun aikana. Äiti kertoi, että myös hänen odottaessaan esikoista maha tuli tosi aikaisin esiin. Äiti myös lohdutti ja sanoi, että kaikki on varmasti kunnossa, kun kerroin, ettemme ole käyneet vielä ultrassa emmekä kuulleet sydänääniä. Ja äidithän on aina oikeassa ;)

Olen eilisestä asti vuotanut rusehtavaa vuotoa. Eilen ajattelin sen johtuvan perjantaiaamun liikuntatuokiosta. Puoli tuntia meni ihan OK mutta sen jälkeen alkoi tuntua vähän pahalta, vaikken rankasti huhkinutkaan. Mutta vuoto jatkui tänäänkin. Kerran on tullut pikkuhousuun asti, muuten vain vessassa käydessä pyyhittäessä. Ihan selkeästi ruskeaa, enemmän valkovuotomaista kuin menkkamaista vuotoa. Joten en ole huolestunut.

Myös mahassa on alkanut olla taas tuntemuksia. Välillä tuntuu pientä polttelua alavatsassa ja ne alavatsan menkkamaiset olotilat on palanneet. Liekö nyt kohdun kasvua vai mitä.

Nukuin viimeyön todella hyvin meidän pienemmän kissan kanssa. Sillä taisi olla vähän ikävä kun tuli heti illasta viereen nukkuman, yöllä kun heräsin oli taas vieressä hurisemassa ja puskemassa ja sama juttu aamulla herätessä :) Oli kyllä aika ihana herätä. Näin muuten unta että olin synnyttämässä! Olin sairaalassa ja täysin auki, ja sain luvan ponnistaa. Mutta minua ei ponnistuttanut enkä ollut valmis alkaa ponnistamaan! Uni taisi loppua siihen.

Nyt olen alkanut tuntea olevani ehkä ihan oikeasti raskaana. Olo alkaa olla positiivinen ja vaikka pelot välillä nousevatkin pintaan, karkoitan ne pian. Kaikki menee hyvin loppuun asti. Jos nyt jotain tapahtuu niin korkealta tiputaan ja kovaa!

Sain jopa pyykkikoneen pyörimään, muuten ajattelin ottaa tänään suhteellisen rennosti. Olla vain, ehkä katsella elokuvia ja vain maata. Illalla voisin yrittää mennä BodyBalanceen.

Rv 9+5

Kihinää

Kollegani kävi meillä eilen taas puolitoistavuotiaan touhupeppunsa kanssa. Käytiin leikkipuistossa ja höpöteltiin. Oli taas mukavaa, ja hänkin oli innoissaan uutisista :) Onnitteli kovasti ja tuli hyvä mieli, hekin yrittävät toista mutta vielä ei ole onnistanut... Toivottavasti pian kuitenkin!

Nyt olen alkanut huomata ärsyyntyväni todella helposta. En tiuski tai raivoa mutta kihisen sisälläni paljon. Posti oli ensimmäinen jota kihisin yölläkin herätessäni ja viime yönä kihisin yhtä lahjalehtitilausta (laskua ei ole tullut ja lahjan saaja ei ollut saanut lehteä, tosin asia selvisi tänään kun soitin lehtiyhtiölle). Nyt kihisen työjuttuja (vaikka vielä ei saisi, maanantaina vasta!), eräs pomo ei voi ottaa minuun suoraan yhteyttä vaan ohjaajan kautta ilmoittaa haluavansa palaveerata kanssani. Kyseessä ei onneksi ole minun pomoni, vaikka varmaan niin kuvitteleekin. Ärh! Ärsyttävää! Neljäs asia mille olen kihissyt (vieläkin) on anoppi, joka silloin kertoi uutiset mummille. Mies laittoi viestiä että ei tartte kuulutella ympäri kyliä, niin vastaus oli "Ei tietenkään". No mikäs se mummille kertominen sitten oli?! Ainiin, ja vielä yksi asia, äitini kyseli että mitenkähän kissat suhtautuvat vauvaan ja entä jos tulee allergiseksi niin sitten pitää antaa kissat pois. Siis mitä se tuollaisia asioita vielä miettii, aikahan sen näytää, ei noita asioita voi vielä tietää!

Asiaa ei auta tukahduttava ilma (vaikka eilen illalla olikin ihan mahtava ukonilma!) ja liikkumattomuus. En ole jaksanut lähteä edes Fressille, tänäänkin tulee taas vieraita niin en "ehdi". Viikonloppuna sitten aloitan taas, luulisi vähän helpottavan.

