Häävalmistelut ja anoppiavautumista

Tänään mukaan on astunut kuiva yskä. Mahan turvotus on lähes hävinnyt. Taisi olla vain liian kovia henkisiä haluja, kroppakin lähti sitten mukaan hömpöttelyyn :D Illalla kun piti mennä nukkumaan, pyörin sängyssä yli puolenyön. Kissa tuli nukkumaan ensin paljasta selkääni vasten, sitten meidän päiden väliin <3

***

Tänään ajattelin kirjoittaa vauvapohdintojen sijaan hääpohdiskelujani. Mukana on myös hieman avautumista anopistani (ihana ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ihan oikeasti!).

Aloimme puhua naimisiin menosta viime vuoden keväällä, kesällä päätimme, että ensi vuonna mennään naimisiin. Päätettiin vain suurista linjauksista. Meidät vihittäisiin maistraatissa (mies ei kuulu kirkkoon, eikä kirkollinen vihkiminen ole meidän juttu) ja hääjuhla olisi myöhemmin ja pienimuotoinen. Surffailin hetken netissä ja löysin juuri meidän kaltaisen juhlaformaatin, kahvihäät!

Syksyllä päätimme päivämääräksi saman kuin kihlajaispäivämme oli, aprillipäivän. Sopii meidän huumorintajuun ja koska olemme molemmat äärettömän huonoja muistamaan päivämääriä, nyt voi juhlistaa aina samaa päivää ;) Pitkin syksyä teimme pieniä valmisteluja. Suunnittelin hääkutsut, varasimme juhlapaikan ja pitopalvelun, suunnittelimme menun ja pohdiskelimme sormuksia.

Hieman ennen vuodenvaihdetta meillä oli jo puvut kunnossa, sormukset suunniteltu, suurin osa hääkutsuista valmiit, maistraatti varattu, esteiden tutkinnat ja vieraslista tehty. Olen päättänyt, etten aio ottaa minkäänlaista paniikkia juhlista. Miksi tehdä asioista vaikeita kun ne voi tehdä helpostikin? Olemalla ajoissa liikkeellä vältän suuren hulinan ja saan vain keskittyä meidän suureen päivään.

Asiaa ei kuitenkaan helpota anoppini. Jo kuukauden ajan hän on soitellut (ei nyt mitenkään normaalia enempää) ja joka puhelun aikana hänellä on jotain kysyttävää tai neuvottavaa. Joko olette hoitaneet sen ja sen? Onko ne ja ne kutsuttu? Laittaako äidit hatut? Millainen puku morsiamen äidillä on? Paljonko pitopalvelu maksaa ja oletteko kilpailuttaneet? Onhan siellä ruokaa tarpeeksi? Pitäisikö minun tehdä sinne lisää syötävää? Alkaako olla jo paniikki? Sanoinkin jo miehelle muutaman tällaisen puhelun jälkeen että nyt loppuu tuollaiset kyselyt, nämä on meidän juhlat. Ihan kiva että toinen on innoissaan mutta silti työnnän anopin nokkaa pois meidän juhlien suunnittelusta. Ja samalla kuulen pienen äänen pääkoppani sisällä "Pitäisikö minun panikoida, onhan kaikki varmasti kunnossa?". RASITTAVAA!

Toinen asia mikä kaivelee minun hermojani suunnattomasti on hääjuhlien rahallinen avustus. Olin (olimme) valmistautuneet maksamaan koko lystin itse. Omat vanhempani ovat vähätuloisia eikä mieleeni tullutkaan pyytää heiltä apua juhlien järjestämiseen. Anoppi kuitenkin päätti ja lupasi maksaa meidän pitopalvelun (mikä on loistava juttu meille). Mutta samalla hän höpöttelee lähes joka puhelunsa aikana "Luin netistä, että hääjuhlanhan maksaa morsiamen vanhemmat, heh heh." ja minulla meinaa kiehahtaa. Vanhempani ovat tehneet hyvin selväksi ja sanoneet suoraan että heillä ei ole mahdollisuuksia osallistua hääkustannuksiin. Minulle tämä oli itsestäänselvää sillä tiedän vanhempieni huonon taloudellisen tilanteen (äitini on sairaseläkkeellä ja isäni on työtön) ja äiti oli myös sanonut tämän anopille suoraan. Siis mitä minun pitäisi tästä ajatella?? Olen meinannut sanoa monesti, että kukaan ei ole käskenyt teidän maksaa pitopalvelua, voidaan me se itsekin hoitaa kiitos vain. Mutta ilmeisesti tämä on kuitenkin jokin "hauska" tapa joka anopilla on.

