Isovanhemmat kylässä

Isovanhemmat vierailivat meillä, lähtivät molemmat juuri kotiin, omani olivat yhden yön täällä. Huh huh, vaikka he auttoivat paljon ruoan teossa ja muutenkin, niin kyllä ollaan kaikki ihan poikki. Vauva oli ihmeissään kun oli taas hälyä ja paljon ihmisiä eikä oikein malttanut nukkua, itkeskeli paljon normaalia enemmän (mikäli meille edes mitään normia on vielä syntynyt). Onneksi yöt nukuttiin hyvin kolmen-neljän tunnin pätkissä.

Kaikki oli vauvasta ihan tohkeissaan, jokaista äännähdystä (pieruja myöten) ihasteltiin ja taivasteltiin. Vaipan vaihtoakin piti joka kerta tulla ihmettelemään. Paljon räpsittiin valokuvia ja vertailtiin kellä on suloisin kuva vauvasta puhelimen taustakuvana. No, kai sen ymmärtää kun kyseessä on valtaosalle ensimmäinen lapsenlapsi :)

Nyt loppupäiväksi aion käpertyäs sohvan nurkkaan vauvan kanssa ja katsoa vain Siskoni on noitaa! Onneksi on ruokaa pariksi seuraavaksi päiväksi, ei tarvitse tehdä mitään.

Ensimmäiset päivät kotona

Ensimmäiset päivät kotona ovat nyt takana. Ensimmäisen illan tuntui ihan vieraalta omassa kodissa kun ei ollut vielä tottunut uusiin vanhoihin hajuihin ja rutiinit vauvanhoidossa muuttuivat. Seuraavana päivänä koin varsinaisesti kotiutuvani kun yökin meni ihan hyvin, tissiteltiin vähän useammin mutta luulen että vauva vain tilasi vähän enemmän ruokaa seuraaville päiville. Tänään maitoa tulikin sitten jo ennenkuin ehdin saada edes tissiä pojan suuhun :D

Kissojen reaktio jännitti paljon, mutta eivät ne tunnu vauvasta välttävän. Pienempi juoksi alkuun karkuun aina kun vauva itki mutta nyt vain katsoo vähän kummissaan että voisko sen jo hiljentää! Eivät taida oikein tajuta vauvaa, katsovat sitä ihmetellen kun se pitää jotain ääntä eivätkä mene ihan lähelle, mutta eivät ihan kamalasti pelkääkään. Olen varsin tyytyväinen tilanteeseen. Yöksi laitetaan aina makuuhuoneen ovi kiinni ja kerran yössä isompi käy raapimassa ovea mutta luovuttaa pian. Kovasti aamusta vahditaan oven takana, että koska sinne makuuhuoneeseen taas päästään.

Kotona olen pääosan ajasta viettänyt sohvan nurkassa puoli-istuvassa asennossa kun ei tuo istuminen ole vielä onnistunut. Tänään siirsin koneen pöydän ääreen ja olen ollut enemmän jalkeilla. Mies kyllä passaa minua ihan niin paljon kuin vaan pyydän, mutta täytyy sitä itsekin vähän jotain puuhailla. Aamusta olen noussut aiemmin ja jättänyt vauvan miehen kanssa vielä nukkumaan, syön aamiaisen, käyn suihkussa ja sen lisäksi olen jotain pientä ehtinyt tehdä, ennenkuin on ollut taas tissittelyn aika. Meillä syödään 2-3,5 h välein, päivällä vähän useammin. Öisin imetän makuulteen ja olen todella laiska röyhtäyttämään, tosin harvoin meillä edes röyhtäistään tai puklaillaan. Piereskellään kyllä päivittäin, mutta ei mitenkään ylenmäärin. Päivällä imetän kainalon alta kun tuo rintavarustus on sen kokoinen, että se on paras asento. Välissä röyhtäytyän ja sitten taas tankataan. Viime yönä herättiin vain kolmasti syömään!