No mutta jotain hyvää, ruoka on alkanut taas maistua ja paha olo on hävinnyt kokonaan. Toivottavasti ei tulekaan takaisin. Välillä mietin, että olenkohan oikeasti jo pidemmällä viikoissa, monilla pahoinvointi jatkuu huomattavasti pidemmälle, samoin kuin muut oireet jotka on jo helpottaneet minulla. Lisäksi sain sen haamuplussan silloin jo samana päivänä kun menkkojen olisi pitänyt alkaa, vaikka kovin moni ei vielä silloin saa kuin negan. No, ehkä se selviää myöhemmin.

Viimeinen virallinen lomapäivä! En aio tehdä MITÄÄN! Hah!

Hyvä mieli

Harmitti eilen illalla se kortti niin paljon, etten edes saanut unta vaikka väsytti ihan tuhottomasti. Päätin, että soitan vanhemmille uutiset nyt sitten kuitenkin.

Soitin ensin isälle, jonka tiesin olevan töissä. Ajattelin, että saattaisin osua vaikka tauon paikkaan. Ja niin osuinkin. Isä oli niin liikuttunut, sanoi että tuli ihan tippa linssiin. Onhan kyseessä isän ensimmäinen lapsen lapsi. Tuli niin hyvä mieli :) Seuraavaksi soitin äidille ja tulihan se itku äidiltäkin. Äiti oli vanhemmista ensimmäinen, joka kyseli vointiani ja käytännön asioita, liittyen töihin ym. Sanoi olevansa onnellinen uutisista.

Ihanaa kun sain vihdoin uutiset välitettyä eteenpäin.

Tänään on ollut aamusta asti jotenkin sellainen seesteinen olo. Jossain määrin alan oikeasti tajuta olevani raskaana. Lomailu varmaankin edesauttaa fiilistä :)

Mies palasi töihin tänään. Itse ajattelin käydä kaupungilla pyörähtämässä, jos vaikka löytäisin mammahousut ja masutuubin sattumalta alekorista. Tuskin, kun jotain tiettyä haen, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Vielä viikko rötväilyä, ihanaa!

Puhelu

Tänään odotan kahta puhelinsoittoa. Tänään toissapäivänä laittamani korttien pitäisi olla perillä. Jännittää, mutta olen innoissani. Tiedän uutisten olevan toivottuja. En tiedä varmaksi ovatko omat vanhempani mökillä vai kaupungissa, jos ovat mökillä, eivät saa korttia vielä. Veljeni saattaa käydä kastelemassa kukkia ja nähdä kortin. Ja soittaa vanhemmillenikin, jos ymmärtää kortin viestin. Toivoisin kuitenkin, että he saisivat uutiset kortin kautta, sillä se oli alkuperäinen tarkoitukseni.

Jännittää, kun ajattelen asiaa. Kulkisipa posti nopeasti! Ja ennen viittä, sillä silloin meillä alkaa taas peli-ilta ja paikalla on kavereita, jotka eivät tiedä myttysestä.

Eilen oli totaalinen öllötyspäivä. Koko ajan oli paha olo ja ruoka ei maistunut. Pääsin ylös sen verran, että hain pyöräni keskustasta, ja senkin tein vasta ihan illalla. Onneksi olen lomalla, enkä siis välitä (k)öllötyspäivistä :)

Meillä on tänään miehen kanssa vuosipäivä, olemme olleet virallisesti yhdessä viisi vuotta. Vaikka tuntuukin siltä, että olisimme tunteneet toisemme aina. Viisi vuotta on niin lyhyt aika, meistä tuntuu, että olisimme olleet yhdessä jo yhden eliniän, vaikka molemmilla on se "aikaisempikin" elämä takana.

Suunnitelmissa on mennä juhlistamaan vuosipäivää ravintolaan. Täytyy vain valita paikka, jossa saisi raikasta salaattia, sillä mikään muu kuin raikas ruoka ei tunnu maistuvan. Syynä lienee niin myttynen, kuin hellekin. Tälle päivälle on luvattu ukkosta, tulisipa oikein kunnon myrsky! Se puhdistaisi ja raikastaisi ilman niin, että saisi taas henkeä!

Jacob on HOT!