Kun olimme ostamassa omaa asuntoa viime keväänä, olin jo sanonut vanhemmilleni että emme tule pyytämään takausta heiltä, sillä muistan äidin joskus sanoneen, että he eivät enää koskaan takaa kenenkään lainoja. Ilmeisesti joskus jossain on ollut ongelmaa. Joten pyysimme takausta miehen vanhemmilta. Ei ongelmaa. Lähempänä asunnon ostoa molemmat vanhemmat olivat meillä kylässä, ja anoppi höpötteli "Onhan se nyt hyvä että meillä on sitten tämä uusi asunto höh höh.", ja asian viesti oli se, että on se hyvä että meidän molemmat vanhemmat nyt takaavat meidän asunnon ja siis omistavat sen niin kauan kun laina on maksettu. Äitini sanoi minulle että kyllä he nyt tulevat takaamaan myös sitä meidän lainaa, kun kerta puheet ovat tällaiset, he luottavat kyllä minuun ja mieheen että kaikki menee hyvin. Äiti myös sanoi "Me ei kyllä sit omisteta teidän asuntoa yhtään, penniäkään ei siihen olla laitettu.". Ja tottahan se on, jos jotain tapahtuu, asunto myydään ensin, sitten tavarat niin kauan kun koko lainasumma on maksettu. Ei ne takaajat sitä asuntoa maksa vaan me.

Ilmeisesti tämä anopin "vitsikäs" höpöttely liittyy siihen, että hän on tottunut jollain lailla hallitsemaan miestä näin. Mieheni nimittäin alkoi maksaa omia laskujaan vasta KAKSI VUOTTA SITTEN meidän muutettua  uudelle paikkakunnalle töihin. Anoppi ei ilmeisesti haluaisi päästää irti pojastaan eikä ymmärrä, että olemme aikuisia ihmisiä ja meidän pitää hoitaa omat asiamme. Itse olen hoitanut omat asiani 18 vuotiaasta asti kun muutin pois kotoa, tietysti olen aina voinut kysyä neuvoa vanhemmiltani. Miehen siskoa hän ei ilmeisesti ihan näin paljon koita hallita, mutta anoppi myönsikin joskus, että poika on päässyt paljon helpommalla ja tytöltä on vaadittu enemmän.

Minua vain rasittaa suunnattomasti se, että joku yrittää tunkea meidän päätöksentekoon. Apua saa aina antaa, varsinkin sitä pyydettäessä, mutta meidän elämä on meidän oma elämä. Yritän sulkea korvani anopin höpöttelyltä ja pitää mielessäni että hän vain yrittää auttaa (ja hallita poikaansa), mutta toistan itselleni että MINÄ hallitsen nyt tätä miestä ja ME päätämme mitä teemme.

Kissat

Räkätauti sen kuin jatkuu. Menkkamainen kipuilu on hävinnyt mutta sen tilalle on tullun hentoinen jatkuva päänsärky. Viime yönä uni maittoi 12 tunnin ajan. Olen useampana yönä nähnyt unia vauvoista.

Kuten muistaakseni ensimmäisessä postauksessani mainitsin, meillä on kaksi kissaa. Vallan ihania otuksia ovatkin. Huoleni kissojemme suhteen (ja erityisesti pienten lasten) on se, että entä jos ne eivät totu pieniin lapsiin?

Kissamme eivät ole tottuneet kovinkaan meluiseen ympäristöön ja meillä ei juurikaan hälistä. Vieraita meillä kyllä käy ja silloin suu käy, siihen kissat ovat jo oppineet eivätkä enää pakoile piilossa. Naapurin lapset leikkivät kesäisin takapihalla ja kissojen ollessa ulkona ne seuraavat lasten leikkejä herkeämättä. Kovin suurta meteliä sen verran vanhemmista lapsista ei kuitenkaan pääse.