Itse olen mennyt vauvan kanssa nukkumaan kahdeksan-yhdeksän aikaan illasta ja nousen kahdeksan-yhdeksän aikaan ylös. Yöllä syöttöjen yhteydessä valvon tunnin verran per syöttö, vähän enemmän jos vaippa täytyy vaihtaa. Lisäksi olen nukkunut yhdet päikkärit vauvan kanssa, joten en ole väsynyt ollenkaan. Vauva nukkuu joko omassa pinnasängyssään (josta yksi laita on otettu pois ja sänky on kiinni meidän sängyssä) tai meidän välissä, riippuen kummasta tissistä olen syöttämässä. Meidän sänky on sen verran leveä, että päälle kierähtäminen ei pelota lainkaan. Mieskin on jättänyt joka yö runsaan turvavälin vauvaan ihan vaistomaisesti.

Vielä opimme toistemme tapoja, mutta sen verran olen oppinut pojasta, että se ei tykkää yhtään kakkavaipasta! Pissavaippoja en ole vaihtanut kotona kertaakaan, mutta jos vaipassa on edes märkä pieru, saa se aikaan mutrunaaman. Vaippoja vaihdetaankin viisi-kuusi päivässä, parissa niistä on suurempi kakka, usein vain pieni löräys. Joten kai se vauva saa tarpeeksi ruokaa, olen mennyt puhtaalla rintaruokinnalla. Vasta kerran olen pumpannut, kun jotenkin tuntuu että täytyy "säästää" vauvalle, vaikka se syökin kerrallaan vain toisesta rinnasta. Vain kerran on pissattu hoitopöydällä, mies oli juuri vaipanvaihtovuorossa ja ehti juuri ajoissa heittää harson päälle, joten suuremmilta sotkuilta vältyttiin :D

Muutenkin mies on osallistunut vauvan hoitoon todella hyvin. Vaihtaa vaippaa ja meidän molempien yllätykseksi kakkavaippa ei tee pahaa, paitsi aamusta jos mies ei ole ehtinyt vielä syödä :D Pukee vaatteet hyvin päälle ja pitää vauvalle seuraa. Tänään koitettiin kantoliinaakin, mutta vauva halusi pian takaisin minun lähelle. Onneksi isä ei loukkaannu vaan ymmärtää tämän symbioosivaiheen. On silti ihanan innokas pitämään vauvaa lähellään. Ainoa mitä ei vielä oikein sisäistä on se, että vauvan kanssa ei ole "ihan kohta" tai "käyn ensin tekemässä tämän jutun loppuun" vaan kaikki on tapahduttava aikalailla juuri sillä hetkellä. Myös se, että minun on aikatulutettava omat syömiseni vauvan mukaan, eli ruokaa on oltava vähän valmistamassa ajoissa, jos meinaan ehtiä sen syödä loppuun asti (ei ole vielä onnistunut pääruoan kanssa).

Tänään vauva on selkeästi seurustellut enemmän kuin aiemmin, huudahteli ihan huvikseen muutaman kerran. Hän on ollut myös läheisyydenkipeä, kokeilin itsekin tänään ensimmäistä kertaa kantopussia, ja se toimi hyvin, paitsi että vauvalle taitaa tulla vähän liian kuuma siinä. Täytyy seuravaalla kerralla vähentää vaatetta. Itsekin elän symbioosivaihetta, olen vauvan lähellä koko ajan. Taidan vielä "paikkalla" niitä kolmea ensimmäistä "menetettyä" päivää. Aamuisin olen kuitenkin jättänyt vauvan isän kanssa vielä nukkumaan, käyn itse suihkussa ja syön aamiaisen, ja ehkä puuhaan jotain pientä ennen seuraavaa tissittelyä. Muutenkin annan vauvan isän hoidettavaksi luottavaisin mielin, mutta samasta asunnosta poistuminen kauhistuttaa. Onneksi sitä ei vielä tarvitse tehdä :)