Eilen (tänään) kävin katsomassa Twilight sagan kolmannen elokuvan Eclipsen. Pidin ensimmäisestä elokuvasta (Twilight), mutta toinen elokuva (New Moon) oli pettymys. Niinpä odotin aika paljon tältä kolmannelta pläjäykseltä. Päivänäytöksissä ei ollut yhtään vapaata paikkaa enää ystäväni varatessa lippuja, joten menimme yönäytökseen. Kymmenen aikaan alkoi väsymys painaa, mutta taistelin sinne puoleen yöhön asti. Ja kyllä kannatti! Kakkoselokuvassa minua tökki todella pahasti Jacobin liian lihaksikkaan vartalon palvominen, kolmanteen elokuvaan sitä oli pehmennetty ja ai että mikä pakkaus! Uuh! Oli kyllä niin nam nam ;)

Elokuvassa oli mukavasti huumoria ja toimintaa, ja paljon suutelua (voi sitä teinipoikarukkaa joka istui vieressäni ja oli selkeästi epämukavissaan kaikissa intiimeissä kohtauksissa :D). Ja kerroinko jo, että Jacob oli hot?! Erityisesti kohtaus, josa Bella ja Jacob suutelevat, sai kylmät väreet kulkemaan selkääni ja käsiäni pitkin. Voi kun minua suudeltaisiin samanlaisessa paikassa, samanlaisella intohimolla, samanlainen mies. (Ei sillä, rakastan miestäni koko sydämestäni.) Mutta taisin jo mainita, että se Jacob oli NIIN HOT!!!

Noniin, se elokuvista, tulisi pian DVD:nä niin pääsisin taas fiilistelemään Jacobia.., eikun leffaa. ;)

Eilen kerroin masuasukista sille viimeisellekin ystävälle, joka tiesi meidän yrittävän lasta. Hänkin oli niin innoissaan! Välillä tuntuu ihan hassulta, kun kaikki ovat enemmän innoissaan kuin minä. Vaikka naiivisti odotan että tietysti kaikki on OK (kun olen ensikertaa raskaana, minulla ei ole ollut mitään vuotoja eikä hälyyttäviä oireita tai niiden puutetta), en siltikään osaa uskoa tähän ihan täysin. Mahaa turvottaa ja se näyttää ihan raskausmasulta jo, etenkin puolesta päivästä eteenpäin. Vaikka itse turvotuksen tunne on jo ohi.

Mahakivut ja yöjuoksut helpottivat kun ostin Actimelin korviketta (Rainbown Tehojuomaa, puolet halvempi). Tissit jatkavat turpoamistaan. Tällä viikolla paikalle ilmaantuivat selkäkivut, jotka tulevat mahakipuilun yllättäessä. Lisäksi naama on alkanut kukkia (ihana järkyttävä patti keskellä leukaa).

Eilen laitettiin myös kortit vanhemmille. Kortissa on nallen kuva, ja siinä lukee, että "Unelmilla ei ole parasta ennen päivää", taakse kirjoitin ...paitsi jos kaikki menee hyvin, niin helmikuussa 2011. Huomenna on odotettavissa itkunsekaisia puheluita :) Emme halunneet kertoa asiasta puhelimitse ja koska molemman vanhemmat asuvat sen verran kaukana, emme ole juuri menossa käymään kummankaan luona. Ja minusta olisi epäreilua kertoa toiselle aiemmin kuin toiselle, tai kasvotusten toiselle ja puhelimella toiselle. Joten päädyimme laittamaan kortit, jääpä jokin fyysinen muistokin uutisista :)

Ja vielä asiasta kukkaruukkuun, kylkeni ovat ah niin ihanan kipeät! Kävin eilenkin BodyBalancessa (ajattelin mennä tänäänkin) ja nyt kun liikkeet ja sarjat olivat suureksi osaksi tuttuja, sain lihakset kipeiksi. Ihanaa :) Eilen oli myös omaohjaaja aika, ja hän kertoi hyviä vinkkejä selän kunnossapitoon ja rohkaisi kertomalla, että eräs ohjaaja oli ollut maanantaina vetämässä BodyPumpia, ja keskiviikkona oli synnyttämässä. Pyritäänpäs samaan ;) Onneksi en nyt aloittanut liikuntaa, niin uskallankin liikkua, en riko paikkojani. Ja tunnen omat rajani. Samaa sanoi ohjaajakin, ja kertoi, että hänen mielestään hänen ei tarvitse tehdä minulle erikseen mitään ohjelmaa tai antaa erityisiä vinkkejä, kun kuulemma osaan varmasti itse kuunnella kroppaani ja liikkua hyvin. Kunhan muistan ottaa rauhallisesti jos tuntuu pahalta. Näin aion toimia.

