Alan tällä kertaa henkisesti valmistautua tulevaan synnytykseen näemmä aika ajoissa, sillä näin ensimmäisen synnytysunen. Unessa olin kyljellään sängyssä sairaalassa synnytysosastolla (se asento jossa koitin Eelistä ponnistaa ensimmäisiä kertoja), paikalla oli pari kätilöä ainakin. Taisin ihmetellä että kun ei synnytys satu, ja todeta sitten että taitaa olla epiduraalin vaikutuksia. Vähän jännitin pään tulemista mutta hetken ponnistuksen jälkeen lapsi syntyi hyvin eikä se edes sattunut kovin pahasti. Lapsi nostettiin rinnalle ja sain imettää ensimmäisen kerran. (Lapsi oli suunnilleen Eeliksen kokoinen ja sillä oli Eeliksen yöpaita päällä, siinä se hörppäsi vähän maitoa ollen kylkeäni vasten kontillaan :D)
Nyt kun on kerran käynyt läpi synnytyksen, on unetkin hieman realistisempia näemmä kuin edellisen kerran. Silloin se vauva yleensä vain ilmestyi syliini yhtäkkiä. Mietin myös, että koska uni ei ollut täysin kivuton (pään syntyessä), taisi yöllä supistaa juuri sopivasti.
En ole aktiivisesti vielä alkanut miettimään synnytystä, ja koitan olla miettimättäkään. Asiat menevät omalla painollaan ja kun koittaa olla lataamatta liikaa odotuksia ja toiveita, sujuu kaikki (toivottavasti) hyvin. Lääkäri sanoi jo, että todennäköisesti tällä kertaa synnytys tulee olemaan helpompi ja nopeampi, kun paikat on vielä sen verran auki (ja repsallaan, tosin tätä ei lääkäri sanonut!).
Vaikka edellisestä synnytyksestä ei minulle jäänyt mitään pelkoja tai murheita, olisihan se silti ihan kiva jos tällä kertaa ei menisi sitä kahta vuorokautta synnytykseen, ja ennen kaikkea, jos synnytyksen jälkeen pääsisi "normaalisti" vauvan kanssa vierihoito-osastolle. Haluaisin niin kovasti juoda ne kahvit ja syödä pullan isän kanssa tuoreen nyytin tuhistessa lähellä. Ja olla vauvan kanssa ihan lähellä, alusta alkaen.
Itseasiassa tajusin vasta tässä jokin aika sitten kuinka lähellä hengenlähtö taisikaan olla edellisen synnytyksen jälkeen. Menetin verta 3 litraa (tämä mitattu määrä) ja jouduin lopulta kaavintaan (istukka ei irronnut ja lopulta repesi, jolloin kohtu vaan jatkoi veren vuotamista). Kaavintaan pääsyä piti odottaa hetki, sillä leikkaussaliin piti hälyttää porukka kotoa. Kaikki kunnia ja kiitos hoitajille, jotka pysyivät tilanteen aikana niin rauhallisina, että miehelle tai minulle ei tullut missään vaiheessa oloa, että kaikki ei olisi hyvin, tai että olisi edes mitään hätää. Hieman ihmettelin kaavintaan mennessä kun hoitajat kärräsivät minua saliin juoksujalkaa, ja nopeampaa olisi pitänyt päästä. Sain verta kaksi pussia kaavinnan jälkeen, ja söin sairaalassa rautaa. Muistaakseni hemoglobiini oli 60 luokkaa mutta lähti nousuun, vaikka jälkivuotoa tulikin vielä kuusi (!!) viikkoa synnytyksen jälkeen.
Kovin paljoa en muista tuosta illasta, eikä minulla ole mitään käsitystä ajan kulusta. Olin kuitenkin niin väsynyt jo kahden vuorokauden valvomisestakin, enkä ollut syönyt ihan hetkeen. Enkä saanutkaan syödä saatika juoda mitään kun varmistui, että jouduin/pääsin kaavintaan. Muistan kuitenkin sen hetken, kun en millään meinannut saada pidettyä silmiä auki, vaikka alitajunta huusi että älä sulje silmiä. Kerroin tämän hoitajille ja sainkin sitten hörpätä appelsiinimehua sen verran, että sain pidettyä itseni tajuissa.
Kun lopulta pääsin vierihoito-osastolle, pitivät hoitajat minua tarkasti silmällä ja en saanut lähteä yksi liikkeelle ensimmäisen päivän aikana. Eeliksen ollessa teho-osastolla hoitajat etsivät minulle tuolin (usein sen oman työpisteensä tuolin), jotta minun ei tarvinnut seistä (vaikka olin sitä mieltä että ei tässä mitään hätää ole). Taitaa olla onni etten nähnyt itseäni peilistä tuona aikana.
Tämä yhtäkkinen tajuaminen ei kuitenkaan ole saanut aikaan mitään pelkotiloja minussa. Minulla on kova luotto nykylääketieteeseen ja olen onnellisessa asemassa siinä, että oma synnytyssairaalani on yliopistollinen sairaala. Eihän tämä välttämättä mitään tarkoita, mutta lisää luottamusta kuitenkin. Hyvin se menee!
