Hemmotteluilta

Eilen oli raskas päivä töissä. Aamun kolme ensimmäistä tuntia olivat niin intensiiviset, että käytin kaiken energiani jo silloin. Kotiin päästyäni päätin leipoa ja rentoutua saunassa.

Suklaakookosmuffinsit

6 dl vehnäjauhoja

1 rkl leivinjauhetta

5 rkl kaakaota

120 g suklaarakeita

1,4 dl fariinisokeria

1 dl sokeria

50 g kookoshiutaleita

0,5 dl öljyä

4 dl maitoa

Sekoita kuiva-aineet keskenään ja lisää öljymaitoseos. Taikina kohoaa voimakkaasti! Paista 200 C noin 15-20 min. Vegeversion tästä saa korvaamalla maidon kookosmaidolla ja valitsemalla maidottoman suklaan. On muuten nekin ihan älyttömän hyviä.

Eilen opin, että kuivuneen fariinisokerin saa elvytettyä laittamalla sokeripussiin vettä ja antamalla sokerin pehmentyä. Joka päivä oppii jotain uutta.

ps. Blogillani on nyt ensimmäinen ilmoittautunut lukija, tervetuloa! :)

Vauvamahoja

Tänään tajusin, että eräs kollegani on raskaana. Hänellä on ihana raskausmaha, taitaa olla jo kuudennella kuulla. Eräs opiskelututtava odottaa toista lastaan (rv 30) ja lapsuuden ystävälläni on kummilapseni laskettu aika ensi kuussa. Huoh, minäkin haluuuuuuun!

Pengoin Suuri Käsityö lehtiä työkaverilleni (etsin taaperoiden housuja) ja hirmuinen kutina iski sormiini. Haluaisin alkaa väkertää vauvanvaatteita! Olen vasta aloittelija käsitöissä ja saan tuhraantumaan aikaa vielä ihan perusasioihinkin. Pienet vaatteet silti valmistuisivat edes joskus (laatikossa olohuoneen pöydällä odottaa viime kesänä aloittamani virkattu huivi, puolet vielä jäljellä!). Tahtoisin virkata pieniä tossuja ja ommella bodyja.

Työkaverini ehdotti, että tekisin näitä tulevalle kummilapselleni. Ongelma on vain, etten tiedä kumpaa sukupuolta lapsi on, tykkääkö lapsen vanhemmat kuinka paljon itse tehdyistä (ei niin täydellisistä) asusteista ja kuitenkin tekisin niistä liian itseni näköisiä ja haluaisinkin pitää väkerrelmäni itse. Toisaalta, jos nyt alottaisin, voisin saada ne ajoissa valmiiksi, tai ainakin harjoittelukappaleet olisi tehty. Tiedä sitten kuinka kieroon mies katsoo kun alan piipertää vauvanvaatteita :D

Toisaalta, meillä kyllä on noita apulaisia.

Lanka Novitan bambua.

Alkoholismi

Mainitsin, että elämässäni on tapahtunut kipeitä asioita, tässä niistä yksi. Asia on minulle äärimmäisen henkilökohtainen ja vaikuttaa suuresti kärkkäisiin mielipiteisiini aiheesta. Nykyään olen tarpeeksi vahva kertomaan tästä asiasta ja toivon, että kertomalla tämän voisin auttaa vanhempia ymmärtämään miten lapsi muistaa asioita, ja miten jotkin asiat aukeavat lapselle vasta myöhemmin. Aihe on myös sellainen, josta erityisesti toivoisin ajatuksia. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään näin laajasti. En ole koskaan  kertonut kenellekään näin paljon siitä, miten olen asian itse kokenut.

Kipeät asiat elämässäni osa 1.
Alkoholistivanhemmat.

Molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja kun olin lapsi. Sittemmin äitini on lopettanut kokonaan alkoholin juomisen.

Omat vanhempani eivät ole koskaan olleet väkivaltaisia enkä koskaan pelännyt heitä humalassa. Isä ja äiti eivät juuri juoneet kotona, vaan baarissa. Perjantaisin työviikon jälkeen, viikolla työpäivän jälkeen. Olin jo sen verran vanha, että osasin huolehtia itsestäni, ihan lapsena en muista tätä kuin viikonlopuilta mökillä.