Rv 6+1

ps. Pionit olivat puhjenneet kukkaan juhannuksena.
 pps. voi että se Jacob oli niin HOT!!!!

Mykkäkoulua

Meille tuli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä norovirus kylään, mies vietti sen yön vessassa kun tavaraa tuli kaikista päistä. Itse nukuin ruhtinaalliset kaksi tuntia, kävin hoitamassa töissä parit pakolliset asiat ja tulin kaupan kautta kotiin. Itselläni vain möyryää mahassa ja ruoka ei oikein tahdo maistua, onneksi ja toivottavasti ei enempää. Miehenkin olo on alkanut helpottaa, eilinen kuume on laskenut mutta ruoka ei tahdo vielä pysyä sisällä. Toivottavasti paranee pian. Itsekin jäin vielä tänään kotiin, saan tehtyä muutaman jutun kotonakin. Olenpa passaamassa toipilasta enkä ainakaan tartuta muita kanssatyöläisiä.

Meillä oli miehen kanssa antoisa juttutuokio sunnuntai-iltana. Muutama asia nyppi mieltäni viikonlopusta ja ajattelin, että mietin hetken asioita itsekseni ja rauhoitun, ja illalla sitten keskustelisin asioista miehen kanssa. Ja sitten keskusteltiinkin, nyppivät asiat eivät olleet mitään maailmaa kaatavia, mutta nyppivätpä kuitenkin. Ja keskustelun jälkeen oltiin molemmat tyytyväisiä.

Itse olen sellainen lärppäsuu, että en edes mökötykseltäni osaa olla kauaa hiljaa. Jos minulla on jotain mököttämisen aihetta olen hetken aikaa hiljaa ja murjotan, mutta viimeistään ennen nukkumaanmenoa avaan sanaisen arkkuni ja kerron mikä pännii.

Minä en riitele. En ole koskaan riidellyt. Vanhempien luona vielä asuessa puhuimme usein asiat halki, lukuunottamatta muutamaa asiaa, joita emme käsittele. Miehen kanssa olemme aina toteuttaneet periaatetta, että  riitojen yli ei nukuta. Tämä on johtanut siihen, että meillä ei ehdi syntyä riitoja sillä selvittelemme sotkut ennenkuin ne ehtivät sinne asti.

Siksi en ymmärrä mykkäkoulua. Vanhempani kyllä harrastavat sitä. Eivätkä vain riidoissa. Mykkäkoulu ei ole vain riitojen päätteeksi, vaan minusta tuntuu että vanhempani eivät keskustele keskenään mistään. Mikä on sääli. En tiedä ovatko vanhempani onnettomia (toivon etteivät), vai ovatko he vain ajautuneet niin erilleen, etteivät enää osaa vain olla ja höpötellä. Nauroin katketakseni kun äiti muutama kuukausi sitten kysyi minulta varoen "Ootko sä jo kertonu isälle et meet naimisiin?". Olin kertonut uutiset molemmille (puhelimessa) samana päivänä, mutta vannottanut etteivät innostuksissaan huutele uutisia ympäri kyliä. Kumpikaan ei siis ollut maininnut sanallakaan häistä edes toisilleen! Kahteen kuukauteen!

Eräänä iltana katselimme (taas vaihteeksi) Sairaalaa ja ensiapuun tuotiin mies, joka oli kärsinyt aivohalvauksesta. Hoitajat soittivat miehen vaimolle kysyäkseen koska tarkalleen aivohalvauksen oireet (puheen sammaltaminen) olivat alkaneet, mutta vaimo ei osannut vastata kysymykseen, sillä heillä oli mykkäkoulu menossa. Remahdin taas täysin nauruun. Ja naurattaa vieläkin. Aivohalvaus on raakaa peliä ja minuutit ovat ratkaisevia liuotushoidon aloittamiselle. Tarina ei kerro miten mies toipui aivohalvauksesta, mutta tarkkaa halvauksen aikamisaikaa hoitajat eivät saaneet selville.

Mielestäni parisuhteessa (ainakin) kuuluu puhua. Myös niistä kipeistä asioista. Niiden yhdessä käsitteleminen on paljon helpompaa kuin yksin vatvominen ja eihän se toinen ole ajatustenlukija. Jos ei kerro mikä pännii niin mistä sitä tietää mikä sitä hiekkaa siellä alapäässä hieroo? Omat lapsuuden ja nuoruuden aikana koetut kokemukset (alkoholismi), joita emme käsitelleet vanhempien kanssa silloin, ovat palanneet nyt uniini painajaisten muodossa. Itse siis haluaisin luoda suhteen perheeseeni, jossa asioista voitaisiin jutella avoimesti ja rehellisesti.