Huomenna vanhempani tulevat katsomaan vauvaa ensimmäistä kertaa ja ovat yötäkin, kun kotiin on pitkä matka ajaa. Appivanhemmat tulevat sitten sunnuntaina. Ovat ihan innoissaan, kivaa saada heidät tänne mutta vähän jo valmiiksi väsyttää, vaikka lupasivatkin että eivät tule passattavaksi ja tuovat ruokaa mukanaan. Mutta on se seuranpito aina vähän "hankalaa", meillä kun ei ole televisiota jota vanhemmat tykkäävät tuijottaa päivät pitkät :D

Lapsivuodeaika

Meidän lapsivuodeaika alkoi vähän nihkeästi, kuten edellisestä postauksesta voi lukea. En muista juurikaan päiviä, osaan sanoa tarkemmin kuinka monta yötä osastolla vietettiin. Päivät menivät ensin lääkehuuruissa, sen jälkeen syödessä, vessassa käydessä (ensimmäinen kakka pelotti mutta onneksi kakkoshädän hoitaminen onnistui alusta alkaen ihan hyvin), teholla ravatessa ja vähän nukkuessa. Kun vauva saatiin viereen takaisin, teholla ravaamisen sijalle tuli vaipan vaihdot, imetys ja vauvan ihailu :)

Yöt olivat ainakin alkuun niitä vaikeimpia aikoja. Ensimmäisen yön olin heräämössä, toisen yön olin väsynyt ja vielä lääketokkurassa (näistä kahdesta päivästä ja yöstä en muista juuri mitään), kolmannen yön itkin, neljännen yön harjoittelin vauvan kanssa ja viides yö meni jo hyvin. Ensimmäisenä yhteisenä yönä menetin uskoni itseeni, kun vauva kitisi paljon. Oli kovin nälkäinen kun maito ei vielä ollut ehtinyt nousta. Pelkäsin hullun lailla, että tulehdusarvot olisivat taas nousussa. Kävin pyytämässä kerran apua hoitajalta, ja lisämaidolla itku saatiin loppumaan. Olisi minultakin vielä riittänyt maitoa mutta itsevarmuuteni ei riittänyt. Seuraavana päivänä maito nousi ja viimeinen yö meni paljon itsevarmemmissa merkeissä. Vaikka vauva valvotti yöllä, nukuin paremmin kahtena viimeisenä yönä kuin aiemmin. Pidin vauvaa vieressäni yöt, sillä sängystä nouseminen oli vaikeaa ja imettäminen onnistui parhaiten makuuasennossa. Ja olin niin onnellinen ja levollinen kun kuulin pienen tuhinan ihan läheltä.

Leikkaushaava oli kipeä, tosin enemmän särki kohtua ja alaselkää. Jälkisupistukset tulivat voimakkaina, sillä tunsin ne epämiellyttävinä vaikka söinkin jo kipulääkkeitä. Imetyksen (ja lypsämisen) aikana supistukset tulivat voimakkaimpina, mutta kyllä ne tehtävänsä tekivätkin, maha on pienentynyt viikossa puoleen. Osastolle jäi kahdeksan kiloa. Jälkivuoto oli runsaimmillaan kahden ensimmäisen päivän aikana mutta laantui sitten, on aikalailla normaalien menkkojen luokkaa. Luulen, että kaavinnan ansiosta vuoto on vähäisempää ja onneksi vetistä. Haavaa hoidin/hoidan runsaalla suihkuttelulla ja kylmäpakkauksilla.

