Olen tässä miettinyt rakkauden tunteitani lapsia(ni) kohtaan. Eelistä odottaessa olo oli vähän epätodellinen, vauvaa oli vaikea kuvitella, vielä vaikeampaa oli kuvitella kuinka tunnen vielä mahassa olevaa myttystä kohtaan. Välittäminen ja huolehtiminen olivat päällimmäisiä tunteita, mutta en osannut sanoa rakastinko masuasukkia.
Eeliksen synnyttyä huoli oli kova ja huolehtimisen tarve suuri. En pystynyt huolehtimaan pienestä vauvasta ensimmäisiin päiviin, joten olo oli riittämätön. Ensimmäisen yön olin kaavinnassa ja ensimmäisen päivän toivuin lääketokkurasta. Molemmissa käsissäni oli kanyylit, jotka tekivät kipeää käsiin, joten hädintuskin pystyin nostamaan vauvaa, saati huolehtimaan vaipan vaihdosta. Pihkakakkakin jäi näkemättä ja kokematta. Toisena yönä olin edelleen tokkurassa ja kovin väsynyt, ja vauva oli itkuinen. Seuraavana aamuna Eelis sitten joutuikin teholle kohonneiden tulehdusarvojen takia, joten en saanut vieläkään vauvaa ihan lähelle koko ajaksi. En pystynyt imettämään, koska teholla ei ollut kuin istumamahdollisuus, ja minä en pystynyt istumaan kaavinnan takia. Kun lopulta sain vauvan yöksi viereeni, oli helpotus suuri ja omakin toipumiseni lähti käyntiin.
Tein sairaalan sängylle yöksi pesän meille kahdelle. Nostin toisen sängyn laidan ylös. vuorasin reunan tyynyillä ja peitoilla ja nukuttiin vauvan kanssa vierekkäin. Imetys onnistui vain makuulteen, joten aina imetettyäni nousin vaihtamaan pesän toiselle puolelle sänkyä. Muuta en oikein enää muistakaan noista päivistä/öistä.
Kotiin tuleminen oli pelottavaa, sen kymmenen minuuttia, jotka kesti ajaa sairaalalta kotiin, toivoin vain koko ajan että olisimme jo perillä. Kaikki hajut, äänet ja värit olivat niin voimakkaina, että kauhistutti olla ulkona! Suojeluvaisto pientä vauvaa kohtaan oli korkealla, eikä asiaa auttanut se, että pelkäsin ensimmäiset viikot Eeliksen saavan jonkun tulehduksen ja joutuvan taas teholle.
Kaikista näistä äidillisistä tunteista kuitenkin rakkaus puuttui. En tuntenut rakkautta Eelistä kohtaan, kuin vasta 1-2 kk jälkeen pojan syntymästä. Onneksi olin lukenut, että rakkautta ei aina tunne heti, enkä siis panikoinut asiaa (en yhtään ihmettele äitejä jotka tuntevat olevansa epäonnistuneita tai huonoja äitejä kun eivät rakasta lastaan heti tämän synnyttyä, ja jopa masentuvat sen takia! Olenkin maininnut tästä kaikille odottaville ystävilleni, jotta tarvittaessa hekin tietävät tämän olevan mahdollista ja ihan "okei" tunne.). Tutustuimme rauhassa toisiimme ja opettelimme elämään pienen vauvan kanssa.
Muistan kun olin petaamassa sänkyä kun se yhtäkkiä iski. Eelis taisi olla päikkäreillä silloin ja levitin lakanaa petauspatjan päälle. Tajusin, että minähän rakastan pientä poikaani. Helpotuksen tunne oli valtava kun "vihdoin" tunsin rakkautta! Taisin tirauttaa kyyneleen tai parikin. Siitä hetkestä lähtien äidinrakkaus vain vahvistuu päivä päivältä, vaikka en ymmärrä miten ihmeessä tästä enempää voi enää rakastaa jotakuta? Kun rakkauden tunne on niin voimakas kun se nyt on, miten ihmeessä sydämeen voi mahtua vieläkin enemmän rakkautta, etenkin samaa kohdetta kohtaan??
Viime aikoina olen alkanut miettiä, että miten tunnen sikkuraa kohtaan. En epäile yhtään, etteikö sydämeeni mahtuisi yhtä paljon rakkautta tulevaa vauvaa kohtaan, kuin mitä sinne mahtuu nyt Eelistä kohtaan. Toista lasta odottaessa sen tulevan vauvan kuvitteleminen on ollut minulle helpompaa, kun tietää jo vähän mitä odottaa. En osaa kuvitella miltä sikkura näyttää enkä voi sanoa että varsinaisesti rakastan masuvauvaa vielä, mutta tunteet ovat selkeästi erilaiset kuin Eelistä odottaessa. Toivon niin kovasti, että tällä kertaa pääsisin vauvanhuuruisiin hetkiin kiinni heti alusta alkaen, en haluaisi jäädä niistä paitsi kokonaan. Se aika sairaalassa on kuitenkin niin uniikkia ja siellä voin keskittyä vain vauvaan, kun kotiin palatessa meitä odottaa ihan erilainen arki, joka ei enää pysähdy ihmettelemään vauvantuoksua tuntikausiksi.
Haluaisin niin kovasti, että saisin sikkuran lähelleni heti ja koko ajaksi. En haluaisi jakaa vauvaa kenenkään kanssa (ehkä ihan vähän ja hetkeksi miehen kanssa ;) ja kuvittelen miten lapsivuodeosastolla istun keinutuolissa tai sohvalla katsellen telkkaria vauvaa. Maattaisiin yhdessä sairaalan sängyllä, heijaisin vauvaa sylissä yöt pitkin sairaalan osaston käytävää. Nauttisin siitä mistä jäin paitsi Eeliksen kanssa.
Kotiin palatessa pitäisi toki keskittyä Eelikseenkin, jotta toinen ei jää syrjään, vaan saisi kokea olevansa edelleen yhtä tärkeä. Odotan jo niitä haasteita, jotka toinen pieni lapsi tuo tullessaan. Minulla on jo suunnitelma, jonka avulla voin puuhailla Eeliksen kanssa ja samalla pitää sikkuran lähellä: kantoliina. Sen pidemmälle en ole vielä päässyt arjen haasteiden voittamis-mielikuvissani :D
Tätä kaikkea miettiessäni koen samalla huonoa omaatuntoa siitä, että rakastanko jo nyt sikkuraa enemmän, kuin rakastin Eelistä? En osannut kuvitella Eelistä odottaessani lapsivuodeaikaa ollenkaan, mutta nyt jo haluan pitää tulevan vauvan ihan lähellä, ja ajoittain tunnen pieniä rakkaudentunteen pilkahduksia. Onko epäreilua, jos koen sen äärettömän rakkaudentunteen sikkuraa kohtaan heti kun vauva syntyy, vaikka en tuntenut sitä Eelistä kohtaan? Tekeekö nämä tunteet lapsistani eriarvoiset, ainakin lähtökohtaisesti? Tai entä jos sikkuraakin kohtaan rakkaudentunteiden tuleminen kestää, laiminlyönkö sitten tulevan vauvan, kun kuitenkin rakastan Eelistä äärettömän paljon ja ehkä vastaisin Eeliksen tarpeisiin valppaammin kuin sikkuran tarpeisiin?
Ehkä tässä on se arjen haaste. Miten selviän henkisesti näistä mielen myllerryksistäni?