Ystävälläni on miehensä kanssa tapana pitää palautekeskiviikko. Tämän päivän ilta on neutraalia aluetta ja silloin ei saa suuttua möksähtää toiselle. Palautetta pitää aina antaa, se saa olla positiivista tai negatiivista mutta nalkuttaa ei saa ja mielipiteet pitää perustella. Kuulemma toimii ja jos joskus koen tarvetta, aion kopioida tämän myös omaan käyttööni.

Mitenkäs teidän perheessä toimitaan?

Alkoholismi

Mainitsin, että elämässäni on tapahtunut kipeitä asioita, tässä niistä yksi. Asia on minulle äärimmäisen henkilökohtainen ja vaikuttaa suuresti kärkkäisiin mielipiteisiini aiheesta. Nykyään olen tarpeeksi vahva kertomaan tästä asiasta ja toivon, että kertomalla tämän voisin auttaa vanhempia ymmärtämään miten lapsi muistaa asioita, ja miten jotkin asiat aukeavat lapselle vasta myöhemmin. Aihe on myös sellainen, josta erityisesti toivoisin ajatuksia. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään näin laajasti. En ole koskaan  kertonut kenellekään näin paljon siitä, miten olen asian itse kokenut.

Kipeät asiat elämässäni osa 1.
Alkoholistivanhemmat.

Molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja kun olin lapsi. Sittemmin äitini on lopettanut kokonaan alkoholin juomisen.

Omat vanhempani eivät ole koskaan olleet väkivaltaisia enkä koskaan pelännyt heitä humalassa. Isä ja äiti eivät juuri juoneet kotona, vaan baarissa. Perjantaisin työviikon jälkeen, viikolla työpäivän jälkeen. Olin jo sen verran vanha, että osasin huolehtia itsestäni, ihan lapsena en muista tätä kuin viikonlopuilta mökillä.

Alkoholismi on sairaus, joka voi periytyä. Sydämeni pakahtuu pelosta kun ajattelen asiaa. Pelkään, että perinnölliset siteet ovat niin voimakkaat, että itsekin alkoholisoidun vanhempana. Opiskeluaikana muutettuani juuri pois kotoa join paljon. Vietin "tyypillistä opiskelijaelämää". Jossain vaiheessa pysähdyin ja pelästyin, olenko nyt alkoholisti? Nykyään juon harvoin, viikonloppuisin saatan juoda illalla lasin tai kaksi viiniä. Juhlissa enemmän, tosin joskus olen täysin selvin päin. En koskaan juo ilman seuraa.

Lapsena vietimme paljon aikaa mökillämme kesäisin. Isän kanssa remusimme luonnossa, meillä oli aina hauskaa yhteisillä luontoretkillämme. Olen ollut aina isän tyttö. Muistan kun joskus löysimme heinäladon ja hiippailimme sen sisälle temmeltämään heinissä. Nukuimme myös pienet päikkärit heinien seassa. Vasta jokin aika sitten tajusin, että minä nukuin, isä sammui. Meillä oli kyllä ihan yhtä hauskaa isän kanssa kun isä oli selvinpäin.

Kävimme usein seuraamassa lintujen arktista muuttoa keväällä. Erään retken aikana yövyimme hylätyssä mökissä. Aamulla oli aikainen herätys, joten menimme aikaisin nukkumaan. Heräsin yöllä eikä isä nukkunutkaan samassa huoneessa. Menin hylätyn mökin keittiöön ja ikkunasta näin kuinka isä heilui humalassa pihalla automme luona. Sen jälkeen en ole lähtenyt isän kanssa enää retkille. En osannut pukea pettymystäni sanoihin jotka olisin voinut sanoa isälle. Kirjoitin kirjeen, jonka jätin isän tyynylle. Nukuin loppuyön autossa. Aamulla isä pyysi anteeksi.

Kun olin yläasteella sain olla paljon kotona itsekseni. Tosin vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, joten en juurikaan ollut kotosalla. Illalla äiti soitti minulle aina mitä ruokaa haluaisin grilliltä ja ennen nukkumaanmenoaikaa sain vielä lämpimän ruoan. Hieman pienempänä muistan olleeni vanhempieni mukana baarissa (sellainen siisti ravintola), minusta oli hauskaa ryömiä pöydän alla ja olla vanhempieni (juoma)kavereiden ihasteltavana. En muista, että tuolloin vanhempani olisivat kuitenkaan olleet humalassa. Ottivat yhden oluen.