Nälkä on ollut valtava siitä lähtien kun sain syödäkseni ensimmäisen kerran, ja koko ajan janottaa. Mieleni ei tee yhtään herkkuja vaan kunnon ruokaa! Turvotus hävisi jaloista heti synnytyksen jälkeen, mutta vielä ei sormukset mahdu takaisin sormeen. Liikkuminen on vielä hidasta mutta taivun paremmin kun maha antaa myöden. Kun sain kanyylit pois käsistä, alkoi sorminäppäryyskin toimia. Särkylääkkeitä söin maksimiannoksen kolme ensimmäistä päivää, mutta kun vauva palasi takaisin luokseni, niidenkin tarve väheni puoleen.

Kaiken kaikkiaan lapsivuodeajan elin pienessä kuplassa, ei ollut muuta elämää kuin se mitä näin edessäni. Normaalisti olen tarkkaavainen ja huomaan asioita, mutta äitini kysyessä kolmantena päivänä osaston muista äidesitä ja määrästä, en osannut sanoa kuinka monta huonetta osastolla on saati äitien määrää. Tiesin missä on vessa, oman hoitajan huone, ruokailutila ja liinavaatevarasto. Ja teho-osastolle osasin mennä. Millään muulla ei ollut väliä. Viimeisinä päivinä aloin nähdä jo vähän muutakin mutta kotiin lähtiessä miestä odottaessani sairaalan aulassa katselin ympärilleni vähän pelokkaana, pieni kuplani puhkesi hetkeksi. Elämää on sen kuplan ulkopuolellakin. Koin kaikki hajut todella voimakkaina ja autossa istuminen vähän pelotti. Kotona olo oli vieras ensimmäisen illan.

Nyt olen saanut pienen kuplan takaisin kotiin, vaikkakin tänään käytiin vähän sairaalassa (kontrollissa bilirubiiniarvojen takia), mutta enää ei pelota niin paljon. Tästä se vauvahuuruinen arki alkaa!

Synnytyskertomus

Kirjoittelenpa nyt ensin meidän synnytyskertomuksen tässä myttysen nukkuessa.

23.2. neljältä aamulla heräsin supistuksiin, jotka olivat heti säännöllisiä ja tulivat alle kymmenen minuutin välein. Eivät olleet varsinaisesti kivuliaita mutta tuntuivat ihan erilaisilta. Kuuden aikaan nousin ylös, kun en enää malttanut olla sängyssä. Mies heräsi seitsemältä ja kun hän tajusi että olin laittanut herätyskellon pois päältä enkä ollut vieressä nukkumassa, ei hänkään saanut enää unta. Syötiin aamupalaa, ja yhdentoista aikaan kävin sohvalle pitkäkseni katsomaan Siskoni on noitaa, ja jakson aikana (40 min) tuli "vain" kolme supistusta. Muuten supistukset napakoituivat päivän mittaan ja tulivat välillä jopa ihan neljän minuutin välein. Soitin synnärille ja sanoivat että ole vain kotona niin kauan kuin pystyt. Pyörittelin lantiota jumppapallon päällä ja pidin kaurapussia selässä, minulla kun supistukset tekivät kipeintä alaselässä. Syötiin kunnon lounas ja kolmen aikaan sanoin miehelle että nyt en enää halua olla kotona, supparit tulivat viiden minuutin välein ja en yhtään tiennyt olivatko paikat kuinka auki.