Alkoholismi on sairaus, joka voi periytyä. Sydämeni pakahtuu pelosta kun ajattelen asiaa. Pelkään, että perinnölliset siteet ovat niin voimakkaat, että itsekin alkoholisoidun vanhempana. Opiskeluaikana muutettuani juuri pois kotoa join paljon. Vietin "tyypillistä opiskelijaelämää". Jossain vaiheessa pysähdyin ja pelästyin, olenko nyt alkoholisti? Nykyään juon harvoin, viikonloppuisin saatan juoda illalla lasin tai kaksi viiniä. Juhlissa enemmän, tosin joskus olen täysin selvin päin. En koskaan juo ilman seuraa.

Lapsena vietimme paljon aikaa mökillämme kesäisin. Isän kanssa remusimme luonnossa, meillä oli aina hauskaa yhteisillä luontoretkillämme. Olen ollut aina isän tyttö. Muistan kun joskus löysimme heinäladon ja hiippailimme sen sisälle temmeltämään heinissä. Nukuimme myös pienet päikkärit heinien seassa. Vasta jokin aika sitten tajusin, että minä nukuin, isä sammui. Meillä oli kyllä ihan yhtä hauskaa isän kanssa kun isä oli selvinpäin.

Kävimme usein seuraamassa lintujen arktista muuttoa keväällä. Erään retken aikana yövyimme hylätyssä mökissä. Aamulla oli aikainen herätys, joten menimme aikaisin nukkumaan. Heräsin yöllä eikä isä nukkunutkaan samassa huoneessa. Menin hylätyn mökin keittiöön ja ikkunasta näin kuinka isä heilui humalassa pihalla automme luona. Sen jälkeen en ole lähtenyt isän kanssa enää retkille. En osannut pukea pettymystäni sanoihin jotka olisin voinut sanoa isälle. Kirjoitin kirjeen, jonka jätin isän tyynylle. Nukuin loppuyön autossa. Aamulla isä pyysi anteeksi.

Kun olin yläasteella sain olla paljon kotona itsekseni. Tosin vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, joten en juurikaan ollut kotosalla. Illalla äiti soitti minulle aina mitä ruokaa haluaisin grilliltä ja ennen nukkumaanmenoaikaa sain vielä lämpimän ruoan. Hieman pienempänä muistan olleeni vanhempieni mukana baarissa (sellainen siisti ravintola), minusta oli hauskaa ryömiä pöydän alla ja olla vanhempieni (juoma)kavereiden ihasteltavana. En muista, että tuolloin vanhempani olisivat kuitenkaan olleet humalassa. Ottivat yhden oluen.

En muista olinko jo lukiossa silloin, mutta isä ja äiti tulivat aika myöhään viikolla kotiin, umpihumalassa. Isä oli jo mennyt nukkumaan mutta äiti oli vielä keittiössä. Olin motkottamassa äidille, että pitäisi jo kohta mennä nukkumaan, kun yhtäkkiä, kuin hidastetussa filmissä, äitini silmät kääntyivät ympäri ja hän kaatui keittiön tuolilta lattialle. Ryntäsin äidin luokse ja huoli oli suuri. Mitä oli tapahtunut, oliko äiti kunnossa, pitääkö soittaa ambulanssi? Äiti tokeni ja vakuutti ettei mitään ambulanssia tarvita. Nousi ylös, meni vessaan pesemään hampaansa (minun hammasharjalla, jonka heitin tämän jälkeen pois) ja meni nukkumaan.

Kun äitini lopetti juomisen ollessani lukiossa isäni siirtyi pikkuhiljaa kotona juomiseen. Isä joi aina "huomaamatta salaa". Pullo oli vähintään puoli litranen kirkasta kossua. Joka päivä, jopa kahden viikon putkissa. Hävetti olla ystävien kanssa meillä ja silloiselle poikaystävälleni isä koitti olla kovinkin hauska ja vähän kiusoitella. Näen vieläkin silmissäni sen itsetyytyväisen ilmeen, joka isällä oli aina kun hän oli todella humalassa. Näen sen virneen ja isän kävelemässä hoippuen parvekkeelta olohuoneeseen. Kuulen sen humalaisen aivastelun ja sammaltavan puheen. Ja minusta tuntuu todella pahalle. Haistan alkoholin todella helposti vieläkin.