En muista olinko jo lukiossa silloin, mutta isä ja äiti tulivat aika myöhään viikolla kotiin, umpihumalassa. Isä oli jo mennyt nukkumaan mutta äiti oli vielä keittiössä. Olin motkottamassa äidille, että pitäisi jo kohta mennä nukkumaan, kun yhtäkkiä, kuin hidastetussa filmissä, äitini silmät kääntyivät ympäri ja hän kaatui keittiön tuolilta lattialle. Ryntäsin äidin luokse ja huoli oli suuri. Mitä oli tapahtunut, oliko äiti kunnossa, pitääkö soittaa ambulanssi? Äiti tokeni ja vakuutti ettei mitään ambulanssia tarvita. Nousi ylös, meni vessaan pesemään hampaansa (minun hammasharjalla, jonka heitin tämän jälkeen pois) ja meni nukkumaan.

Kun äitini lopetti juomisen ollessani lukiossa isäni siirtyi pikkuhiljaa kotona juomiseen. Isä joi aina "huomaamatta salaa". Pullo oli vähintään puoli litranen kirkasta kossua. Joka päivä, jopa kahden viikon putkissa. Hävetti olla ystävien kanssa meillä ja silloiselle poikaystävälleni isä koitti olla kovinkin hauska ja vähän kiusoitella. Näen vieläkin silmissäni sen itsetyytyväisen ilmeen, joka isällä oli aina kun hän oli todella humalassa. Näen sen virneen ja isän kävelemässä hoippuen parvekkeelta olohuoneeseen. Kuulen sen humalaisen aivastelun ja sammaltavan puheen. Ja minusta tuntuu todella pahalle. Haistan alkoholin todella helposti vieläkin.

Joskus koitin puhua isälle. Puhuin järkevästi, itkin, maanittelin, huusin, mökötin ja olin kuin en huomaisikaan. Mikään ei auttanut. Luulin, että olen huono tytär. Luulin, että olin sanonut jotain pahasti vahingossa ja siksi isä joi. Luulin, etten ollut tarpeeksi hyvä koulussa, ja siksi isä joi (olen aina ollut ysin oppilas). Lapsi syyllistää aina itsensä. Nykyään en enää syyllistä itseäni, olen päässyt sen yli, vaikka se ei ollut helppoa. Olen yrittänyt kaikkeni mutta nyt koen, ettei asia ole enää minun käsissäni. Alkoholismi on sairaus. josta ei parane ellei ymmärrä olevansa sairas. Ja isällähän ei ole ongelmaa.

Joskus isä mainitsi, että juo koska haluaa paeta tästä todellisuudesta. Hänellä oli todella rankkaa töissä ja hän hukutti stressinsä alkoholiin. Sittemmin hän ei ole enää ollut samassa paikassa töissä ja juominen helpottui. Vaikka emme puhu asiasta vanhempieni kanssa tiedän, että äiti ei kerro minulle ihan kaikkea, sillä äiti tietää kuinka minuun sattuu vieläkin kun isä juo.

Olen vanhemmilleni todella vihainen vain yhdestä asiasta. Isä ajoi joka ikinen aamu töihin (ja heitti minut silloin tällöin koululle), vaikka oli ollut umpikännissä edellisenä iltana. Isä ajoi mökiltä kotiin, vaikka oli ollut koko viikonlopun umpikännissä. Ja minä olin kyydissä. Isän oma tytär oli kyydissä. Ja äiti myös. Eikö ne jumalauta kumpikaan tajua, että isähän on silloin ollut vielä humalassa??? Jos oman perheen henkien vaarantaminen ei käy mielessä niin entä ne muut ihmiset jotka ovat siellä liikenteessä? SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA KUN OMA TYTTÄRESI OLI KYYDISSÄ! SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA LIIKENTEESSÄ, JOSSA MYÖS MUIDEN PERHEIDEN ISÄT, ÄIDIT JA LAPSET OLIVAT! Tätä en koskaan anna anteeksi, muiden henkien vaarantamista. Onneksi koskaan ei ole sattunut mitään.