Meillä ei täällä kaveripiirissä ole juurikaan pieniä lapsia jotka voisivat tulla meille kyläilemään. Yhdellä ystävälläni on noin vuoden ikäinen vaavi ja hän kävi luonamme vauvan kanssa viime kesänä. Olimme silmä tarkkana seuraamassa kissojen toimintaa kun vauva laskettiin lattialle kantokopassaan. Kissat tulivat paikalle hiippaillen ja varovasti kävivät haistelemassa tulokasta (samanlailla tekevät mille tahansa uudelle joka meidän kotiin tulee). Itse vauvaa eivät juurikaan uskaltaneet haistella mutta kun vauva otettiin syliin, mentiin kantokoppaan asti tutkailemaan uusia hajuja. Kaikki näytti menevän ihan hyvin.

Mutta sitten toinen kissoistamme ilmeisesti tipahti pöydältä, ja vauva joka oli vieressä kantokopassaan pelästyi tätä yhtäkkistä liikettä ja parahti itkemään. Kissa pelästyi kovaa ääntä kamalasti ja koitti sohaista tassullaan kantokoppaa, samalla äiti syösyi ottamaan vauvan turvaan ja kaikki tämä pelotti kissaa entistä enemmän. Toinen kissa ei huomannut tilannetta ollenkaan, vaan luuli että nyt leikitään kun toinen sähisee (sisarusparilla on vähän rajummat leikit keskenään), ja hyökkäsi pelokkaan kissan kimppuun. Kaaos oli valmis. Sain napattua pelokkaan kissan syliini tiukasti ja tuuppasin sen pihalle, toinen seurasi perässä. Ovi kiinni ja tilanteen rauhoitus.

Olin aivan kauhuissani, onneksi vauvalle ei käynyt mitään. Olin niin pahoillani tilanteesta. Onneksi äiti ei loukkaantunut minulle, pyyteli jopa anteeksi että oli vähän potkaissut sähisevää kissaa kauemmas (ja sai naarmun jalkaansa), mutta mielestäni äidillä ei ollut mitään anteeksi pyydettävää. Minäkin olisin potkaissut kissaa, jopa omaani tässä tilanteessa. Menimme pihalle näyttämään vauvaa kissoille vielä ennen vieraiden lähtöä (kissat ovat siis häkissä ulkona), mutta ne eivät reagoineet mitenkään. Äidin ja lapsen lähtiessä jätimme olohuoneen lattialle viltin jonka päällä vauva oli ollut sekä muutaman kuolapaperin hajujen vuoksi. Kun lopulta päästin kissat sisälle, kesti hetken ennenkuin tämä pelästynyt kissa uskalsi tulla sisälle. Kovasti haistelivat vilttiä ja papereita, varoen tietysti.

Sen jälkeen meillä ei ole ollut pieniä lapsia käymässä. Olen pyytänyt josko työkaverini voisi joskus tulla käymään vuoden ikäisen lapsensa kanssa meillä. Haluaisin totuttaa kissat pieniin lapsiin edes siinä määrin, että ne eivät menisi lähelle. Toisaalta, samankaltaista tilanne oli kissojen kanssa kun meille tuli vieraita. Aluksi kissat juoksivat aina piiloon eivätkä juurikaan tulleet seurustelemaan vieraiden kanssa. Nykyään meillä kyllä juostaan karkuun jos ovesta tulee muut kuin me, tuttujen vieraiden kanssa ollaan pian ihan normaaleja, täysin vieraiden kanssa vähän varovaisempia. Meillä on myös käynyt vieraita kissoja, niitä ei siedetä yhtään. Juostaan karkuun ja sähistään.

Luulen, että tämä käytös saattaisi johtua siitä, että meidän sisaruspari oli ensisynnyttäjän ainoita pentuja eivätkä näin ollen ole koskaan tottuneet muihin kissoihin. Meillä arki on aika rutiinia emmekä juuri melua vaan olemme rauhallisia.

Mutta entä sitten kun se oma lapsi tulee maailmaan? Entä jos kissat eivät totu tulokkaaseen?