Joskus koitin puhua isälle. Puhuin järkevästi, itkin, maanittelin, huusin, mökötin ja olin kuin en huomaisikaan. Mikään ei auttanut. Luulin, että olen huono tytär. Luulin, että olin sanonut jotain pahasti vahingossa ja siksi isä joi. Luulin, etten ollut tarpeeksi hyvä koulussa, ja siksi isä joi (olen aina ollut ysin oppilas). Lapsi syyllistää aina itsensä. Nykyään en enää syyllistä itseäni, olen päässyt sen yli, vaikka se ei ollut helppoa. Olen yrittänyt kaikkeni mutta nyt koen, ettei asia ole enää minun käsissäni. Alkoholismi on sairaus. josta ei parane ellei ymmärrä olevansa sairas. Ja isällähän ei ole ongelmaa.

Joskus isä mainitsi, että juo koska haluaa paeta tästä todellisuudesta. Hänellä oli todella rankkaa töissä ja hän hukutti stressinsä alkoholiin. Sittemmin hän ei ole enää ollut samassa paikassa töissä ja juominen helpottui. Vaikka emme puhu asiasta vanhempieni kanssa tiedän, että äiti ei kerro minulle ihan kaikkea, sillä äiti tietää kuinka minuun sattuu vieläkin kun isä juo.

Olen vanhemmilleni todella vihainen vain yhdestä asiasta. Isä ajoi joka ikinen aamu töihin (ja heitti minut silloin tällöin koululle), vaikka oli ollut umpikännissä edellisenä iltana. Isä ajoi mökiltä kotiin, vaikka oli ollut koko viikonlopun umpikännissä. Ja minä olin kyydissä. Isän oma tytär oli kyydissä. Ja äiti myös. Eikö ne jumalauta kumpikaan tajua, että isähän on silloin ollut vielä humalassa??? Jos oman perheen henkien vaarantaminen ei käy mielessä niin entä ne muut ihmiset jotka ovat siellä liikenteessä? SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA KUN OMA TYTTÄRESI OLI KYYDISSÄ! SINÄ AJOIT HUMALASSA AUTOLLA LIIKENTEESSÄ, JOSSA MYÖS MUIDEN PERHEIDEN ISÄT, ÄIDIT JA LAPSET OLIVAT! Tätä en koskaan anna anteeksi, muiden henkien vaarantamista. Onneksi koskaan ei ole sattunut mitään.

Tietysti myös se humalassa retkillä heiluminen kaivertaa mieltäni. Entä jos jotain olisi sattunut? Olisiko isä ollut kykenevä auttamaan? Entä silloin kun molemmat vanhempani olivat humalassa, jos jotain olisi sattunut, kuka olisi huolehtinut minusta, heistä? Asuessani vielä kotona mietin monesti, että soittaisin poliisille ja kertoisin mitä reittiä ja millaisella autolla isä ajaa aamuisin töihin, jotta poliisit olisivat voineet pysäyttää ja puhalluttaa isän. Rohkeuteni ei kuitenkaan koskaan riittänyt siihen, ja kadun etten ollut tarpeeksi vahva.

Kuten sanoin, en koskaan ole pelännyt vanhempiani, eivätkä he koskaan ole olleet väkivaltaisia minua kohtaan. Olen aina luottanut isään ja äitiin enkä koskaan ole tuntenut olevani laiminlyöty. Minulla on hyvät vanhemmat ja rakastan heitä suuresti.

Jokin aika sitten näin painajaisen. Olin lapsi ja olimme isän ja äidin kanssa mökillä. Olin ullakolla omassa pienessä sopessani. Ullakolla on pieni ikkuna, josta näkee ulos sinne, missä automme on ja pienelle polulle, joka johtaa mökin etupihalle. Kurkistin varoen ikkunasta ulos, sillä isä oli murhannut juuri ihmisen/ihmisiä, mukaanlukien äitini. Isä oli umpihumalassa.