Tietysti myös se humalassa retkillä heiluminen kaivertaa mieltäni. Entä jos jotain olisi sattunut? Olisiko isä ollut kykenevä auttamaan? Entä silloin kun molemmat vanhempani olivat humalassa, jos jotain olisi sattunut, kuka olisi huolehtinut minusta, heistä? Asuessani vielä kotona mietin monesti, että soittaisin poliisille ja kertoisin mitä reittiä ja millaisella autolla isä ajaa aamuisin töihin, jotta poliisit olisivat voineet pysäyttää ja puhalluttaa isän. Rohkeuteni ei kuitenkaan koskaan riittänyt siihen, ja kadun etten ollut tarpeeksi vahva.

Kuten sanoin, en koskaan ole pelännyt vanhempiani, eivätkä he koskaan ole olleet väkivaltaisia minua kohtaan. Olen aina luottanut isään ja äitiin enkä koskaan ole tuntenut olevani laiminlyöty. Minulla on hyvät vanhemmat ja rakastan heitä suuresti.

Jokin aika sitten näin painajaisen. Olin lapsi ja olimme isän ja äidin kanssa mökillä. Olin ullakolla omassa pienessä sopessani. Ullakolla on pieni ikkuna, josta näkee ulos sinne, missä automme on ja pienelle polulle, joka johtaa mökin etupihalle. Kurkistin varoen ikkunasta ulos, sillä isä oli murhannut juuri ihmisen/ihmisiä, mukaanlukien äitini. Isä oli umpihumalassa.

Ehkä ne alitajuiset pelot tulevat vasta aikuisiällä esille?

Minulla meni muutama vuosi etten puhunut isälle paljoakaan. Kielsin isää soittamasta, sillä hän soitti aina vain humalassa. En kuitenkaan koskaan lakannut rakastamasta isääni. Viime vuonna aloin taas puhua isälle, soitella ihan muuten vain. Tänä vuonna olen sanonut ensimmäistä kertaa vuosiin isälle "Rakastan sinua".

Häävalmistelut ja anoppiavautumista

Tänään mukaan on astunut kuiva yskä. Mahan turvotus on lähes hävinnyt. Taisi olla vain liian kovia henkisiä haluja, kroppakin lähti sitten mukaan hömpöttelyyn :D Illalla kun piti mennä nukkumaan, pyörin sängyssä yli puolenyön. Kissa tuli nukkumaan ensin paljasta selkääni vasten, sitten meidän päiden väliin <3

***

Tänään ajattelin kirjoittaa vauvapohdintojen sijaan hääpohdiskelujani. Mukana on myös hieman avautumista anopistani (ihana ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ihan oikeasti!).

Aloimme puhua naimisiin menosta viime vuoden keväällä, kesällä päätimme, että ensi vuonna mennään naimisiin. Päätettiin vain suurista linjauksista. Meidät vihittäisiin maistraatissa (mies ei kuulu kirkkoon, eikä kirkollinen vihkiminen ole meidän juttu) ja hääjuhla olisi myöhemmin ja pienimuotoinen. Surffailin hetken netissä ja löysin juuri meidän kaltaisen juhlaformaatin, kahvihäät!

Syksyllä päätimme päivämääräksi saman kuin kihlajaispäivämme oli, aprillipäivän. Sopii meidän huumorintajuun ja koska olemme molemmat äärettömän huonoja muistamaan päivämääriä, nyt voi juhlistaa aina samaa päivää ;) Pitkin syksyä teimme pieniä valmisteluja. Suunnittelin hääkutsut, varasimme juhlapaikan ja pitopalvelun, suunnittelimme menun ja pohdiskelimme sormuksia.

Hieman ennen vuodenvaihdetta meillä oli jo puvut kunnossa, sormukset suunniteltu, suurin osa hääkutsuista valmiit, maistraatti varattu, esteiden tutkinnat ja vieraslista tehty. Olen päättänyt, etten aio ottaa minkäänlaista paniikkia juhlista. Miksi tehdä asioista vaikeita kun ne voi tehdä helpostikin? Olemalla ajoissa liikkeellä vältän suuren hulinan ja saan vain keskittyä meidän suureen päivään.

Asiaa ei kuitenkaan helpota anoppini. Jo kuukauden ajan hän on soitellut (ei nyt mitenkään normaalia enempää) ja joka puhelun aikana hänellä on jotain kysyttävää tai neuvottavaa. Joko olette hoitaneet sen ja sen? Onko ne ja ne kutsuttu? Laittaako äidit hatut? Millainen puku morsiamen äidillä on? Paljonko pitopalvelu maksaa ja oletteko kilpailuttaneet? Onhan siellä ruokaa tarpeeksi? Pitäisikö minun tehdä sinne lisää syötävää? Alkaako olla jo paniikki? Sanoinkin jo miehelle muutaman tällaisen puhelun jälkeen että nyt loppuu tuollaiset kyselyt, nämä on meidän juhlat. Ihan kiva että toinen on innoissaan mutta silti työnnän anopin nokkaa pois meidän juhlien suunnittelusta. Ja samalla kuulen pienen äänen pääkoppani sisällä "Pitäisikö minun panikoida, onhan kaikki varmasti kunnossa?". RASITTAVAA!