Lähdettiin sairaalalle ja kävelin puolisen kilometrin matkan saadakseni raitista ilmaa ja vähän liikuntaa. Muutaman kerran piti pysähtyä odottamaan supistusta. Synnärille päästiin sisälle, vaikka paikat olivatkin edelleen samassa jamassa kuin maanantaina! Kuitenkin supistuskäyrään piirtyi säännöllisiä ja hyvän kestoisia supistuksia, joten päästiin kammariin miehen kanssa. Vaihdoin sairaalavaatteet ja kammarissa katseltiin telkkaria, istuin keinutuolissa, helpotin napakoituvia supistuksia kaurapussilla ja lantion keinuttelulla. Sydänääniä ja supistuksia seurattiin säännöllisesti käyrillä. Kävin suihkussa lotraamassa ja lämmin vesi helpotti alaselän särkyä. Kymmenen aikaan illalla kivut alkoivat olla sitä luokkaa, että otin äänen käyttöön, nojailin mieheen ja voihkin hieman. Kokeiltiin TENS-laitetta, mutta se ei auttanut. Yön aikana kävin ammeessa lillumassa tunnin verran, vesi rentoutti vaikkakin samalla supistukset napakoituivat. Lopulta olin auennut kolmeen senttiin ja päästiin synnytyssalin puolelle. Salissa käytin edelleen lämmingeelejä alavatsalla ja selässä kivunlievitykseen, kokeilin aquarakkuloitakin mutta ne tekivät niin kamalan kipeää, että en kestänyt ottaa niitä kuin kaksi selkään. Ne kyllä helpottivat alaselän kipua huomattavasti mutta en silti halunnut enempää niitä. Sain peptidiiniä ja yritimme vähän nukkua miehen kanssa. Mies torkkui sängyllä mutta minä en saanut nukahdettua kun supistukset tuntuivat edelleen sen verran voimakkaina. Lopulta nousin ylös ja aloin ravaamaan suihkussa, siellä istuin jumppapallon päällä ja nojasin jakkaraan ja supistukset alkoivat olla jo epämiellyttäviä. Viiden aikaan aamusta kokeilin ilokaasua mutta sen teho loppui aika pian.

Yhdeksältä aamulla lääkäri kävi tarkistamassa minut ja olin avautunut vain neljään senttiin! Lääkäri päätti puhkaista kalvot ja nopeuttaa sillä avautumisvaihetta. Kalvojen puhkaisu ei tehnyt kipeää, oli vain vähän epämiellyttävää. Lapsivettä tulikin sitten todella runsaasti ja se oli vähän vihreää. Vauva oli siis kakannut siihen, joten minua ja vauvaa tarkkailtiin entistä tarkemmin käyrillä. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset voimistuivat todella nopeasti ja lopulta pyysin epiduraalia kun supistuksia tuli (edelleen) alle viiden minuutin välein ja nyt tuli jo vedet silmistä ja ääni koveni. Sain epiduraalin nopeasti, anestesialääkäri osui johonkin hermoon ja jalkani nytkäisi, mutta onneksi mitään vahinkoa ei tapahtunut. Epiduraali tehosi nopeasti ja sain torkuttua muutaman tunnin. Samalla minulle laitettiin oksitosiinia tippumaan.

Iltapäivällä sisätutkimuksessa olin kahdeksan senttiä auki ja supistukset aloivat taas voimistua.  Vauvan päähän laitettiin spiraali kun anturit eivät oikein mitanneet kunnolla vauvan sydänääniä. Kerran spiraali irtosikin ja se laitettiin uudestaan, mutta se ei tehnyt kipeää, oli vain epämiellyttävää. Lopulta alkoi tuntua ponnistamisen tarvetta, olin monta kertaa sängyllä kontillani sillä ilmeisesti myttynen oli väärässä tarjonnassa. Asento saatiin korjattua mutta sydänäänet alkoivat laskea aina ponnistettaessa. Oksitosiinin määrää nostettiin maksimiin. Lääkäri päätti avustaa synnytystä hieman imukupilla, joten minulle jouduttiin tekemään episiotomia (puudutus ja leikkaus ei tuntunut) ja lopulta virkeä poika syntyi ja nostettiin mahani päälle ja isä leikkasi napanuoran.

Synnytyksen aikana söin jonkin verran, loppua kohden enää vain vähän mehukeittoa. Isä oli äärettömän korvaamattomana tukena koko synnytyksen ajan ja jaksoi hyvin, eikä panikoinut.