Ehkä ne alitajuiset pelot tulevat vasta aikuisiällä esille?

Minulla meni muutama vuosi etten puhunut isälle paljoakaan. Kielsin isää soittamasta, sillä hän soitti aina vain humalassa. En kuitenkaan koskaan lakannut rakastamasta isääni. Viime vuonna aloin taas puhua isälle, soitella ihan muuten vain. Tänä vuonna olen sanonut ensimmäistä kertaa vuosiin isälle "Rakastan sinua".

Rakas päiväkirja...

Mietin eilen illalla uutta innostustani bloggaamiseen. Tai no, uutta ja uutta.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa aina. Siis ihan aina, kun vain kynä on alkanut pysyä kädessä. Ehkä oli vain luonnollista näin nykyaikana siirtää tämä kirjoittaminen tietokoneelle. Enää en edes jaksaisi kirjoittaa käsin. Tuntuu, että se on liian vaivalloista. Enkä saisi valokuvia mukaan.

Aloitin bloggaajan "urani" livejournalissa vuonna 2004 kun muutin pois vanhempien luota. Jatkoin kuitenkin vielä käsinkirjoitettua versiota, mutta se jäi kahden vuoden päästä kaapinpohjalle kun aloitin ensimmäisen oikean blogini bloggerissa vuonna 2006. Sen jälkeen minulla on ollut kolme "virallista" blogia ja yksi salainen blogi. Ensimmäisessä käsittelin opiskelijaelämääni, toisessa vaihto-oppilas aikaani ja kolmannen aloitin kun valmistuin ja aloitin työelämän (ja muutin toiselle paikkakunnalle). Neljäs salainen blogini saattoi olla tämän blogin prototyyppi, sillä käsittelin siinä masuasukin vaiheita alkuviikoilla. Purin vauvakuumettani, mutta se tuntui kovin persoonattomalle ja sen päivittäminen unohtui.

Olen siis ilmeisesti aloittanut uuden blogin elämäni käännevaiheissa. Ensin opiskelujen ja itsenäisen elämän alkaessa, sitten vakiintuneen parisuhteen aikana, ulkomailla asumisen aikana, työelämän aikana ja nyt miksi? Perheyden haaveilun aikana? (Ainakin blogilistastani päätellen...)

Edellistä blogiani kirjoitin ahkerasti vielä viime vuoden keväällä, mutta sen jälkeen en sinne ole juurikaan kirjoitellut. Ystäväni ovat tienneet kaikista virallisista blogeistani ja ovat lueskelleet niitä silloin tällöin. En kuitenkaan halua kaikkien (ystävienikään) tietävän ihan kaikkea ja se päiväkirjan ydin on jäänyt toteutumatta. Ajatusten ja sydämen auki purkaminen.

Tuntuu, että minulla olisi niin paljon pohdittavaa ja haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä pohdinnoistani, mutta en kuitenkaan halua käydä läpi näitä asioita ihan kenen kanssa vaan. Tätä blogia perustaessani ajattelin, että jos pysyisin suhteellisen anonyyminä, voisin purkaa kaikki mieltäni askarruttavat asiat. Mikä ihme siinä on, että ventovieraille kirjoittaminen on helpompaa kuin ystäville kirjoittaminen? En ehkä halua purkaa ajatuksiani niin henkilökohtaisesti ja intiimisti. Haluan vain sanoa ne ja that's it. En myöskään halua kuormittaa asioillani yhtä ihmistä, ehkä tätä kautta tuntuu, että voin jakaa lastia useammalle.

Toisaalta, nyt minulla on vauvakuumeen myötä alkanut olla tarve purkaa niitä kipeimpiäkin asioita elämässäni. Mutta tuntuu, että minulla ei ole vielä ketään kenelle purkaa tätä kaikkea (johtuen siitä, etten halua kailottaa vaavihaaveitani vielä). Ja minä uskon purkamisen voimaan. Ei ne asiat pelkästään sisällä hautomalla parane, itseäni helpottaa aina kun saan vähän kirjoitettua tai puhuttua.