Toinen asia mikä kaivelee minun hermojani suunnattomasti on hääjuhlien rahallinen avustus. Olin (olimme) valmistautuneet maksamaan koko lystin itse. Omat vanhempani ovat vähätuloisia eikä mieleeni tullutkaan pyytää heiltä apua juhlien järjestämiseen. Anoppi kuitenkin päätti ja lupasi maksaa meidän pitopalvelun (mikä on loistava juttu meille). Mutta samalla hän höpöttelee lähes joka puhelunsa aikana "Luin netistä, että hääjuhlanhan maksaa morsiamen vanhemmat, heh heh." ja minulla meinaa kiehahtaa. Vanhempani ovat tehneet hyvin selväksi ja sanoneet suoraan että heillä ei ole mahdollisuuksia osallistua hääkustannuksiin. Minulle tämä oli itsestäänselvää sillä tiedän vanhempieni huonon taloudellisen tilanteen (äitini on sairaseläkkeellä ja isäni on työtön) ja äiti oli myös sanonut tämän anopille suoraan. Siis mitä minun pitäisi tästä ajatella?? Olen meinannut sanoa monesti, että kukaan ei ole käskenyt teidän maksaa pitopalvelua, voidaan me se itsekin hoitaa kiitos vain. Mutta ilmeisesti tämä on kuitenkin jokin "hauska" tapa joka anopilla on.

Kun olimme ostamassa omaa asuntoa viime keväänä, olin jo sanonut vanhemmilleni että emme tule pyytämään takausta heiltä, sillä muistan äidin joskus sanoneen, että he eivät enää koskaan takaa kenenkään lainoja. Ilmeisesti joskus jossain on ollut ongelmaa. Joten pyysimme takausta miehen vanhemmilta. Ei ongelmaa. Lähempänä asunnon ostoa molemmat vanhemmat olivat meillä kylässä, ja anoppi höpötteli "Onhan se nyt hyvä että meillä on sitten tämä uusi asunto höh höh.", ja asian viesti oli se, että on se hyvä että meidän molemmat vanhemmat nyt takaavat meidän asunnon ja siis omistavat sen niin kauan kun laina on maksettu. Äitini sanoi minulle että kyllä he nyt tulevat takaamaan myös sitä meidän lainaa, kun kerta puheet ovat tällaiset, he luottavat kyllä minuun ja mieheen että kaikki menee hyvin. Äiti myös sanoi "Me ei kyllä sit omisteta teidän asuntoa yhtään, penniäkään ei siihen olla laitettu.". Ja tottahan se on, jos jotain tapahtuu, asunto myydään ensin, sitten tavarat niin kauan kun koko lainasumma on maksettu. Ei ne takaajat sitä asuntoa maksa vaan me.

Ilmeisesti tämä anopin "vitsikäs" höpöttely liittyy siihen, että hän on tottunut jollain lailla hallitsemaan miestä näin. Mieheni nimittäin alkoi maksaa omia laskujaan vasta KAKSI VUOTTA SITTEN meidän muutettua  uudelle paikkakunnalle töihin. Anoppi ei ilmeisesti haluaisi päästää irti pojastaan eikä ymmärrä, että olemme aikuisia ihmisiä ja meidän pitää hoitaa omat asiamme. Itse olen hoitanut omat asiani 18 vuotiaasta asti kun muutin pois kotoa, tietysti olen aina voinut kysyä neuvoa vanhemmiltani. Miehen siskoa hän ei ilmeisesti ihan näin paljon koita hallita, mutta anoppi myönsikin joskus, että poika on päässyt paljon helpommalla ja tytöltä on vaadittu enemmän.

Minua vain rasittaa suunnattomasti se, että joku yrittää tunkea meidän päätöksentekoon. Apua saa aina antaa, varsinkin sitä pyydettäessä, mutta meidän elämä on meidän oma elämä. Yritän sulkea korvani anopin höpöttelyltä ja pitää mielessäni että hän vain yrittää auttaa (ja hallita poikaansa), mutta toistan itselleni että MINÄ hallitsen nyt tätä miestä ja ME päätämme mitä teemme.