Juttelin joskus asiasta naapurin äidin kanssa. Heillä on koira ja äiti sanoi, että koira oli hänen lapsensa. Kun heille syntyi poikavauva, koira ei hyväksynyt uutta tulokasta ollenkaan (hän on jo vanhus). Siksi koira viettääkin nykyään suuren osan ajasta äidin vanhempien luona. Äiti sanoi minulle, että hän ei koskaan olisi voinut kuvitella luopuvansa koirasta mutta äidinrakkaus on uskomattoman vahva. Nyt hänen ei tarvitse kahta kertaa miettiä lähteekö koira vai ei. Uskon tämän mutta en haluaisi joutua samaan tilanteeseen. Kuka nyt haluaisi?

Haluaisin tuoda meille pienempiä ihmisiä hulisemaan, jotta kissat saisivat edes vähän tuntumaa lapsiin. Kuitenkin samalla pelottaa että jos lapsille tapahtuu jotain. Mutta toisaalta kun olen itse silmä tarkkana, uskon voivani välttää ensimmäisen kohtaamisen kaltaiset tilanteet. Itselläni kun on suuri valta kissoihin, ne kyllä väistyvät jos niin käsken. Mutta jatkuvasti en voi olla tarkkailemassa kissoja, jos ne eivät hyväksy joskus taloon tulevaa lasta, pitää meidän keksiä jotain.

[Sain kissapatsaan eräältä opiskelijaystävältäni joululahjaksi. Emme koskaan ostaneet lahjoja toisillemme. Ystäväni kävi joulun alla käsityömessuilla metsästämässä lahjoja perheelleen, mutta ei löytänyt mitään. Tämä kissa tuli eräällä kojulla vastaan ja kuulemma sanoi, että sen kuuluisi asua meillä. Niin ystäväni osti sen minulle lahjaksi.]

Raskaustesti vol 1 -

Negaahan se näytti. Toisaalta, olen aikamoisen ajoissa.

Jos tuntemukset jatkuu, koitetaan uudestaan ensi viikon puolessa välissä ja katsellaan kuuluuko menkkoja :)

***

Nukuin viime yönä 10 tuntia, tosin viimeisen tunnin melkoisen levottomasti epämukavia unia nähden. Oli todella vaikeaa saada silmät auki mutta kamala pissahätä vaivasi. Tein aamiaisen, lorvin ja sitten olikin jo lounaan aika. Syötyämme mentiin päikkäreille, jotka venyivätkin kahden tunnin mittaisiksi. Meni tunti sen pöhnän selvittämiseen.

Maha on ollut hieman epätavallinen, turvottaa edelleen mutta ilmaakin tulee. Liekö nämä oirehdinnat olleet vain jumiin jäänyttä ilmaa? Mutta kummastuttaa että se viikon jaksaisi kestää... Yleensä minun myös tekee mieli jotain (herkkuja), mutta nyt olo on jatkuvasti sellainen kuin olisin jo syönyt vatsani täyteen eikä tee mieli kertakaikkisesti mitään. Yritän silti syödä normaaliin tapaan, sillä väsyn kovasti jos en syö ja tulen huonolle tuulelle.

Olen katsellut vauva- ja lastenvaatteita. Itse haluaisin persoonallisia, käytännöllisiä ja mukavia vaatteita lapselleni. Vaatteiden tekeminen itse ei ole ongelma, tosin en ole taitava monimutkaisiin ratkaisuihin. Olen pohdiskellut yksivärisiä vaatteita, joihin voisi itse tuunata kuvia. Kovasti tekisi mieli mennä hypistelemään kaikkea :)

Lorvimislauantai jatkukoon Täydellisten Naisten parissa.

Raskaustesti vol 1

Tänään kävin ostamassa Clear Bluen raskaustestin (2 kpl/pakkaus) mutta ajattelin malttaa mieleni aamuun. Jos silloin ei näy mitään (testeissä > 50% plussanneet neljää päivää ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, ja huomenna on se maaginen raja), onpa vielä toinen testi tarvittaessa myöhemmälle.