En tiedä tuleeko kukaan edes koskaan lukemaan tekstejäni, mutta en oikeastaan edes välitä. Blogger on muuttunut niin paljon vuodesta 2006 (vasta tätä blogia perustaessa tajusin tuon blogilistan!), nykyään saan toteuttaa myös sitä pientä kyylää sisälläni ja pääsen kurkistamaan lapsiperheiden elämään. Ehkä se, että minulla ei ole niitä ystäviä joilla on jo lapsia lähelläni, ynnättynä vauvakuumeeseeni ja perheyshaaveisiini sai aikaan tämän. Minulla on tarve edes jollain lailla nähdä miltä se (lapsi)perheellisen arki tuntuu.

ps. huijasin ja lisäilin kuvia teksteihini jälkikäteen.

Häävalmistelut ja anoppiavautumista

Tänään mukaan on astunut kuiva yskä. Mahan turvotus on lähes hävinnyt. Taisi olla vain liian kovia henkisiä haluja, kroppakin lähti sitten mukaan hömpöttelyyn :D Illalla kun piti mennä nukkumaan, pyörin sängyssä yli puolenyön. Kissa tuli nukkumaan ensin paljasta selkääni vasten, sitten meidän päiden väliin <3

***

Tänään ajattelin kirjoittaa vauvapohdintojen sijaan hääpohdiskelujani. Mukana on myös hieman avautumista anopistani (ihana ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ihan oikeasti!).

Aloimme puhua naimisiin menosta viime vuoden keväällä, kesällä päätimme, että ensi vuonna mennään naimisiin. Päätettiin vain suurista linjauksista. Meidät vihittäisiin maistraatissa (mies ei kuulu kirkkoon, eikä kirkollinen vihkiminen ole meidän juttu) ja hääjuhla olisi myöhemmin ja pienimuotoinen. Surffailin hetken netissä ja löysin juuri meidän kaltaisen juhlaformaatin, kahvihäät!

Syksyllä päätimme päivämääräksi saman kuin kihlajaispäivämme oli, aprillipäivän. Sopii meidän huumorintajuun ja koska olemme molemmat äärettömän huonoja muistamaan päivämääriä, nyt voi juhlistaa aina samaa päivää ;) Pitkin syksyä teimme pieniä valmisteluja. Suunnittelin hääkutsut, varasimme juhlapaikan ja pitopalvelun, suunnittelimme menun ja pohdiskelimme sormuksia.

Hieman ennen vuodenvaihdetta meillä oli jo puvut kunnossa, sormukset suunniteltu, suurin osa hääkutsuista valmiit, maistraatti varattu, esteiden tutkinnat ja vieraslista tehty. Olen päättänyt, etten aio ottaa minkäänlaista paniikkia juhlista. Miksi tehdä asioista vaikeita kun ne voi tehdä helpostikin? Olemalla ajoissa liikkeellä vältän suuren hulinan ja saan vain keskittyä meidän suureen päivään.

Asiaa ei kuitenkaan helpota anoppini. Jo kuukauden ajan hän on soitellut (ei nyt mitenkään normaalia enempää) ja joka puhelun aikana hänellä on jotain kysyttävää tai neuvottavaa. Joko olette hoitaneet sen ja sen? Onko ne ja ne kutsuttu? Laittaako äidit hatut? Millainen puku morsiamen äidillä on? Paljonko pitopalvelu maksaa ja oletteko kilpailuttaneet? Onhan siellä ruokaa tarpeeksi? Pitäisikö minun tehdä sinne lisää syötävää? Alkaako olla jo paniikki? Sanoinkin jo miehelle muutaman tällaisen puhelun jälkeen että nyt loppuu tuollaiset kyselyt, nämä on meidän juhlat. Ihan kiva että toinen on innoissaan mutta silti työnnän anopin nokkaa pois meidän juhlien suunnittelusta. Ja samalla kuulen pienen äänen pääkoppani sisällä "Pitäisikö minun panikoida, onhan kaikki varmasti kunnossa?". RASITTAVAA!