Kaiken kaikkiaan synnytys kesti vähän päälle 31 h (laskettuna edellisestä päivästä kello 11 alkaen) ja ponnistusvaihe 10 minuuttia. Syntymäaika oli klo 18:15. Vauva vietiin vihreän lapsiveden takia tarkkailuun hetkeksi ja sillä välin minua ommeltiin kasaan (ei repeämiä, vain välilihaleikkaushaava) ja istukkaa yritettiin irroittaa (mies kertoi että oksitosiinia tiputettiin siinä vaiheessa jo puolitoistakertaisena annoksena maksimista). Lopulta se irtosi hyvin repaleisena ja aina kohtua painamalla sieltä lirahti verta. Ultrassa näkyi pieni istukan palanen ja lopulta päädyin kaavintaan. Menetin yhteensä verta 3000 ml ja hemoglobiinini laski 60 kieppeille. Itse kaavinta tapahtui humautuksessa ja minut pidettiin nukutettuna muutaman tunnin ajan. Aamuyöllä neljän aikaan minut vietiin vierihoito-osastolle, ja tunnin välein hoitaja kävi painamassa kohtua ja tarkastamassa vointiani. Sain vahvoja kpulääkkeitä ja aloin heräillä vasta seuraavana päivänä aamupäivällä. Vauvaa käytiin näyttämässä minulle mutta sen päivän se oli hoidossa muualla kun itse olin niin tokkurassa vielä. Iltapäivästä olin sen verran hereillä ja mies tuli paikalle, että saimme olla vauvan kanssa. Itse en ihan kovin paljoa muista tuosta ajasta. Yöksi annoin vauvan taas hoitoon, sillä olin itse todella väsynyt ja vauva oli itkuinen. Aamulla olimme pari tuntia yhdessä kunnes hoitaja tuli hakemaan vauvaa teho-osastolle kohonneiden tulehdusarvojen takia (CRP 15).

Kävimme miehen kanssa syöttämässä ja katsomassa vauvaa, itse en voinut imettää sillä en voinut istua.  Yön itkin huoneessani, päässä pyöri todella typeriä ajatuksia, kuten että olisivatko tulehdusarvot pysyneet alhaalla jos olisin jaksanut olla vauvan kanssa enemmän, epäonnistuuko imetys kun en pääse imettämään ja maito ei nouse... Vauva sain pääkanyylin kautta antibioottia ja korviketta runsaasti ja sillä toivuttiin niin, että jo seuraavana iltana sain viedä vauvan kanssani vierihoito-osastolle (CRP 6). Vauva kuitenkin kävi vielä teholla kahdesti päivässä antibiootissa. Maitokin alkoi nousta ja oma vointini parani huomattavasti kun sain vauvan lähelleni. Loppujen lopuksi kotiuduttiin viiden sairaalapäivän (vierihoito-osastolla) jälkeen ja nyt kaikki on hyvin.

Imetys on lähtenyt hyvin käyntiin ja maito nousi toiseksiviimeisenä päivänä sairaalassa, itevarmuuteni vauvan kanssa on kasvanut kun enää ei ole molemmissa käsissä kanyyleita ja vauvallakaan ei ole ylimääräisiä härpäkkeitä. Vaikka kokemus oli todella rankka, minulle ei jäänyt traumoja ja olen tyytyväinen kokemukseen kaiken kaikkiaan. Imukuppikin toimi kuulemma vain hieman avusteena, pääosin itse ponnistin vauva ulos ja ponnistusvaiheen koin miellyttävänä siinä mielessä, että pystyin tekemään töitä kropallani. Avautumisvaihe kesti tuntemattomasta syystä todella pitkään, mutta sekään ei ollut täyttä tuskaa ja todellakin kokemisen arvoinen elämys!

24.2.2011

Meidän myttynen saapui maailmaan 24.2. klo 18:15. Karhean alun jälkeen kaikki on nyt hyvin ja tänään kotiuduimme. Kerron enemmän kun jaksan keskittyä :)