Menkkamaiset olot jatkuneet, koko viikon tuntunut ihan siltä että menkat voisi alkaa ihan nyt juuri, samalta tuntuu muutamaa tuntia ennen menkkoja. Ennenkun aloitin syömään e-pillereitä minulla oli todella kivuliaat ja runsaat kuukautiset. Pillereiden myötä niagaran putoukset ja kamalat kivut on hävinneet. Nykyään en juurikaan menkkakipuile, juuri ennen menkkojen alkamista samana päivänä on pieniä tuntemuksia alavatsassa. Siksi nyt tuntuukin niin kummalliselle, että tätä menkkajuilintaa on jatkunut jo viikon ja ajoittan jopa voimakkaampana kuin vuosiin.

Mies huokaili kun sanoin kauppareissulla että nyt käyn kyllä ostamassa sen testin. Mutta eilen illalla jopa itse sanoi "Sitten kun meillä on lapsi niin..." :)

Mutta saa nyt nähdä miten käy :)

Liian aikaisin

...tai entä jos lapsia tulee monta kerralla? Jos jo yhden lapsen hoitaminen on uutta, niin miten sitä selviytyisi kahdesta, saati kolmesta tai useammasta?? Liittyen edellisiin pohdiskeluihini.

Itse olen syntynyt viikolla 30 hätäsektiolla. Minulla oli noin 10 % mahdollisuus selvitä. Äidin kohtu ei kestänyt. Äidin ei enää pitänyt pystyä saamaan lapsia, olin yllätysvauva. Aika oli todella rankkaa vanhemmilleni. En voi kuin ihailla vanhempien voimaa ja rohkeutta selvitä niistä tilanteista kun oma lapsi on sairas. Huoli on suuri mutta silti lapselle ei saa näyttää pelkoaan.

Olin niin pieni, että kun pääsin kotiin vanhemmat olivat saaneet ohjeeksi ettei minua saanut itkettää, jotta kaikki voimani menisivät kasvamiseen ja vahvistumiseen. Minun kaksi velipuoltani asuivat vielä silloin kotona vanhempien luona. He olivat kuulemma sitä mieltä, että ohje tarkoitti sitä, että minun kuului saada kaikki mitä halusin, aina. Minun kuului olla prinsessa.

Haluaisin olla äitini kaltainen Äiti. Äidin huoli minusta oli varmasti suurin, mutta silti äiti sanoi tiukat säännöt. Minua ei saa itkettää, mutta en minä voi aina saada kaiken mitä haluan, elämä ei toimi niin. Äiti on aina ollut tiukka. Muistan erään posterin joka roikkui yläasteen seinällä. "Rajat on rakkautta". Olin aina sitä mieltä, että posteri oli täysin oikeassa. Olen aina tuntenut olevani rakastettu. Minulla oli tiukat kotiintuloajat ja läksyt piti aina, AINA tehdä ennenkuin sain lähteä ulos. Täytyy sanoa, että jo lapsena nämä olivat mielestäni hyviä sääntöjä vaikka tottakai niistä piti nurista.

Mutta palatakseni pieneen huolenaiheeseeni. Entä jos lapseni syntyy liian aikaisin? Lääketiede nykyään on paljon kehittyneempi 80-luvun lääketieteestä ja pienillä keskosilla on jo huomattavasti paremmat ennusteet. Mutta silti, entä jos lapsi olisi täysin terve jos olisi täysiaikainen mutta oma kroppani pettää kesken raskauden tai sattuu tapaturma ja vauva tulee maailmaan alikehittyneenä? Entä jos vauvalle sattuu jotain ja se ei enää olekaan täysin terve lapsi?

Olenko hyvä äiti jos haluaisin täysin terveen lapsen? Olenko huono ihminen jos (nyt tällä hetkellä) voisin tehdä abortin vain siksi, että sikiöllä on havaittu poikkeamia? Jos en tunne olevani kykenevä huolehtimaan vammaisesta lapsesta, olenko kykenevä huolehtimaan terveestä lapsesta? Onko minulla oikeus valita?

[Kissamunakello on jälleen yksi pakko ostaa -ostos, kutsumme sitä möllykkäkelloksi. Sen ilme on ihan samanlainen kuin kissamme kun se on epätyytyväinen (lue: haluaa ruokaa).]