Toinen asia mikä kaivelee minun hermojani suunnattomasti on hääjuhlien rahallinen avustus. Olin (olimme) valmistautuneet maksamaan koko lystin itse. Omat vanhempani ovat vähätuloisia eikä mieleeni tullutkaan pyytää heiltä apua juhlien järjestämiseen. Anoppi kuitenkin päätti ja lupasi maksaa meidän pitopalvelun (mikä on loistava juttu meille). Mutta samalla hän höpöttelee lähes joka puhelunsa aikana "Luin netistä, että hääjuhlanhan maksaa morsiamen vanhemmat, heh heh." ja minulla meinaa kiehahtaa. Vanhempani ovat tehneet hyvin selväksi ja sanoneet suoraan että heillä ei ole mahdollisuuksia osallistua hääkustannuksiin. Minulle tämä oli itsestäänselvää sillä tiedän vanhempieni huonon taloudellisen tilanteen (äitini on sairaseläkkeellä ja isäni on työtön) ja äiti oli myös sanonut tämän anopille suoraan. Siis mitä minun pitäisi tästä ajatella?? Olen meinannut sanoa monesti, että kukaan ei ole käskenyt teidän maksaa pitopalvelua, voidaan me se itsekin hoitaa kiitos vain. Mutta ilmeisesti tämä on kuitenkin jokin "hauska" tapa joka anopilla on.

Kun olimme ostamassa omaa asuntoa viime keväänä, olin jo sanonut vanhemmilleni että emme tule pyytämään takausta heiltä, sillä muistan äidin joskus sanoneen, että he eivät enää koskaan takaa kenenkään lainoja. Ilmeisesti joskus jossain on ollut ongelmaa. Joten pyysimme takausta miehen vanhemmilta. Ei ongelmaa. Lähempänä asunnon ostoa molemmat vanhemmat olivat meillä kylässä, ja anoppi höpötteli "Onhan se nyt hyvä että meillä on sitten tämä uusi asunto höh höh.", ja asian viesti oli se, että on se hyvä että meidän molemmat vanhemmat nyt takaavat meidän asunnon ja siis omistavat sen niin kauan kun laina on maksettu. Äitini sanoi minulle että kyllä he nyt tulevat takaamaan myös sitä meidän lainaa, kun kerta puheet ovat tällaiset, he luottavat kyllä minuun ja mieheen että kaikki menee hyvin. Äiti myös sanoi "Me ei kyllä sit omisteta teidän asuntoa yhtään, penniäkään ei siihen olla laitettu.". Ja tottahan se on, jos jotain tapahtuu, asunto myydään ensin, sitten tavarat niin kauan kun koko lainasumma on maksettu. Ei ne takaajat sitä asuntoa maksa vaan me.

Ilmeisesti tämä anopin "vitsikäs" höpöttely liittyy siihen, että hän on tottunut jollain lailla hallitsemaan miestä näin. Mieheni nimittäin alkoi maksaa omia laskujaan vasta KAKSI VUOTTA SITTEN meidän muutettua  uudelle paikkakunnalle töihin. Anoppi ei ilmeisesti haluaisi päästää irti pojastaan eikä ymmärrä, että olemme aikuisia ihmisiä ja meidän pitää hoitaa omat asiamme. Itse olen hoitanut omat asiani 18 vuotiaasta asti kun muutin pois kotoa, tietysti olen aina voinut kysyä neuvoa vanhemmiltani. Miehen siskoa hän ei ilmeisesti ihan näin paljon koita hallita, mutta anoppi myönsikin joskus, että poika on päässyt paljon helpommalla ja tytöltä on vaadittu enemmän.

Minua vain rasittaa suunnattomasti se, että joku yrittää tunkea meidän päätöksentekoon. Apua saa aina antaa, varsinkin sitä pyydettäessä, mutta meidän elämä on meidän oma elämä. Yritän sulkea korvani anopin höpöttelyltä ja pitää mielessäni että hän vain yrittää auttaa (ja hallita poikaansa), mutta toistan itselleni että MINÄ hallitsen nyt tätä miestä ja ME päätämme mitä teemme.